Populaari- eli popmusiikkiin luetaan kuuluvaksi oikeastaan kaikki levyteollisuuden myötä syntyneet musiikkityylit, sillä äänilevyjen (savikiekkojen ja vinyylilevyjen sekä sittemmin C-kasettien ja CD-levyjen) myynnin myötä musiikki levisi nopeasti ympäri maailmaa. 


Blues puolestaan on kaiken rock- ja popmusiikin kantatyyli. Se on vaikuttanut myös jazziin. Blues on hitaanpuoleinen musiikkityyli, jossa soitetaan kolmea eri sointua tietyssä 12:n tahdin kaavamaisessa järjestyksessä. Blueskaava on säilynyt vuosisadan verran lähes muuttumattomana ja kaavamainen tausta antaa mahdollisuuden laulajan ja solistien (esim. soolokitaran) improvisointiin. Laulujen aiheet ovat usein melankolisia. Blues on syntynyt afroamerikkalaisten keskuudessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. 

Rhythm and blues ja Rock 'n roll syntyivät 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, kun muusikot nopeuttivat blueskaavan tempoa ja lisäsivät mukaan jazzista tutun backbeat-kompin. Nykyään kyseinen komppi tunnetaan meillä peruskomppina, niin käytetty se on. 
Rhythm and bluesissa käytettiin erityisesti vaikutteita jazzista ja gospelista. Rhythm and blues lyhennettiin R&B ja termiä käytetäänkin toisinaan kattamaan kaikki afroamerikkalaiset populaarimusiikin tyylit. 
Sähkökitarat olivat jo käytössä, mutta särösoundia ei vielä keksitty. 
Rock 'n rollissa särmää musiikkiin haettiin "riitaisilla" 7-soinnuilla. Lisäksi breikit, eli taustakompin tauot ja tietyt iskut olivat tärkeitä alleviivaamaan laulun tekstiä. Rock 'roll oli jälleen afroamerikkalaisten nuorten muusikoiden kehittelemä, mutta maailmanlaajuiseen suosioon se räjähti valkoihoisten solistien kuten Elviksen ja Paul Ankan myötä. 

Rock oli musiikkityyli, joka eteni 1960-luvulle ja pudotti jälkimmäisen osan nimestään pois. Kitaravahvistimia alettiin vääntää niin kovalle, että sen ääni säröttyi ja näin kehiteltiin särökitarasoundi. Tempot hidastuivat osin keskitasolle ja sointumaailma irtosi blueskaavasta. Soul-musiikin rinnalla rockissa suosittiin moniäänistä laulamista. The Beatles tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi, mutta sen pophitit väistyivät rockin tieltä varsinaisesti vasta vuosikymmenen lopulla. Myös englantilainen The Rolling Stones nojasi bluesin synkkyyteen musiikissaan Beatleseja enemmän. Kalifornialainen The Beach Boys oli taas amerikkalainen järjettömän suosittu "poikabändi". 1960-luvulla poikabändien jäsenet kyllä laulamisen lisäksi myös yleensä soittivat jotakin soitinta. 

