Arviointikriteerit ja malliesseitä
Millainen on hyvä kirjoitustaidon vastaus?
Kirjoitustaidon vastaus arvioidaan kokonaisuutena, mutta arvioinnissa painottuvat kokonaiskuva kirjoitustaidosta, tekstin rakenne sekä kieli ja tyyli. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sujuva yleiskieli ja asioiden johdonmukainen käsittelyjärjestys painavat arvioinnissa enemmän kuin päänäkökulman oivaltavuus.
Hyvä vastaus osoittaa, että opiskelija osaa rakentaa selkeän tekstin ja hallitsee asiatyylin: Vastauksessa on päänäkökulmaan sopiva otsikko, aloitus ja lopetus. Teksti etenee loogisesti. Kieli noudattaa yleiskielen normeja, ja sanavalinnat ovat pohtivaan tai kantaa ottavaan tekstiin sekä aiheeseen sopivia. Hyvässä vastauksessa ei ole myöskään kömpelöitä virkerakenteita eikä kielivirheitä, jotka hankaloittavat tekstin ymmärtämistä.
KIRJOITUSTAIDON KOKEEN PISTEYTYS
Ylioppilastodistuksessa näkyvä äidinkielen ja kirjallisuuden arvosana muodostuu lukutaidon kokeen ja kirjoitustaidon kokeen yhteenlasketusta pistemäärästä. Sekä lukutaidon että kirjoitustaidon kokeen enimmäispistemäärä on 60 pistettä, joten pisteitä voi saada yhteensä enintään 120. Kirjoitustaidon kokeen vastauksesta pisteitä annetaan viiden pisteen välein:
-
0 ja 5 (riittämätön)
-
10 ja 15 (heikko)
-
20 ja 25 (välttävä)
-
30 ja 35 (tyydyttävä)
-
40 ja 45 (hyvä)
-
50 ja 55 (erittäin hyvä)
-
60 (erinomainen).
Vastausten arviointi ei ole arpapeliä, vaan opettajat ja sensorit käyttävät yhteisiä arviointikriteereitä.
Vastauksen arvioi ensin opettaja ja sitten Ylioppilastutkintolautakunnan sensori. Jos opettajan ja sensorin arvioinnit eroavat enemmän kuin kymmenen pistettä, vastauksen arvostelee myös toinen sensori. Kolmaskin sensori arvioi vastauksen, jos kaksi ensimmäistä sensoria eivät ole pistemäärästä samaa mieltä, jos he muuttavat opettajan arviointia enemmän kuin 20 pistettä tai jos vastausta on erityisen vaikea arvioida. Esimerkiksi tehtävänannon ohittaminen tai epäasiallinen sisältö voi tehdä vastauksesta hankalasti arvioitavan. Selvästi lain tai hyvän tavan vastaiset väitteet alentavat lähes poikkeuksetta pistemäärää.
1. Lue esimerkkiessee.
Aihe: Kansallisuus ja identiteetti
Päänäkökulma: Nykyihmisen identiteetti on monikulttuurinen sekoitus.
Päänäkökulma: Nykyihmisen identiteetti on monikulttuurinen sekoitus.
Internetiläinen multikulturaalinen identiteettihybridi
Synnyin Kokkolan keskussairaalassa pyryisenä tammikuun iltana. Nautin suuresti mustasta makkarasta ja poronkäristyksestä ja syön mämmiä perheeni kanssa joulukuusta toukokuuhun. Saunon ja syön puuroa vikisemättä. Voi siis vankalla varmuudella sanoa, että edustan aika mallikkaasti perinteistä suomalaista identiteettiä. Kytkökseni Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin on kuitenkin jäänyt pintatasolle. Mieleeni ei juolahtanut missään vaiheessa ajatusta, että jäisin ikävöimään perinneruokia tai saunailtoja, kun harkitsin vakavasti ulkomaiseen yliopistoon hakemista. En ajatellut lainkaan, että jättäisin huomattavaa osuutta identiteetistäni Suomeen, tai että tulisi ruisleipää liian kova ikävä.
