Luin Tiina Nikkolan ja Pekka Löppösen vuonna 2013 julkaiseman teoksen Oivalluksia ryhmästä - pintaa syvemälle koulun ryhmäilmiöihin. Siinä paneuduttiin mielestäni hyvin koululuokissa esiinnouseviin ongelmiin varsinkin työrauhan ja kiusaamisen näkökulmasta. Nikkola ja Löppönen korostavat sitä, että monet yksilöihin liittyvät ongelmat ( esim. yksittäiset häiritsevät oppilaat) saattavat juontaa juurensa koko ryhmän keskinäisestä dynamiikasta ja toiminnasta.

Olen itsekin työurani aikana kohdannut muutamia haasteellisia luokkia, joissa yleinen ilmapiiri on huono. Tällaisissa ryhmissä niin lapset kuin aikuisetkin pyrkivät etsimään syypäitä tilanteeseen, mutta ainakin usein olen juuri huomannut, ettei ongelma häviä esimerkiksi yksittäisiä oppilaita poistamalla vaan muutosta täytyy tapahtua koko ryhmässä. Hyvä esimerkki tästä on 5-6-yhdysluokka, jota opetin muutama vuosi sitten. Syksy alkoi hyvin ristiriitaisissa merkeissä; edellinen opettaja oli vaihtunut sairastapauksen vuoksi ja luokkaan uutena tulleet vitoset olivat hyvin pettyneitä, kun huippuopena pidetyn ihmisen tilalla olinkin minä. Kutoset valittivat koko ajan kuinka kamalia uudet vitoset olivat: he häiritsivät koko ajan tuntia eivätkä osanneet mitään muuta kuin tapella keskenään. Heidän edellisvuoden mahtava porukka oli hajonnut ja tilalle oli tullut kaaos. Verrattuna edelliseen opettajaan näyttäydyin lasten silmissä tylsänä nipottajana joka ei meinannut saada luokkaa hallintaansa. Pidimme asian tiimoilta vanhempainiltoja ja loppusyksystä järjestimme luokan kesken yökoulun läheisellä majoittumispaikalla. Siellä opiskelimme jonkin verran ja teimme tutustumisretkiä, mutta ennen kaikkea leikimme ja puuhastelimme, saunoimme ja juttelimme kaikki yhdessä. Tuon retken jälkeen tunnelma luokassa helpottui suuresti. Porukkaan alkoi syntyä yhteishenkeä ja toisista löydettiin jo hyviäkin puolia. Koko lukuvuoden jouduin vielä aika ajoin selvittelemään lasten keskinäisiä välejä milloin milläkin porukalla, mutta keväällä kutosten miettiessä lähtöään yläkouluun he totesivat, että kylläpä meidän tämänvuotinenkin luokka lopulta osoittautui tosi kivaksi! Lapset myös vähitellen huomasivat, että huippukiva edellinen ope oli aika paljon laiminlyönyt opettajan tehtäviä viihteen kustannuksella; esimerkiksi osa kutosista oli jättänyt läksyt systemaattisesti tekemättä, kun niitä ei koskaan tarkistettu ja aika paljon opeteltavaa ainesta oli jäänyt oppimatta. Tuo vuosi 5-6-luokan kanssa oli itselleni aivan superraskas, varsinkin syksy, mutta myös erittäin opettavainen. Ennen kaikkea itselleni valkeni ryhmädynamiikan voima: jokainen lapsi oli kahdenkesken keskustellessa todella mukava, mutta ryhmässä tunteet leimahtivat hyvin nopeasti ja syyttelyt lähtivät käyntiin. Uskon, että lapsetkin huomasivat, ettei kukaan yksittäinen lapsi ollut syypää tilanteeseen vaan ongelmat kumpusivat koko ryhmästä - sen odotuksista ja pettymyksistä. Myös ratkaisu löytyi ryhmän yhteisestä toiminnasta - alettiin nähdä jokaisessa hyviä puolia ja ymmärtää kunkin omia henkilökohtaisia vaikeuksia. Jopa vanhemmat, jotka syksyllä epäilivät ryhmänhallinnan taitojani, totesivat keväällä, että hyvähän tästä vuodesta lopulta tuli.

