1800-luvun loppupuolella kunnat saivat itsehallinnon ja verotusoikeuden. Tämän ansioista oli mahdollista palkata kaupunkeihin puutarhureita ja pienimpiinkin kaupunkeihin rakennettiin julkisia puistoja, puistikoita ja puistokatuja.

Viheraluesuunnittelusta tuli osa kaupunkien suunnitelmallista toimintaa 1900-luvun alusta lähtien. Samoihin aikoihin julkisten laitosten ympäristöjä ja hautausmaita kunnostettiin puistomaisiksi alueiksi. 1900-luvulta alkaen kaupunkipuistoista on tullut toiminnallisia – puistoihin suunniteltiin lasten leikkipuistoja ja liikuntapaikkoja.

Säätyläisten alun perin hankkimat perennat ja koristepensaat olivat kulkeutuneet torppien ja työläisten pihoihin ja sunnuntaikahveista nautittiin oman pihan syreenimajassa. Puutarhakulttuurista oli tullut kansan eri kerrosten yhteinen harrastus ja ravinnon monipuolistaja.

Lähteet: Hortus Fennicus – Suomalainen puutarhataide, Maunu Häyrynen (päätoimittaja) ja toimituskunta, Viherympäristöliitto
Ruoff, Eeva 2002: Vanhoja suomalaisia puutarhoja, Otavan Kirjapaino Oy