Olin seurannut jo pitkään neljä vuotta vanhemman isoveljeni touhuja tietokoneella. Loputtomalta tuntuva tietovirta vaikutti houkuttelevalta ja ei aikaakaan, kun kahdestaan loimme minullekin, noin päiväkoti-ikäiselle nassikalle, tunnukset suosittuun verkkoroolipeliin RuneScapeen. Varovainen vanhempi saattaisi järkyttyä ideasta: pelissähän tapetaan örkkejä ja eläimiä, jotta hyötyisi itse! Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he kuitenkin katsoivat läpi sormien RuneScapen pelaamiseni, sillä se mahdollisti vankan englanninkielen pohjan muodostumisen, joka vaikutti suoraan kykyyni sekä ammentaa tietoa kansainvälisistäkin lähteistä heti, kun sitä janosi että päästä sisään toisten kulttuureihin ja tapoihin muun muassa nettivideosivusto YouTuben kautta.
Kaikki tuntemani 2010-luvun jälkeen syntyneet lapset ovat kasvaneet tablettien, älypuhelimien ja suoratoistopalvelujen kautta. Toinen katsoo omalta laitteeltaan Ryhmä Hau -ohjelmaa ja toinen omaltaan Oktonautteja. Vaikka ensikokemukseni internetin kanssa olikin englanniksi ja heillä suomeksi, yhdistää nuorta minääni ja nykyajan lapsia hyvin varhainen tutustuminen teknologiaan. He tottuvat käyttämään älylaitteita luultavasti ennen kuin oppivat edes puhumaan täydellisesti. Hekin löytävät internetin ja hekin alkavat ammentaa sieltä. Hekin muodostavat itselleen internetin avulla omanlaisensa identiteetin, joka tuntuu yhtä tutulta kuin poronkäristys ja mämmi perisuomalaiselle.
Kun identiteettisekoituksen yleistyminen näyttää jatkavan aina vaan jyrkkenevän trendiviivan seuraamista, on syytä pohtia sen potentiaalisia seuraamuksia: unohtuuko vähemmistökansojen ikivanhat traditiot, kun uusi sukupolvi ryntääkin datakahviloihin ja Apple-kauppoihin eikä isoisoäidin matonteko-oppiin? Luultavasti, mutta teknologian nousukiidossa kun kerran eletään, ehkä olisi syytä digitaalisesti ikuistaa myös nämä matontekotekniikat. En usko kuitenkaan, että vähänkään suuremman skaalan kulttuureita tai niiden osia, kuten suomalaisten poronkäristystä tai skotlantilaisten säkkipiippua ja kilttiä tullaan unohtamaan vielä vuosisatoihin. Tällaiset traditiot juontavat liian syvälle kansalliseen historiaan unohtuakseen.