Toinen päinvastainen esimerkki työuraltani on viimeksi opettamani ykkösluokka, jonka ilmapiiri oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen. Jouduin todella harvoin puuttumaan kiusaamisiin ryhmän sisällä ja vaikutti siltä, että kaikki olivat kavereita tai ainakin tulivat toimeen keskenään. Tämän ryhmän kanssa keskustelimme kyllä paljon työrauhasta; sen verran eläväinen porukka oli. Niissäkään keskusteluissa ei yleensä syytelty ketään yksittäistä lasta vaan lähinnä mietittiin, miten jokainen voi omalla toiminnallaan auttaa työrauhan säilymistä. Tälläkin porukalla muotoutui kevättä kohti mukava ja leppoisa työilmapiiri, jossa onnistuttiin tekemään töitä erilaisissa porukoissa. Nyt harmikseni kuulin, että tuo ryhmä hajoaa, kun oppilaat sekoitetaan rinnakkaisluokan kanssa ja jaetaan uudelleen kahteen ryhmään. Ilmeisesti toisessa ryhmässä työskentelyilmapiiri ei ollut kovin hyvä, minkä vuoksi päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Tämä tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että omankin luokkani lapset joutuvat sopeutumaan uuteen kokoonpanoon. Näitä tilanteita tulee toki väistämättä, mutta itse allekirjoitan Nikkolan ja Löppösen ajatuksen siitä, että olisi hyvä pitää sama ryhmä koossa mahdollisimman pitkään, jotta se ehtii rauhassa kehittyä. Koulumaailmassakin ryhmät vaihtuvat usein liian nopeasti. Omalta osaltani olen huomannut tämän ongelman myös siinä, että en ole vielä omankaan urani aikana ehtinyt viedä samaa luokkaa yhtä lukuvuotta pidempään. Urani alussa eskarit siirtyivät aina vuoden päästä kouluun ja koulun puolella työskennellessäni olen aina lukuvuoden jälkeen jäänyt kotiin hoitamaan perheemme uusinta tulokasta! Odotankin innolla, että nyt kun ensi syksynä palaan töihin, saisin pitää oppilaita itselläni useamman vuoden ajan, jolloin voimme oikeasti luoda pysyvän yhtenäisen työskentely-yhteisön omine tapoineen ja käytänteineen. Tähän asti olen lähinnä ehtinyt loppukeväästä nauttia sellaisesta rennosta ja rauhallisesta toiminnasta, jossa niin lapset kuin aikuisetkin pitkälti tietävät, miten homma toimii.

Nikkola ja Löppönen esittelevät erilaisia tapoja, miten omaa ryhmäänsä voi havainnoida. Harvemmin olen päässyt seuraamaan omaa luokkaani toisen opettajan tunnilla, mutta olen käyttänyt toista opettajaa seuraamassa omaa tuntiani. Tämä on ollut antoisaa ja tuonut kollegalta hyviä neuvoja, miten toimia esimerkiksi työrauhan ylläpitämiseksi. Esimerkiksi yksi tärkeä huomio toiselta opettajalta oli se, että ääneni ei aina kantanut peräpenkkiin asti, mikä takuulla heikensi taaimmaisten lasten keskittymistä opetukseen! Lisäksi keskustelimme tietyn etäisyyden pitämisestä lapsiin; itse kun olen sellainen "äitihahmo", jolle lapset näyttävät kyllä kaikki tunteensa! Kuten Nikkola ja Löppönen teoksessaan korostavat, opettajan on mielestäni tärkeä ainakin välillä päästää irti jatkuvasta hallinnan tunteesta ja heittäytyä välillä rauhassa esimerkiksi työtoverin tarkkailtavaksi. Samalla tavalla on mielestäni hyvä, että luokassa uskalletaan näyttää myös kielteisiä tunteita niin opettajan kuin oppilaankin taholta. Aina ei voi olla kivaa, niin kuin Nikkola ja Löppönenkin toteavat. Ja välillä opettajana joutuu olemaan jonkinasteinen kompostori, johon lapset heittävät sietämättömän pahanolonsa ja josta he sitten saavat jonkin ajan päästä kaiken sonnan vähän jalostuneemmassa muodossa. Tärkeää on, ettei ota kaikkea päälleen saamaansa ikävää liian henkilökohtaisesti vaan näkee sen lähinnä osana työtään.

Minun oli ainakin hyvin helppo samaistua Nikkolan ja Löppösen ajatuksiin ryhmäilmiöistä ja niihin perehtymisestä. Jollain tavalla teoksen sanoma on armollinen; ryhmä ei ole heti valmis eikä läheskään aina toimi toivotulla tavalla. Kuitenkin on mahdollista ihan keskustelunkin kautta viedä ryhmän toimintaa parempaan suuntaan vähän kerrallaan. Ja mikä tärkeintä: jokaisen opettajan olisi syytä laskeutua jalustaltaan ja rohkeasti tuoda ryhmänsä ongelmia esiin myös työtovereiden kesken. Hyviä ratkaisumalleja saattaa löytyä myös sitä kautta tai ainakin saa tukea ja voimaa ryhmänsä parissa jaksamiseen. Yhteinen keskustelu erilaisista toimintatavoista antaa aina uutta näkökulmaa myös omaan työhön!