Luin pohjakseni artikkelin "Hyvä, paha opettaja". Tiedämme kaikki, että opetusta koitetaan tehostaa jatkuvasti ja kasvatustyöhön käytettävät rahat ovat vuosi vuodelta Suomessa pienemmät. Koulutus yritetään ulkoistaa, osa oppilaista opiskelee homerakennuksissa ja niin suurissa ryhmissä, että yksittäinen opiskelija saa olla onnellinen jos opettaja edes muistaa hänen nimeään. Artikkelissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Japanissa puoli miljoonaa koululaista on pudonnut yhteiskunnan äärimmäisen kovasta koulukilpailusta pois - masennuspotilaiksi. Herää kysymys, tuhoaako äärimmäinen tehostaminen oppilaiden ihmisarvon ja koulun tarkoituksen? Kun tarkastellaan vain numeroita, yksilön pahoinvointi jää monesti huomaamatta.

Opettajalla on mahdollisuus joko tukea lapsen terveen itsetunnon rakentamista, tai tuhota se. Olen artikkelin mukaan samaa mieltä siitä, että maailmaa voidaan muuttaa ainoastaan kasvatuksella. Siksi myös opetussuunnitelmia tulisi tarkastella kriittisesti - antavatko ne mahdollisuuden lapsen oman persoonan ja hyvän moraalin rakentamiselle, vai motivoivatko ne oppilaita vain kilpailemaan arvosanoista? Toimiiko koulutus ainoastaan ponnistuspaikkana tulevaan ammattiin, vai toimiiko se kasvattajana kohti uutta yhteiskuntaa, jossa ihmiset haluavat tehdä yhteistyötä paremman tulevaisuuden puolesta? Mielestäni uuden OPS:in myötä askel parempaan ollaan otettu, mutta käytäntöön sijoittaminen tulee kohtaamaan suuria haasteita. Koska opettajilla on niin paljon vastuuta oppilaista, jonkun pitäisi ottaa myös vastuu opettajien kouluttamisesta ja hyvinvoinnista - uudistamistyötä ei voi kaataa pelkästään opettajien harteille. Opettajien väsymisellä on suora vaikutus oppilaiden hyvinvointiin.