Entä voiko kulttuurit sekoittua liiaksi niin, että yksilöiden oma identiteetti heikkenee ja yhteisöön kuuluvuuden tunne katoaa, kun vaikkapa pyhästä perinneasusta inspiroitunut vaatemallisto nouseekin yhtäkkiä trendaavaksi Zalandossa? Onko mahdollista, että säkkipiippu alkaa soimaan Sambiassa tai että Australiassa trendiruoaksi nousee tamperelainen musta makkara? Kyllä ja riski tähän on suuri. Tai no vaikka jälkimmäisen esimerkkivirkkeen tapahtumat ovatkin aika epätodennäköisiä, on ensimmäisen esimerkkivirkkeen kaltainen tapahtuma hyvinkin relevantti. Intiaanipäähineen ongelma (antroblogi.fi, 27.9.2017) on Jukka Jouhkin kirjoittama blogipostaus, jossa hän käsittelee nimenomaan tätä kulttuurin omimisen ilmiötä, joka tunnetaan myös nimellä kulttuurinen appropriaatio. Jouhki mainitsee Helsingin Sanomien NYT-liitteen, jossa Miss Helsinki-kisaajat olivat poseeranneet ”sulkapäähineissä, jotka muistuttivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteisiä päähineitä”. Vastaavanlaista tahatonta kulttuurin omimista tapahtuu maailmalla paljon ja onkin yksi riskeistä, kun kulttuurit pääsevät sekoittumaan. Jouhki kirjoittaakin, että yhteisöihin kuulumattomien ei tulisi omia kaikkien yhteisöjen kaikkia perinteitä, sillä etenkin alkuperäis- ja vähemmistökansoissa koetaan jotkut perinteiset tuotteet erityisen arvokkaiksi, uniikeiksi tai jopa pyhiksi. Varmuuden vuoksi lienee siis viisainta ottaa etukäteen selvää onko hyväksyttävää lainata haluamastasi kulttuurista vai ei.
Joten kyllä kulttuurisalaatissa on sinänsä huonojakin puolia. Vaikka se edellyttääkin hieman ylimääräistä varovaisuutta, omaa identiteettiään voi rakentaa myös omimatta minkään kulttuurin sellaisia piirteitä, jotka ovat sen kansalle pyhiä. Mikäli taitaa sen, pitäisi kulttuurikartoituksen olla pelkästään positiivinen kokemus. Interkulttuurillisena tiedonkerääjänä on helpompi löytää oman identiteettinsä paikka maailmassa ammentamalla monista kulttuureista, tai voi vaihtoehtoisesti elää elämän vapaasti maistellen erilaisia kulttuureja ja niiden tapoja varsinaisesti ikinä tuntematta tarvetta määritellä omaa identiteettiään sen tarkemmin.
Sonja Saarikoski käsittelee kolumnissaan Jos saisin valita, olisin ruotsalainen (Helsingin Sanomat, 18.6.2017) kansallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja aatteita. Saarikoski toteaa: ”Kansallisuus ei kuitenkaan ole pysyvä ominaisuus. On paljon muualla syntyneitä suomalaisia ja Suomessa syntyneitä muunmaalaisia.” Maailma on risteyksessä, jossa kulttuurit sekoittuvat ja identiteetit eivät enää koostu suurimmaksi osaksi vain syntymäyhteisön arvoista. Saarikoski pohtii kansallisuuden olevan valtiosta irrallinen käsite. Herääkin kysymys: mihin kansallisuus sitten on sidonnainen? Saarikoski kirjoittaa omasta kansallisuudestaan: ”Anderssonin kriteerien mukaan minä voisin olla ruotsalainen. En kuitenkaan koe olevani.” Kuten Saarikoskikin näyttää ajattelevan, minäkin uskon kansallisuuden olevan sidonnainen jokaisen henkilön omaan identiteettiin, joka taas on kokoelma omia arvoja, näkemyksiä ja mieltymyksiä. Kun nämä arvot, näkemykset ja mieltymykset on koottu maailmanlaajuisen verkon avulla, miten oman kansallisuuden sitten voi oikein määritellä?
Käykö kansallisuuden käsitteelle sama, kuin mitä sukupuolen käsitteelle kävi? Tuleeko kansallisuudesta joskus yhtä lailla subjektiivinen käsite, jonka kuka tahansa voi milloin tahansa muuttaa? Mitä kansallisuutta minun kaltainen multikulttuuriseksi muovautunut identiteettihybridi voi tuntea edustavansa? Kenties koen itseni internetiläiseksi.
