- Harari esittää tietokirjassaan kaksi teoriaa sapiensin kielen kehityksestä. Jälkimmäisen hän nimeää kiinnostusta herättävästi juoruteoriaksi. Juoruteoria perustuu siihen, että Homo Sapiens on ensisijaisesti sosiaalinen eläin, joka on näin ollen kiinnostunut erityisesti muista ihmisistä ympärillään, ja siten kieli olisi kehittynyt juoruamista varten.

- Juoruteorian mukaan ei aikanaan riittänyt, että sapiens tiesi välittömän uhkan, kuten leijonan tai puhvelin, olinpaikan: “Heidän [sapiensien] on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka on petturi.” Kun tiedettiin, keneen voi luottaa, pienet ryhmät saattoivat laajeta suuremmiksi, ja sapiensit pystyivät ryhtyä tekemään tiiviimpää ja kehittyneempää yhteistyötä – ja alkaa hallita maailmaa.

- Hararin mukaan kaikki ihmisapinat osoittivat mielenkiintoa ryhmän koko ajan vaihtuvia suhteita kohtaan, mutta taitoa puhua selän takana ei muilla lajeilla ollut. Harari hyödyntää retorisena keinona vastakkainasettelua: Asettamalla sapiens ja muut lajit vastakkain korostetaan sapiensin ainutlaatuisuutta ja juoruilun taidon merkittävyyttä.

- Harari tulee argumentoidessaan juoruilusta yllättynyttä lukijaa lähemmäs toteamalla, että selän takana puhumisen kykyä on parjattu runsaasti, mutta kuitenkin hän esittää sen olevan suurien ryhmien tehokkaan ryhmätyön edellytys eli hyödyllinen taito. Hän vetoaa etuihin.

- Katkelman arkiset ja nykypäivään kytkeytyvät esimerkit tehoavat ja kiinnittävät juoruteorian nykyaikaan ja lukijalle tutumpaan maailmaan. Ensin Harari myönnyttää toteamalla, että teoria saattaa kuulostaa pelkältä vitsiltä, mutta sitten hän väittää lukuisten tutkimusten tukevan sitä.

- Harari vie teoriansa yhteiskunnalliselle tasolle ja vetoaa lukijan oikeudentajuun ja vapaan tiedonvälityksen ihanteeseen. Hän sanoo juoruilun keskittyvän yleensä väärinkäytöksiin ja nimeää toimittajat “huhujenlevittäjiksi” ja alkuperäiseksi neljänneksi valtiomahdiksi, “jotka paljastavat yhteiskunnalle petturit ja vapaamatkustajat ja siten suojelevat heitä niiltä”.

Tekstissä käytetään erilaisia retorisia keinoja, joita ovat muun muassa

- me-muoto (“Edellisessä luvussa näimme – –.”)

- puhuttelu (”Luuletko sinä, että historian professorit lounaalla – –?”)

- havainnolliset esimerkit (Muinaisten sapiensien aivokapasiteetin rajallisuutta perustellaan konkreettisesti kertomalla, että englannin kielen tai evoluutioteorian opettaminen tälle sapiensille olisi ollut mahdoton tehtävä. Vihermarakattien kutsuhuudoista kerrotaan tapausesimerkkejä.)

- vertakset (sapiensin kommunikaatiota verrataan vihermarakattien, valaiden ja norsujen kommunikaatioon, muinaisten sapiensin aivoja meidän aivoihimme)

- kielikuvat ("Tämä surkea ansioluettelo - -")

- kysymys-vastaus-parit (“Mikä sitten tekee puheestamme – –? Tavallisin vastaus kuuluu – –.”)

- retoriset kysymykset (“Mikä sapiensin uudessa kielessä oli niin erikoislaatuista – –?”)

- vastakohta-asettelut (neandertalinihminen – sapiens, muinaiset sapiensit – me, ennen – nyt)

- kärkevä väite (”Huhujenlevittäjät ovat alkuperäinen neljäs valtiomahti, toimittajat, jotka paljastavat yhteiskunnalle petturit ja vapaamatkustajat ja siten suojelevat sitä niiltä.”)

- huumori (esimerkki historian professoreista ja ydinfyysikoista juoruamassa lounaalla leikkii stereotypioilla, ja sen tarkat yksityiskohdat havainnollistavat hauskasti ja tunnistettavasti).