Vaa-ral-li-nen tulva oli ohi.
Majava Jokinen oli loukannut kätensä.
Papu katsoi lää-kä-ri-kir-jas-ta,
miten kättä piti hoitaa.

Jokinen ei voinut käyttää kättään,
joten hän asui Aamoksen, Ullan ja Papun luona.

Aamos oli pe-las-ta-nut ke-tun-poi-ka-sen.
Poikanen itki sur-ke-as-ti.
Poi-ka-sel-la oli ikävä äitiä,
sillä tulva oli vienyt äidin.
Poikanen rau-hoit-tui, kun Ulla otti sen syliin.
– Sille pitää antaa ruokaa, Papu ymmärsi.

He läm-mit-ti-vät poi-ka-sel-le maitoa.
Tut-ti-pul-lo-a heillä ei ollut,
joten he antoivat maitoa ret-ki-pul-los-ta.
– Annetaan sille nimi, Papu ehdotti.
Poikanen oli niin soma ja söpö,
että se sai nimen Nöpö.

Illalla Aamos nosti Nöpön Ullan sänkyyn,
vaikka Ulla ei halunnut.
Aamos antoi sille Ka-ni-mii-nin u-ni-le-luk-si.
Poikanen hiljeni ja nukahti melkein heti.
Ulla silitti Nöpöä salaa ja sanoi hiljaa:
– Voit nukkua siinä. Mutta vain yhden yön.