5 997 merkkiä
2. Arvostele esimerkkiessee.
3. Lue toinen esimerkkiessee.
Aihe: Taiteen merkitys
Taidetta balettitossuissani
Muistan päivän, jolloin olin katselemassa vaaleanpunaisia balettitossuja tanssitarvikeliikkeessä. Syksyn balettitunnit olivat alkamassa, ja innokkaat tanssijat olivat ensimmäisillä tossuostoksilla. Kun ensimmäisellä tanssitunnilla sain laittaa nämä lumoavat joka-tytönunelmat jalkaani, unohdin jopa aamuisen riidan, joka minulla oli äitini kanssa. Ylen verkkosivuilla 25.11.2019 julkaistussa artikkelissa ”Luovat harrastukset parantavat terveyttäsi - tässä neljä lajia, joista jokainen voi napata tutkitut terveyshyödyt” toimittajat Emilia Tykki ja Nelli Hyttinen kirjoittavat luovien harrastuksien terveyshyödyistä. Taiteeksi voidaankin määritellä lähes kaikki luova toiminta, joten kukaan ei voi välttyä siltä kokonaan. Taiteella onkin suuri merkitys esimerkiksi nuorten elämässä; se lisää kokonaisvaltaista hyvinvointia sekä toimii keinona ilmaista itseään.
Taiteella on suuri merkitys erityisesti nuorten psyykkisessä hyvinvoinnissa. Ylen artikkelissa mainitaan luovina harrastuksina tanssi, kuorolaulu, maalaaminen ja improvisaatioteatteri, jotka voivat poistaa mm. jännitystä ja stressiä. Minulle taide merkitsee juurikin henkistä hyvinvointia. Erityisesti musiikki ja tanssi ovat tarjonneet minulle mahdollisuuden paeta hetkeksi todellisuutta, ja uskon, että samoin monelle muullekin nuorelle vaikeassa elämäntilanteessa. Ylen verkkosivuilla 24.3.2021 julkaistussa kolumnissaan ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta” kolumnisti Laura Friman ottaa kantaa koronaajan ”taiteiluvillitykseen”, jolloin ihmiset alkoivat tavallista enemmän luomaan sekä kuluttamaan taidetta. Friman ei pidä ajatuksesta, että jokainen voi luoda itsestään taitelijan. Jos taide toimii lieventämiskeinona esimerkiksi stressiin, jota korona-aika aiheutti, taiteellista ilmaisua ei pitäisi tuomita.
Taide onkin monille nuorille keino itsensä ilmaisuun. Tykki ja Hyttinen esittelevät artikkelissaan Hanna Poikosen, joka on väitellyt luovuuden neurotieteestä, ja joka toteaa, että ihmisten tunteet ovat joskus hyvinkin ristiriitaisia ja epämukavia. Poikosen mukaan nämä tuntemukset saattavat kuitenkin laueta, kun oloa pääsee ilmaisemaan liikkeen avulla. Taiteessa itsensä ilmaisu ja psyykkinen hyvinvointi ovat siis vahvasti yhteydessä toisiinsa; kun nuori pääsee luomaan taidetta, myös hänen ajatuksensa selkeytyvät. Balettiharrastukseni on ollut minulle tällainen taiteenmuoto. Harrastus tuntuu edelleenkin ”meditatiiviselta, kun pääsee tanssin flow'hun”, kuten myös hyvinvointibloggaaja, toimittaja ja yrittäjä Inka Ikonen kuvailee tanssia Tykin ja Hyttisen artikkelissa. Monet taiteenlajit ottavat kantaa myös yhteiskunnallisiin aiheisiin, joten taiteellisen toteutuksen kautta nuoret pystyvät ilmaisemaan myös mielipiteitään.
