Metsä

Siihen aikaan metsän halki kulki vain kinttupolkuja ja se oli niin iso että marjastajat eksyivät eivätkä löytäneet kotiin moneen päivään. Me ei uskallettu mennä kuin vähän matkaa, seisottiin hetki kuun­telemassa hiljaisuutta ja juostiin takaisin. Matti oli pahiten peloissaan, mutta hän ei ollutkaan vielä edes kuuden vanha. Kallion alla oli äkkisyvää, äiti oli puhunut siitä kalliosta paljon ennen kuin hyvästelimme.

Äiti kävi kaupungissa töissä jotta me voitaisiin viettää kesää mökissä, jonka hän oli vuokrannut ilmoituksen perusteella. Annakin oli vuokrattu laittamaan meille ruokaa. Hän halusi enimmäkseen vain olla rauhassa. Menkää ulos leikkimään, hän sanoi.

Matti kulki perässä minne ikinä minä meninkin ja sanoi odota vähän ja mitä me leikitään, mutta hän oli liian pieni kaveriksi, mitä nyt pikkuveljen kanssa voi tehdä? Päivät olivat kamalan pitkiä.
Ja sitten, eräänä hyvin tärkeänä päivänä, äiti oli lähet­tänyt paketin ja paketissa oli kirja joka muutti kaiken – kirjan nimi oli Tarzan apinoiden kuningas.

Matti ei osannut lukea mutta minä luin hänelle joskus vähän ääneen. Mutta useimmiten otin Tarzanin mukaani puuhun. Matti seisoi puun juurella ja jankutti koko ajan: Miten siinä käy? Selviääkö se?
Ja äiti lähetti meille Tarzanin pedot ja Tarzanin pojan.

Anna sanoi: Teillä vasta on kiltti äiti. Oli se vaan sääli että te menetitte teidän isäparan.
On meillä isä, Matti sanoi. Hän on iso ja vahva ja uskaltaa mitä vaan niin että älä sinä sano yhtään mitään! Vähän päästä Matti ilmoitti että hän oli Tarzanin poika.

Mikä kertojatyyppi novellissa on?


Mitä saadaan selville kertojan iästä ja perhetilanteesta?



Kesä muuttui täysin, ja tärkein muutos oli että me menimme metsään. Me huomasimme että se oli viidakko jota kukaan muu ei ollut nähnyt ja uskaltauduimme yhä syvemmälle, sinne missä puut kasvoivat tiheässä ja missä oli aina hämärää. Piti oppia astumaan ääneti ihan kuin Tarzan, pienintäkään oksaa taittamatta, ja silloin oppi kuuntelemaan uudella tavalla. Minä ilmoitin ettei tois­taiseksi voitu käyttää kinttupolkuja; niitä pitkin villi­eläimet kulkivat vesikuopille. Meidän piti olla hiukan varovaisia noiden petojen, minun villien ystävieni kanssa, siis vain toistaiseksi.
Kyllä, Tarzan, Matti sanoi.

Opetin hänet suunnistamaan auringon mukaan niin että osaisimme takaisin, ei saanut lähteä pilvisellä ilmalla. Minun pojastani tuli yhä rohkeampi ja taitavampi, mutta koskaan hän ei oikein päässyt tappaja­muurahaisten pelostaan.

Joskus mentiin selällemme sammalikkoon, johonkin turvalliseen paikkaan, ja katseltiin ylös mahtavaan vih­reyteen, harvoin näkyi taivaasta vilahdustakaan, vaikka metsä kantoi taivasta katollaan. Oli aivan hiljaista, mutta kuulimme tuulen suhisevan puiden latvoissa. Mikään ei ollut vaarallista, viidakko kätki meidät suojiinsa.

Kerran tulimme purolle. Tarzanin poika tiesi että puro oli täynnä piranjoita, mutta silti hän kahlasi puron poikki – aika vikkelästi. Olin ylpeä hänestä. Ja ehkä eniten silloin kun hän uskalsi uida vähän matkaa äkki­syvässä vedessä, ihan yksin. Minä seisoin kiven takana pelastusköysi valmiina, mutta sitä hän ei tiennyt.

Tein meille jousipyssyt, mutta me ammuimme vain muutamia hyeenoita, jotka luultavasti eivät kuuluneet villipetoihin, ja kerran boakäärmeen, se sai osuman kes­kelle kitaa ja kuoli silmänräpäyksessä.

Kun tulimme kotiin syömään, Anna kysyi mitä olimme leikkineet, ja minun poikani sanoi hänelle että me ollaan ihan liian vanhoja leikkimään, me tutkitaan viidakkoa.

Se on hyvä se, Anna sanoi, jatkakaa vain. Mutta yrit­täkää pitää ruoka­-ajasta vähän tarkempi vaari.
Olimme aivan uudella tavalla itsenäisiä ja noudatimme vain Viidakon Lakia, joka on vastaanpanematon, ankara ja oikeudenmukainen. Ja viidakko avautui ja otti meidät vastaan. Joka päivä meillä oli päihdyttävä tunne että uskalsimme, että pinnistimme voimamme äärimmilleen ja olimme vahvempia kuin olimme aavistaneetkaan. Mutta emme tappaneet mitään mikä oli pienempi meitä.

Miksi kertoja alkaa kutsua Mattia pojakseen?


Miten kertoja suhtautuu Mattiin?


Miten tulkitset novellin kohdan "Me ollaan ihan liian vanhoja leikkimään, me tutkitaan viidakkoa"?


Elokuu saapui pimeine öineen. Kun auringonlasku loi punaista valoa runkojen väliin, juoksimme kotiin sillä emme halunneet nähdä pimeän tuloa.

Kun Anna oli sammuttanut lampun ja sulkenut keittiönoven, me makasimme kuunnellen, jokin ulvahti kaukana, ja nyt kuului huhuilua ihan mökin läheltä.

Tarzan? Matti kuiskasi. Kuulitko?

Nuku, minä sanoin. Mikään ei pääse sisään, sen voit uskoa, poikani.

Mutta tiesin äkkiä kauhean selvästi, etteivät minun villit ystäväni enää olleetkaan ystäviä. Tunsin villi­eläinten kirpeän hajun, nyt ne hankasivat karvaansa mökinseinään... Minä olin manannut ne esiin ja vain minä saatoin lähettää ne tiehensä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Isä! Matti huusi. Ne tulevat sisään!

Älä ole hölmö, minä sanoin. Muutama vanha pöllö ja kettu siellä vain mekastaa, ja nyt sinun pitää nukkua. Se viidakko oli vain keksittyä, ei sitä oikeasti ollut.

Sanoin sen oikein kovalla äänellä niin että ne kuulisivat sen ulkonakin.

Ja taatusti se on oikeasti! huusi Matti. Sinä narraat, kaikki on ihan oikeasti! Hän oli ihan suunniltaan.

Seuraavana kesänä Matti tahtoi että mentäisiin taas viidakkoon. Mutta se nyt olisi tosiaan ollut narraamista.

Tove Jansson. Kokoelmasta Kevyt kantamus ja muita kertomuksia.
1987. (Suom. Oili Suominen.)

Miten kertoja suhtautuu viidakkoleikkiin?


Mitä modernistista novellissa on? Mainitse kaksi asiaa.


Mitä novelli kertoo lapsuudesta?