Jazz kehittyi 1800-luvulla, mutta selkiytyi omaksi musiikinlajikseen 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa pääosin afroamerikkalaisten keskuudessa. Sen taustalla vaikuttavat blues, afroamerikkalaisten hengellinen musiikki eli spirituaalit sekä vokaalimusiikki (eli laulettu musiikki). 

Jazz perustuu rytmilliselle leikittelylle ja improvisaatiolle. Jazzille ominaista on bändin sisäinen "nokittelu", jossa haastetaan soittokavereiden taitoja. Jazzmuusikot ovat teknisesti erittäin taitavia ja lisäksi soittaessaan erittäin nopeita reagoimaan bändikavereiden soittoon ja keksimään omia vastauksia.
Jazz toisinaan saattaa kuulostaa sekavalta tai jopa väärältä, sillä soittajat kokeilevat ennakkoluulottomasti kaikenlaista uutta. 

New Orleans-jazz eli Dixieland on jazzin varhainen tyyli. Sen pohjana ovat vanhat sotilasmarssit, joita soitetaan nopeutettuna ja vapaasti koristellen. Sotilasmusiikista erityisesti puhaltimien vahva rooli on tullut osaksi jazzia. New Orleans kuulostaa usein vauhdikkaalta humpalta, jossa soittajat "soittelevat omiaan".

Swing on 1930-luvulla suosioon noussut tyyli, joka on edelleen kaupallisesti jazzin menestynein laji. Jazzista tuli salonkikelpoista ja valkoihoisen väestönkin keskuudessa suosittua tanssimusiikkia. Orkesterit kasvoivat isoiksi eli big bandit syntyivät, jolloin myös kappaleet selkiytyivät ryhdikkäämmiksi sovituksissaan. Erilliset pitkät improvisoidut soolot vakiintuivat kappaleisiin. 

Bebop oli nuorten muusikoiden vastaisku pompöösille salonkijazzille eli swingille 1940-luvulla. Big bandissa yksittäinen muusikko ei välttämättä päässyt esittelemään taitojaan, joten nuoret soittajat kokoontuivat kellarikapakoihin big band -keikkojensa jälkeen soittelemaan ja näyttämään taitojaan. Bebop-yhtyeet ovat siksi pieniä, musiikki on nopeutettua swingiä ja soolot ovat todella nopeita. 

Näiden jälkeen 1950-luvulta eteenpäin jazzin tyylit alkoivat monipuolistua ja jakautua mm. modaaliseen jazziin, cool jazziin, hard bopiin, free jazzin ja fuusiojazziin.