Taide onkin siis väline, jonka avulla nuoret voivat toimia itselle tärkeiden asioiden puolesta. Yhä enemmän nuoria käyttää vaikuttamisalustana sosiaalista mediaa, jossa he voivat jakaa ajatuksiaan sekä osoittaa tukeaan toisille ihmisille. Friman kuitenkin toteaa kärkkäästi kolumnissaan, että hän vastustaa ”somen puhtaana identiteettiprojektina toimivaa näennäisaktivismia”. Tällä toteamuksella hän siis tarkoittaa, että monet sosiaalisen median käyttäjät käyttävät somea, sillä he haluavat vahvistaa omaa, suvaitsevuutta osoittavaa identiteettiään muiden somekäyttäjien keskuudessa. Mielestäni sosiaaliseen mediaan voi postata kuvia tai tekstejä, jotka osoittavat tukea esimerkiksi vähemmistöjen edustajille ilman, että täytyisi kokea velvollisuutta parantaa konkreettisesti vähemmistöjen oikeuksia. Kaikki tekstit, kuvat sekä videot ovat taidetta, ja mikäli nuoret haluavat niiden avulla ilmaista, mikä on heille merkityksellistä, se on mielestäni täysin hyväksyttävää.
Taiteella on siten iso merkitys myös nuorten välisen yhteisöllisyyden luomisessa. Ikonen toteaa Tykin ja Hyttisen artikkelissa, että lapsuudessa hän oli koulukiusattu, mutta tanssitunnit tarjosivat hänelle turvallisen sekä hyväksyvän ympäristön. Koin samankaltaisia tuntemuksia nuoruudessa, jota varjosti läheisen ihmisen alkoholismi. Tanssisali oli ympäristö, jossa minua ei tuomittu. Se oli turvallinen paikka, jossa tapasimme viikottain hyvien ystävieni kanssa, ja autoimme toisiamme solmimaan balettitossujen nauhoja.
Harrastustoiminnan lisäksi myös sosiaalinen media on paikka, jossa nuoret solmivat uusia kontakteja elävät virtuaalista elämää, joka saattaa tuntua hyvinkin realistiselta. Friman kuitenkin suhtautuu kolumnissaan negatiivisesti ”hyvin filtteröityihin selfieihin, joiden alle copypastattiin laimeita teatraalisuuksia”. Nämä filtteröidyt selfiet ja laimeat teatraalisuudet ovat kuitenkin nuorten suosimaa, yhteisöllisyyden tunnetta luovaa nykyaikaista taidetta, jota iältään hieman vanhemmat frimanlaurat eivät välttämättä ymmärrä.
Harrastustoiminnan lisäksi myös sosiaalinen media on paikka, jossa nuoret solmivat uusia kontakteja elävät virtuaalista elämää, joka saattaa tuntua hyvinkin realistiselta. Friman kuitenkin suhtautuu kolumnissaan negatiivisesti ”hyvin filtteröityihin selfieihin, joiden alle copypastattiin laimeita teatraalisuuksia”. Nämä filtteröidyt selfiet ja laimeat teatraalisuudet ovat kuitenkin nuorten suosimaa, yhteisöllisyyden tunnetta luovaa nykyaikaista taidetta, jota iältään hieman vanhemmat frimanlaurat eivät välttämättä ymmärrä.
Taiteen yksi merkityksistä nuorten elämässä onkin myös itsensä sekä muiden viihdyttäminen. Erityisesti korona-aikana monilla ihmisillä oli kotona paljon ylimääräistä aikaa, joten monet nuoret alkoivat tuottamaan sekä kuluttamaan taidetta jo pelkästään tylsyyden välttämiseksi. Frimanin mukaan mm. kirjailijat ja kuvataitelijiat kasvattivat suosiotaan ”noin 3000 prosenttia” vuoden 2020 aikana. Hän kuitenkin lyttää kuvataiteilijat kokonaan toteamalla, että oman elämänsä kuvataiteilijat tuottivat ”poikkeuksetta paksua, pastellisävyistä akryylimaaliroisketta”. Erityisesti nuoret ovat usein kokeilunhaluisia, joten mielestäni siinä ei ole moitittavaa, jos nuori päättää kokeilla oman käden sopivuutta pensselin heiluttamiseen paperilla. Taide onkin yksi ajanvieton ja viihteen keino, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti.
