1900-luvun alussa taimistoissa on jonkin verran jalostettu omenalajikkeita. Systemaattinen risteytystyö alkoi 1960-luvulla Puutarhatuotannon tutkimuslaitoksella Piikkiössä (MTT). Tavoitteena oli yhdistää paikallislajikkeiden talvenkestävyys ja ulkomaisten herkkulajikkeiden hedelmän laatu. Erilaisia risteytysyhdistelmiä tehtiin 30, ja koekentälle istutettiin yli 10 000 siementainta.

Jalostusohjelman tuloksena nimettiin 16 omenalajiketta: 'Pirja', 'Maikki', 'Samo', 'Make', 'Jaspi', 'Heta', 'Sandra', 'Konsta', 'Juuso', 'Petteri', 'Jättimelba', 'Pekka', 'Tobias', 'Talvikaneli', 'Talvikki' ja 'Vuokko'. 1990-luvulla MTT:ssä aloitettiin uusi jalostusohjelma, jonka tavoitteena on löytää ruven- ja säilytyksenkestäviä omenalajikkeita.

Omenalajikkeiden risteyttäminen

”Isälajikkeen” kukkia tuodaan sisätilaan avautumaan. Siitepöly irrotetaan kukkien heteistä varovasti siveltimellä ja kerätään purkkiin. Pölytettävän ”äitilajikkeen” kukista poistetaan terälehdet ja heteet. Näin kukka ei houkuttele mehiläisiä ja se pölyttyy ainoastaan halutulla siitepölyllä. ”Isälajikkeen” kukista kerättyä siitepölyä sivellään ”äitilajikkeen” kukan emille.

Risteyttämisen tuloksena saadaan hedelmän sisällä olevat siemenet. Jokaisesta kylvetystä siemenestä kehittyy geeniperimältään erilainen puu. Kymmeniä vuosia kestävissä jatkotutkimuksissa siemenpuista valikoidaan parhaat ja näistä muutama saa lopulta oman lajikenimen.

Saatua lajiketta lisätään kasvullisesti liittämällä varteoksia perusrunkoon. Näin lajikkeen ominaisuudet säilyvät puun hedelmiä tuottavassa osassa.