Tutustuin Kimmo Hämäläisen Kasvatus-lehdessä kirjoittamaan Puheenvuoroja -artikkeliin "Koulu, opettaja ja nuori ihminen", mistä tulemme, minne menemme. Artikkelissa Hämäläinen kirjoittaa, että lapsen kasvatus merkitsee sitä, että lapsi sitoutetaan moraalisesti yhteiskuntansa jäseneksi. Kasvattajina toimivat muun muassa koti, koulu, kaverit ja media. Yhteiskunta kuitenkin elää kaikissa aikamuodoissa ja kehittyy jatkuvasti, joten kasvatus peilaa aina myös aikaansa.

Charles Taylorin käsite "konstitutiivisesta hyvästä" tarkoittaa sitä, että meillä on usein julkilausumaton perustava näkemys oikeasta hyvästä ihmiselämästä. Se on omalla tavallaan esitietoinen kulttuurinen ideaali. Taylorilla on myös näkemys moraalisista merkitysnäkökentistä. Toteuttaessamme merkitsevää minuuttamme, meidän täytyy ottaa huomioon luonnosta, historiasta ja toisista ihmisistä juontuvat vaatimukset. Vaikka toteutamme yksilöllisyyttämmekin, meidän tulisi kuitenkin ammentaa identiteettimme konstitutiivisesta hyvästä. Kasvatuksessa tulisi pyrkiä dialogisuuteen, eli kunnioittamaan lapsen yksilöllisyyttä sekä omaa tahtoa mutta kuitenkin pyrkiä rationaalisen keskustelun avulla häntä mukautumaan yhteiskuntamme jäseneksi.

Pohtiessani artikkelin antamia teemoja sekä näkökulmia, jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä, mikä kulloinkin on näkemyksemme konstitutiivisesta hyvästä ja kuinka paljon voimme antaa omien mielipiteidemme vaikuttaa kasvatustyöhömme. Minä koen, että koulussa opettajina meidän tehtävämme on kasvattaa lapsia ja nuoria siten, että he pystyvät toimimaan osana yhteiskuntaamme yhdessä toisten kanssa, pitäen huolta toisistaan sekä itsestään, kunnioittaen ihmisyyttä, luontoa ja sitä kaikkea, mitä meillä on. Mielestäni meidän on ensiarvoisen tärkeää ohjata heidät oikean tiedon lähteille, opettaa kriittisyyttä ja antaa keinoja avartaa ajatteluaan, pystyen näin ollen oppimaan jatkuvasti uutta myös tulevaisuudessa - sillä ainut mikä on varmaa, on muutos.

(Poissaolo 1.11.2016)