Lisäksi taiteella on iso merkitys nuorten fyysisessä hyvinvoinnissa. Erityisesti yläasteella monet poikapuoliset kaverini eivät pitäneet tanssia ”oikeana liikuntana”, vaikka tanssi saattaa joskus olla jopa intensiivisempää liikkumista, kuin juokseminen pallon, tai luisteleminen kiekon perässä. Vaikka taidemuoto ei sisältäisikään liikuntaa, sillä saattaa olla silti lukuisia positiivisia terveysvaikutuksia. Taideyliopiston kuoronjohtaja Eeva Siljamäki mainitseekin Tykin ja Hyttisen artikkelissa esimerkkinä kuorolaulun, joka voi parantaa ryhtiä sekä immuunisysteemin toimintaa. Tämä on jokseenkin yllättävä fakta, sillä erityisesti koulussa opettajat korostivat ainoastaan liikunnan tärkeyttä fyysisen hyvinvoinnin rakentajana. Tämän olettamuksen rinnalla täytyisi kuitenkin korostaa myös passiivisemman taiteen fyysisiä terveysvaikutuksia.
Taiteella on siis kiistattoman suuri merkitys nuoren kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Taide viihdyttää, luo yhteisöllisyyttä ja parantaa sekä psyykkistä että fyysistä hyvinvointia. Kertaakaan kouluvuosieni aikana en kuitenkaan kuullut, että jonkun nuoren unelmaammatti olisi ollut taiteilija. Frimanin pelko siitä, että tempparitähdet ja kombuchabloggaajat vievät ammattitaiteilijoiden työt, on siis mielestäni täysin turha. Taide kuuluu kaikille, ja se kiehtoo minua, sillä jokainen ihminen tulkitsee taidetta eri tavalla. Minulle balettitossuni merkitsevät vapautta ja onnellisuutta - jollekin toiselle taas kipeitä varpaita ja pakotusta vastenmieliseen sukupuoli-identiteettiin.
6 353 merkkiä
4. Arvostele toinen esimerkkiessee.
5. Lue kolmas esimerkkiessee.
Aihe: Mikä kaikki on taidetta?
Taiteen rajamailla – Oletko sinäkin taiteilija?
Onko taiteilijalle nykyään olemassa olevaa määritelmää? Joidenkin mielestä taiteilija on tunnettu henkilö, joka luo kanvakselle teoksen jonka tarkoituksena on herättää katsojassa tunteita. Joidenkin mielestä kuvataide on vain kanvakselle maalattu sievä maisema, jota voidaan ihailla seinällä, eikä teoksessa jää katsojalle mitään epäselväksi. Joidenkin mielestä kyky luoda jotakin abstraktia on itsessään taidetta.
Taiteilijan määritelmä on muuttunut vuosisatojen saatossa. Määritelmään on vaikuttanut vahvasti kyseisen hetken taidesuuntaus. Esimerkiksi Pihla Hintikka käsittelee artikkelissaan Onko tämä muotia vai taidetta (Gloria.fi 31.1.2017) sitä, kuinka ”Marcel Duchamp teki pisuaarista taideteoksen, ja 1960-luvulla Andy Warhol tehtaili taidetta Campbellin paputölkeistä. Warholin Factory-ateljeen ja pop-taiteen perinne vaikuttaa yhä taiteen määritelmään.” 60-luvulla pop-taide oli uusi suuntaus, jolle Warhol raivasi tien. Warhol tunnetaan kyseiseltä aikakaudelta sen vuoksi, että hän pystyi muuttamaan sen hetkisen kuvataiteen käsitettä laajasti, ja loi muille tilaa rikkoa taiteen rajoja. 60-luvulta alkaen voidaan myös nähdä, kuinka taiteen määritelmä on alkanut ja hämärtymään, sillä nykypäivänäkään monet eivät pidä Warholin tunnettuja teoksia ”oikeana” taiteena. Nykyään abstraktit teokset ovat yleistyneet entisestään, jonka vuoksi monet ovat hämmentyneitä siitä, mikä voidaan laskea taiteeksi, ja mikä ei. Tämä myös aiheuttaa kyseenalaistusta siitä, keitä voidaan nimittää taiteilijoiksi.
