1960
Yleistä
Suurimmalle osalle 1960-luvun jazzista oli tyypillistä vanhojen totuttujen kaavojen ja tapojen radikaali muokkaaminen ja osittain täydellinen rikkominen. Ideoita haettiin usein myös oman kulttuurin ulkopuolelta: intialainen, afrikkalainen ja latinalais-amerikkalainen musiikki olivat tärkeitä vaikuttajia. Bebopin vaikutus oli yhä merkittävä, mutta sitä muokattiin huomattavasti, ja sen perusideoita yhdisteltiin aivan uusiin asioihin. Myös 1950-luvun jazzsuuntaukset jatkuivat 1960-luvulla. Hardbopia muokattiin edelleen afro-amerikkalaisen musiikkikulttuurin keinoin (gospel ja rhythm and blues), toisaalta cool jazzin perinteitä vietiin eteenpäin esimerkiksi bossa nova -musiikin parissa. 1960-luku toi mukanaan myös yhden koko jazzin historian suurimmista "vallankumouksista". Free jazzin tai avant garden soittajat, mm. Ornette Coleman, hylkäsivät lähes kokonaan perinteiset soinnut ja sointurakenteet.
|
Joitakin free jazzin piirteitä:
|
Vaikka free jazzilla olikin suuri vaikutus 1960-luvulla tehtyyn uuteen jazziin, monet muusikot eivät menneet niin pitkälle perinteiden hylkäämisessä. Esimerkiksi Miles Davis ja John Coltrane, jotka kuuluivat 1960-luvun uudistajiin, valitsivat aluksi modaalisen lähestymistavan. Myöhemmin kumpikin tosin lähestyi free jazzia omalla tavallaan kuitenkaan menemättä aivan yhtä pitkälle kuin monet free jazz -muusikoista. Useimmat 1960-luvun tärkeimmistä jazz-artisteista joko soittivat Miles Davisin ja John Coltranen yhtyeissä tai saivat paljon vaikutteita niiden soittotavasta.
1960-luvun lopulla monet jazz- ja rockmuusikot (Gary Burton, Miles Davis, Frank Zappa, Larry Coryell jne.) tekivät myös kokeiluja näiden kahden musiikinlajin yhdistämiseksi, mutta varsinainen rock-jazz -aikakausi ajoittuu vasta 1970-luvulle.
Miles Davis ja John Coltrane
Jo vuonna 1959 Miles Davis (1926–91) levytti sekstettinsä kanssa Kind of Blue -nimisen levyn, josta tuli esikuva useimmille jazzmuusikoille. Useimmat levyn kappaleista eivät perustuneet esimerkiksi bebopin tapaan tarkasti ennalta määrättyihin, paljon sointuja sisältäviin sointurakenteisiin. Sen sijaan kutakin sointua soitettiin pitkän aikaa: esimerkiksi kahdeksan tai kuusitoista tahtia (So What) tai niin kauan kuin solisti itse halusi (Flamenco Scetches). Tällöin soittaja pystyi rauhassa käyttämään hyväkseen kunkin soinnun tarjoamia soundivärejä tai melodiamahdollisuuksia.
| Modaaliseksi jazziksi kutsutaan 1960-luvulla yleistynyttä musiikkia, joka perustuu moodeihin. Ne ovat diatonisia asteikoita, joiden rakenne on toinen kuin duurissa tai mollissa: puoliaskelet eri paikoissa. Sointukuluissa pyritään välttämään toonika–dominantti-tapaisia "funktionaalisia" yhdistelmiä. |
Erityisesti John Coltrane (1926–67) vei modaalista ajattelua eteenpäin. Heti Kind of Bluen äänittämisen jälkeen Coltrane tosin teki Giant Steps -nimisen levyn, jossa hän käytti taas nopeasti eteneviä sointurakenteita, tuolloin vielä ylitsepääsemättömän vaikeita useimmille muille soittajille. Coltrane siirtyi kuitenkin tämän jälkeen takaisin modaalisen musiikin pariin, ja levyllään My Favourite Things hän jopa saavutti kaupallista menestystä tällä tyylillä. Vähitellen hän kuitenkin siirtyi kohti yhä myrskyisempää ja vaikeampaa modaalista tyyliä, ajoittain hän teki jopa kokeiluja free jazzin puolella. Coltrane teki kuitenkin varsinkin 60-luvun alussa myös perinteisempiä levyjä, joiden materiaali koostui blueseista ja balladeista.
