Kohtaaminen

Astun ulos juoma kädessäni. Hiekka tuntuu lämpimältä vasten jalkapohjia ja tunnen auringon säteet kasvoillani. Kuljen kivilaatoista tehtyä polkua rantaa pitkin takaisin paikalleni, ja asetun istumaan varaamalleni aurinkotuolille. Nostan katseeni.

Tuossa se nyt on, meri. Sen suolainen tuoksu kantautuu luokseni ja saa minut värähtämään. Olin matkustanut lämpimään ottaakseni aikalisän arjesta, saadakseni rauhoittua yksin. Ja minä tiesin matkaavani meren äärelle, en vain uskonut uskaltavani mennä näin lähelle.

Jotkut sanovat, että simpukasta voi kuulla meren huminan. Minä en tarvitse simpukkaa, seison meren edessä, katson sitä suoraan silmiin. Se vastaa valtaisan voimakkaasti pärskien. Tekisi mieli lähteä takaisin, mutta jokin vetää minua puoleensa pelosta huolimatta. Tekee mieli lähteä, mutta silti tahtoisin jäädä. Tuntuu oudolta tarkkailla näin läheltä, koko tilanne on minulle kummallinen.

Katseeni valuu horisonttiin ja ajattelen pohjan tuntemattomuutta. Se tuntuu uhkaavalta. Meri tuntuu uhkaavalta. Tuhansia hukkuneita, miljoonia, aina vain enemmän. Nousen rantatuolilta ja viileä tuuli saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin tuijottaessani sineen.

Meri on aina kiehtonut minua, aivan lapsesta saakka. Pienenä pelkäsin sitä. Kävimme joskus perheen kesken ulkomailla, ennen kuin vanhempani erosivat, ja se jäikin ainoaksi yhteiseksi matkaksemme. He eivät olleet onnellisia. Muistan, kun olimme silloin äidin kanssa kahdestaan rannalla. Muistan hänen kauniit hiuksensa, päivän kirkkauden.

Pelkäsin merta uskomattoman paljon, enkä suostunut menemään lähelle sitä, saati uimaan siihen. Isä katseli kauempaa olutlasi kädessään, hymyili juopuneesti. Silloin taisin pelätä vain meren kovaa ääntä, kun aallot löivät lähellä olevaan kallioon. Ja sitä outoa hajua. Ja oikeastaan koko kokonaisuutta, se oli jotain niin isoa, etten millään pystynyt käsittämään. Tuntemattomat asiat pelottavat ihmistä. Minua pelotti.

Monta vuotta myöhemmin matkasin ystäväni kanssa tuolle samaiselle rannalle. Aikomuksenamme oli pitää hauskaa, ja siinä me onnistuimmekin. Istuimme pyyhkeiden päällä jutellen keskenämme, jossain kohti ystäväni taisi vaihtaa pari sanaa myös jonkun tuntemattoman kanssa. Pitkin päivää sisälleni kuitenkin hiipi enemmän tai vähemmän outo tunne siitä, että jokin tuntematon olisi läsnä. Se tuli mereltä, joka oli sinä päivänä kauniin vaaleanturkoosi ja kimmeltävä. Vesi oli kirkasta, ja pinnalta pystyi katsomaan suoraan pohjaan. Kävimme kävelemässä märällä rantahiekalla, ja olin silloin erityisen varuillani, jopa hieman hermostunut. Aalto pyyhkäisi rantaa, ja hypin sitä karkuun ystäväni nauraessa. Sinä päivänä mitään pahaa ei tapahtunut, mutta outo tunne oli koko ajan läsnä. En koskenut veteen.

Tunnen uudet kylmät väreet selässäni, ja astun eteenpäin. Lähden hitaasti kävelemään kohti syvän tummaa merta oudon tunteen voimistuessa. Seisahdun kuivan ja märän hiekan rajalle, ja katson horisonttiin. Nyt me kohtaamme. Ensimmäisen, mutta tuhannennen kerran. Suljen silmäni, hengitän syvään.

Katson kohti jalkojani astuessani lämpimään rantaveteen ja sydämeni tuntuu muljahtavan. Seisahdun äkisti, mutta jatkan pian eteenpäin. Edelleen hyvin hitaasti jatkaen kävelen yhä syvemmälle ja syvemmälle, katse tiukasti kiinni kylmenevässä vedessä kuin lumottu. Olen pian niin syvällä, että vesi yltää yli vyötäröni. Liu'un yhä syvemmälle, katse tiukasti vedessä, niin keskittyneenä mereen, pelkooni, hukkuneisiin, vanhempiini. Pelkoon, hukkuneisiin vanhempiini.

En huomaa jonkun potkaisevan hiekkaa rannalla soivan puhelimeni päälle.

Pinja Ratilainen (2017)