Aikaisemmin taiteilijan määritelmä on ollut selvempi: taiteilija on aina ollut ihminen. Nykyään tämä ei ole itsestäänselvyys uuden teknologian vuoksi. Keskustelua ovat herättäneet varsinkin tekoälyt, joiden avulla voidaan luoda taidetta vain kirjoittamalla ohjelmaan muutama avainsana. Tekoäly pystyy luomaan inhimmillisiä abstrakteja teoksia, jolloin herää kysymys: voiko myös tekoälyä nimittää kuvataiteilijaksi? Teknologian kehittyessä on myös mahdollista, että tekoäly ei tarvitse enää ihmisen ohjauksia lainkaan luodakseen omaperäistä taidetta. Jos tekoäly voi olla taiteilija, mihin raja vedetään? Tekoälyn lisäksi keskustelua on herättänyt mahdollisuus siitä, että robotit pystyisivät tulevaisuudessa luomaan taidetta maalaamalla. Pelissä Detroit: Become Human käsitellään juuri tätä mahdollisuutta. Peli käsittelee robotteja, jotka on luotu ihmisten avuksi. Robotit alkavat kehittämään omaa tietoisuutta, jolloin robotit uskovat voivansa kehittää tunteita. Pelin kohtauksessa robotin omistaja haastaa robottinsa rajoja antamalla hänelle pensselin. Omistaja ohjaa robottia miettimään, mistä hän haluaisi maalata. Mahdollisesti myrskystä tai jopa metsästä. Päätöksen tehtyään robotin tulee miettiä tunnetiloja, ja mitä kyseinen aihe voisi herättää. Tämän myötä robotti pystyy maalaamaan abstraktin teoksen maisemasta, jossa katsoja voi havaita tunteiden vivahteita. Monen määritelmän mukaan robotti siis olisi taiteilija: maalauksessa on maisema, joka herättää katsojassa tunteita ja ajatuksia. Mutta koska kyseessä olisi ihmisen luoma robotti, olisiko silloin taiteilija itse robotti, robotin luoja, vai henkilö, joka haastaa robottia ajattelemaan ja tuntemaan?
Sanotaan, että nykymaailmassa taiteilijan nimikkeen voisi saada vain ihminen. Laura Frimanin kolumni Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta (Yle.fi 24.3.2021) käsittelee sitä, kuinka jokainen voi tehdä kuvataidetta, mutta jokaista kuvataiteen tekijää ei voida nimittää taiteilijaksi. Friman tuo esille kolumnissaan, kuinka ”Karanteeni teki joka toisesta some-vaikuttajasta oman elämänsä Monet’n tai Manet’n - -, joka alkoi tuutata kanaviinsa kuvia itsestään aprikoimassa pää oikeaoppisesti vinossa maalaustelineen ääressä”, jolloin lähes jokainen somevaikuttaja kutsuu itseään taiteilijaksi. Tämä siis herättää kysymyksen siitä, mikä erottaa somevaikuttajat joita voidaan kutsua taiteilijoiksi, ja somevaikuttajat jotka tekevät kuvataidetta. Frimanin tekstistä saadaan sellainen kuva, että kuvataiteen tulisi olla omaperäistä, eikä vain ”mainstream” höpinää, jota näkee kaikkialla. Tämän määritelmän mukaan taiteilijaksi ei voisi kutsua henkilöä, joka tuottaa vain teoksia, jotka ovat esimerkiksi pastellivärisiä minimalistisia taidemaalauksia, jos joka toinen ihminen maalaa samanlaisia. Mikä siis erottaa tässä tilanteessa oikeat taiteilijat? Otetaan esimerkiksi suomalainen