Miles Davisin tyyli koki muodonmuutoksen vuonna 1963, kun hän perusti uuden yhtyeen, jonka rytmiryhmässä soittivat pianisti Herbie Hancock, rumpali Tony Williams ja basisti Ron Carter. Yhtye kehitti uuden soittotyylin, jossa oli aineksia mm. bebopista, modaalisesta jazzista ja free jazzista. Aluksi bändi soitti paljon jazzstandardeja uudella tyylillä, mutta vähitellen he keskittyivät yhtyeen omien jäsenten tuotantoon. Saksofonisti ja säveltäjä Wayne Shorterilla, joka tuli Davisin kvintettiin vuonna 1964 George Colemanin tilalle, oli erityisen suuri vaikutus yhtyeen sävellystyyliin ja musiikkiin. Shorterin tulon jälkeen yhtye suosi kappaleita, jotka eivät noudattaneet esimerkiksi perinteisiä muoto- tai sointurakenteita. Kappaleiden melodiat olivat usein luonteeltaan unenomaisia ja "leijailevia" (floating). Yksinkertaisten melodioiden vastakohtana olivat aikaisempiin jazztyyleihin verrattuna erikoiset sointurakenteet ja monimutkaiset polyrytmiset ja -metriset säestyskuviot.
Yhtye ei koskaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin Miles Davisin aikaisemmat projektit. Vuosina 1965-68 tämä yhtye teki kuitenkin suuren joukon edistysaskeleita, jotka ovat yhä kuultavissa 1990-luvun jazzmusiikissa. Vuosikymmenen lopulla Davis siirtyi taas uuteen tyyliin, jossa hän yhdisti jazzin ja rockin.
Free jazz ja avant garde
Alttosaksofonisti Ornette Colemanin levy Free Jazz (1960) oli mallina suurelle osalle 1960-luvulla tehtyä free jazzia. Nimi "free jazz" on kuitenkin hieman harhaanjohtava, koska musiikki oli harvoin täysin vapaata: usein esimerkiksi tempo pysyi samana koko kappaleen ajan tai esitykseen saattoi jopa kuulua ennalta sävellettyjä osuuksia. Joskus käytettiinkin mieluummin nimitystä avant garde. Kaikelle tämän tyyliselle musiikille lienee kuitenkin yhteistä ennalta määrätyn sointurakenteen puuttuminen. Vaikka musiikissa ei olekaan ennalta määrättyjä rakenteita, se ei ole sattumanvaraista. Päinvastoin musiikki muodostuu yhtyeen keskinäisen vuorovaikutuksen ja tarkkaavaisen kuuntelemisen kautta.
Ornette Coleman (s. 1930) lienee kuuluisin free jazzin soittaja. Hänen musiikkinsa on kuitenkin yleensä melkeinpä konservatiivista verrattuna moniin muihin 1960-luvun soittajiin. Colemanin musiikki ei ole atonaalista tai satunnaista, vaan hän soittaa useimmiten yhdessä sävellajissa kerrallaan. Coleman on lisäksi melodikko, ja osaksi sen takia hänen musiikkinsa ei ole aina yhtä tummanpuhuvaa kuin muilla free jazz -muusikoilla.
Colemanista ja useimmista muista free jazzin soittajista poiketen pianisti Cecil Taylorin (s. 1929) musiikki kuulostaa joskus miltei atonaaliselta. Taylor on irtaantunut jazzin perinteestä hyvin kauas, koska hän ei yritäkään svengata jazzin tapaan. Tekstuuri on usein tärkeämpi kuin melodia.
Free jazzia soitettiin myös big bandia muistuttavilla kokoonpanoilla. Yksi tärkeimmistä oli Sun Ra and his Solar Orchestra, jonka kollektiivinen improvisointi muistutti välillä 1960-luvun modernia eurooppalaista taidemusiikkia. Free jazz ja avant garde eivät koskaan olleet suuri kaupallinen menestys.
Muita tärkeitä muusikoita: alttosaksofonisti Eric Dolphy, basisti, säveltäjä ja orkesterinjohtaja Charles Mingus, saksofonistit Albert Ayler ja Archie Shepp, basisti Dave Holland, pianisti Keith Jarrett ja rumpali Paul Motian.