Rock 1960-luvun lopulla ja sen jälkeen hajosi lukuisiksi alagenreiksi. Yhteistä niille on edelleenkin peruskomppi ja sen muunnelmat, bassokitaran ja rumpujen vahva yhteistyö, särökitarat ja usein bluesin perintönä melankoliset sanoitukset. 
Tärkeimpiä niistä lienevät: 
Heavy metal, jossa särökitarat ja pahaa enteilevä tunnelma ovat tärkeitä. Siinäkin on omat alalajinsa esimerkiksi tempon ja aiheiden suhteen, esim. hard rock, speed metal, doom metal, thrash metal, goth metal, black metal, death metal jne. 
Progressiivinen rock eli proge syntyi 1970-luvun alussa nuorten rock-muusikoiden halusta tehdä rockmusiikistakin vakavasti otettavaa taidetta. Siksi kappaleiden rakenteet muuttuivat kehittelevämmiksi kuin perinteinen säkeistö-kertosäe-kaava. Erilaiset osat seurasivat toisiaan ja kappaleiden pitkän keston aikana päädyttiin toisinaan hyvin kauas siitä tunnelmasta, josta aloitettiin. 
Punk syntyi vastaiskuna progemuusikoiden hienostelulle 1970-luvun lopulla. Se oli alun perin enemmänkin pukeutumistyyli ja yhteiskunnallinen anarkistinen asenne, joka syntyi Isossa-Britanniassa kapinoimaan luokkayhteiskuntaa vastaan. Punkissa asenne oli tärkein ja soitto- sekä laulutaito täysin ohitettavissa oleva yksityiskohta. Usein punk haistatti sanoituksillaan yhteiskunnalle ja musiikillaan "oikeille muusikoille". 1990-luvulla Yhdysvalloissa tuli punkin uusi aalto, jossa kuitenkin tunnelma oli huomattavasti energisempi ja iloisempi ja muusikot olivat taitavampia. Kyseessä oli niin sanottu skeitti-punk, sillä tätä musiikkityyliä käytettiin omakustanteisten skeittaus- ja lumilautailuvideoiden taustalla. Esimerkiksi Green Day ja The Offspring nousivat suosioon tuolloin. 
AOR ja stadion rock ovat osittain samoja, osittain eri tyylejä. 
AOR eli adult oriented rock on genre, johon niputetaan simppeleitä hittejä tekevät artistit ja bändit. Särmikkäin terä musiikista on jo hioutunut pehmeämmäksi, jotta aikuiset jaksavat kuunnella. Artistit ja bändit saattavat kuitenkin olla sellaisia, jotka ovat vain jatkaneet uraansa niin pitkään, että heidän kuulijakuntansa on vanhentunut nuorisosta aikuisiksi. Esimerkiksi Bruce Springsteen ja U2 ovat olleet suosittuja niin pitkään, että aikoinaaan särmikäs musiikki kuulostaa nykyään aika tavalliselta.
Stadion rockiksi taas määritellään musiikki, joka on tehty isoja esiintymisareenoita silmällä pitäen. Toisaalta monet ns. stadion rockin nimet ovat olleet nuorempana esimerkiksi alternative rock-bändejä, mutta suosion kasvettua myös siirtyneet suuremmille lavoille. Toisaalta esimerkiksi Bon Jovi on huhujen mukaan bändi, joka on alusta asti tavoitellut stadioneita keikkapaikkoina ja toisaalta biiseihin on sävelletty "yleisönhuudatus"-osia.
Grunge syntyi 1990-luvun alussa. 1980-luvun lopussa oli kehitelty kutsumanimi post-punk musiikille, joka vielä nojasi punkin raakuuteen ja aggressiivisuuteen, mutta oli huomattavasti melodisempaa. 1990-luvulla grunge-nimitys tuli suuren kansan tietoisuuteen Nirvanan, Alice in Chainsin ja Soundgardenin myötä. 

Soul syntyi 1960-luvulla afroamerikkalaisen gospel- eli kirkkolaulumusiikin ja rhythm and bluesin yhteisvaikutuksesta. Soulissa tärkeää on laulun melodisuus (ns. sielukas tulksinta) ja äänissä laulaminen, mutta usein sanoituksissa käsiteltiin rakkausteemoja. Bändisoitossa bassokitara sai aiempaa vahvemman roolin kuvioineen ja jazzin puolelta puhaltimet tulivat osaksi soulia. Kuuluisia yhtyeitä ja artisteja olivat The Jackson Five, The Supremes, Aretha Franklin ja Marvin Gaye. 

Funk kehittyi soulista 1960-luvun lopulla James Brownin johdolla ja sen kulta-aika oli 1970-luvulla. Basso nousi entistä suurempaan rooliin ja funkin tarkoitus oli olla todella rytmikästä. Samaa rytmikästä riffiä saatettiin toistaa kappaleen alusta loppuun. Funkissa oli sama soittimisto kuin soulissa ja nämä musiikkityylit elivät rinnakkain, tosin soul oli levymyyntitilastoissa suositumpaa. Funk toimi pohjana mm. disco- ja rap-musiikin synnylle. 1980- ja 1990-luvuilla erilaiset yhtyeet ottivat vaikutteita funkin rytmikkyydestä. Esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, Faith No More sekä Jamiroquai käyttivät funk-bassoriffejä osana musiikkiaan. 

Discomusiikki (tai suomalaisittain disko) syntyi 1970-luvulla. Se syntyi soulista ja funkista, mutta oli rytmisesti hieman yksinkertaisempaa ja musiikillisesti kaupallisempaa. Saturday Night Fever -elokuva päätähtenään John Travolta aloitti diskovillityksen. Diskossa on vahva yksinkertainen rytmi ja popahtavat melodiat. Jousisoittimia käytetään vahvasti osana musiikkia. Gloria Gaynor, Abba, Boney M ja The Bee Gees ovat diskomusiikin suuria nimiä. Diskosta kehittyivät myöhemmät koneelliset tanssimusiikin muodot, kuten dance, house ja trance. 