taiteilija, joka on saanut palkintoja kuvataiteestaan, ja joka tunnistetaan kansainvälisellä tasolla: Nanna Susi. Monen mielestä Susi on loistava esimerkki taiteilijasta: hän tekee omaperäisiä taideteoksia jotka ovat abstrakteja. Suden taideteokset ovat kymmenien tuhansien hintaluokkaa, ja teoksien arvo kasvaa ajan mittaan. Verrataan tähän kuvataiteilijaa, jota ei tunnisteta joissain piireissä taiteilijaksi spray maalausten vuoksi: Banksy. Banksy luo taidetta, joka herättää katsojissa vahvoja tunteita. Hänen taiteensa määritellään propagandaksi. Banksyn teokset ovat enemmänkin konkreettisia Suden teoksiin verrattuna. Banksyn teokset käsittelevät nykymaailman ongelmia, ja tuovat esille asioita, mitä hänen mielestään tulisi käsitellä enemmän. Banksyn kuvataide tehdään spray maaleilla julkisille paikoille laittomasti, jonka vuoksi monet kyseenalaistavat hänen nimittämistä taiteilijaksi. Verrataan vielä viimeiseksi uutta kuvataiteilijaa, joka jakaa vahvasti mielipiteitä siitä, tulisiko häntä nimittää taiteilijaksi: Brad Pitt. Näyttelijänä tunnetun Brad Pittin teoksia voidaan nähdä Sara Hildenin taidemuseossa näytillä. Pitt toi näytille ensimmäistä kertaa elämässään teoksia, jotka ovat nähtävissä kahden Pittin toverin kanssa pystytetyssä näyttelyssä. Yksi Pittin teos on muovia, johon on ammuttu aseella monta luotia. Voiko kyseistä teosta siis kutsua oikeaksi taiteeksi? Frimanin kolumnin mukaan ei pysty. Kyseessä on vain julkkis, joka teki taidetta, mutta kyseessä ei ole silti taiteilija. Hintikan artikkelissa tuodaan esille termi artketing, joka tarkoittaa sitä, että ”taiteeksi nostetaan sellaisia asioita, joita ei yleensä siksi ole määritelty.” Tämän mukaan Pittin teosta voitaisiin kutsua taiteeksi, vaikka teosta ei oltaisi ennen laskettu taiteeksi. Jos teosksen olisi tehnyt joku muu, sitä ei mahdollisesti kutsuttaisi taiteeksi, mutta Pittin tekemänä tieto näyttelijän elämästä ja entisistä rooleista saattaa tehdä siitä taidetta. Joidenkin mielestä Pittin teokset tekevät hänestä taiteilijan, sillä teokset saavat katsojan kyseenalaistamaan taiteen rajoja ja sitä, miksi kyseiset teokset on tehty.
Nykyinen taide rikkoo monia aikaisempia taiteen rajoja. On vain ajan kysymys, että kanvakselle teipattu banaani tunnistetaan virallisesti taiteeksi. Aikaisemmin kyseenalaistetut graffiti teokset ovat nykyajan taidetta. Tämän hetkiseen määritelmään voitaisiin siis yleisesti liittää se, että taide herättää katsojassa jonkinlaisia tunteita, ja se, että teos on alunperin tarkoitettu taideteokseksi. On mahdollista, että tällä hetkellä järkyttäviltä tuntuneet teokset määrittävät tulevaisuudessa sen, miten historian kirjoissa kuvaillaan tämän hetken taidesuuntausta, sillä taiteen määritelmää on kyseenalaistettu lähes aina. Oli sitten kyse Warholin paputölkistä, tai Vincent Van Goghin abstraktista tähtitaivaasta.
6 411 merkkiä