Pop tarkoittaa kaupallisesssa mielessä yleisöä miellyttämään tehtyä pehmeäsoundista kappaletta ja tätä musiikkityyliä on tehty 1960-luvulta saakka. Se on kautta aikojen omaksunut suosituimpien musiikkityylien vaikutteita itseensä, mutta tyypillistä popille on sen yksinkertainen ja kertakäyttöinen luonne. Pop-kappaleissa käytetään usein pop-kaavaa, jonka tyypillisin rakenne on: säkeistö -> kertosäe --> säkeistö --> kertosäe --> soitinsoolo tai C-osa --> kertosäe (x2). Pop-kappaleet on erityisesti kehitelty radiosoittoa silmällä pitäen ja siksi niiden kesto onkin kahdesta reiluun kolmeen minuuttiin. Aihealueet ovat usein rakkauteen ja ihmissuhteisiin liittyviä. Musiikissa pyritään käyttämään niin sanottuja koukkuja, eli rytmisiä ja melodisia elementtejä, jotka nappaavat kuulijan huomion. Tunnettuja popartisteja ovat mm. Michael Jackson, Madonna, Britney Spears, Justin Timberlake, Lady Gaga ja Justin Bieber. Poika- ja tyttöbändien kulta-aika oli 1990-luvulla, jolloin Take That, Backstreet Boys, Spice Girls ja All Saints. 

Rap syntyi 1980-luvulla. Se kehittyi afroamerikkalaisten keskuudessa osaksi hip hop -kulttuuria. DJ:t (disc jockeyt) soittivat funk-levyjä ja skrätsäsivät (eli käsin manipuloivat lautasella pyörivän vinyylilevyn liikettä). MC eli master of ceremony oli niin sanottu bileisäntä, joka huuteli tunnelmaa nostattaakseen iskulauseita mikrofoniin. Pikku hiljaa DJ:t ottivat käyttöön erilliset biittilevyt, joissa siis oli rumpukomppi taustalle, ja soittivat vanhoista funk-, soul- ja diskolevytyksistä osia melodiseksi taustaksi. MC:t puolestaan alkoivat riimitellä enemmänkin taustamusiikin päälle. Yhteiskunnallisen kantaaottavuuden perinne nousi rap-kulttuuriin 1960-luvulla toimineen Mustat Pantterit -liikkeen illanvietoista, joissa yhteiskunnallista "spoken word"-tyyppistä runoutta lausuttiin jazz-musiikin päälle. Ensimmäisiä suosittuja rap-artisteja olivat Africa Bambaataa, Run DMC ja Public Enemy. 1990-luvulla oli niin sanottu East Coast–West Coast-nokittelu, jonka aikana räppärit eri puolilta vihasivat toisiaan. Tällöin syntyi tähtiä kuten Snoop Dogg, Tupac Shakur (2-pac), Puff Daddy, Notorious B.I.G. ja Jay-Z. 
Valkoihoisista räppäreistä ehdottomasti menestynein ja tunnetuin on Eminem, jolla on täysin oma nopea tyyli. 

R&B on nimitys myös nykyaikaisesta sielukkaasti lauletusta rytmimusiikista. Taustat ovat nykyään koneella tehtyjä ja tempo on huomattavasti hitaampi kuin muussa koneellisessa tanssimusiikissa. R&B ja rap ovat kehittyneet rinnakkain ja usein R&B-laulajat laulavat rap-kappaleissa kertosäkeistöjä tai räppärit käyvät vierailemassa R&B-laulajien kappaleissa. Esim. TLC, Destiny's Child, Mary J. Blige ja Kelis luokitellaan R&B-/hip hop-artisteiksi. 1990-luvun lopussa nousi suuri R&B-buumi, mikä aiheutti sen, että pop, soul ja R&B on vaikea erottaa toisistaan nykypäivänä. Useimmiten R&B-musiikiksi luokitellaan tummaihoisten laulajien esittämä musiikki. Artistit kuten Beyoncé, Usher, Mariah Carey, Bruno Mars ja Rihanna voidaan luokitella myös R&B-laulajiksi.