Länsimaisen kulttuurin juurien ja ihanteiden on katsottu olevan antiikin kulttuurissa – näin on varsinkin filosofian, kirjallisuuden ja kuvataiteiden kohdalla. Lähi-idässä syntyivät kaupunki, yksijumalainen uskonto ja maanviljely. Puhuttaessa antiikin Kreikan kukoistuksesta unohdetaan helposti, että hellenistinen kulttuuriperintö on persialaisen, egyptiläisen ja syyrialaisen kulttuurin globalisaatiota.

Erityisesti musiikin historiassa on otettava huomioon voimakas itämainen vaikutus, joka tulee kristinuskon myötä. Vahva yhteys Aasiaan käy selväksi, kun tiedetään, että kreikkalaisen musiikin tärkeä osa on itäistä "tuontitavaraa". Kreikkalainen musiikki oli vain osa itäisen Välimeren antiikin aikana yhteistä sävelkieltä. Ansio tämän musiikin teorian: intervalliopin, sävellajijärjestelmän jne. luomisesta kuuluu kreikkalaisille. Antiikin musiikilla sellaisenaan on ollut vain vähäinen vaikutus länsimaisen musiikin kehitykseen.

Musiikin merkitys Egyptin vanhoissa kulttuureissa, tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, oli suuri. Haudoista löytyneistä kuvista voi päätellä, että musiikilla oli oma jumalansa. Musiikilla oli tärkeä asema muinaisegyptiläisessä kulttuuri- ja seuraelämässä. Nuottikirjoitusta ei ollut. Teoksia ei siten tunneta enää. Esim. huiluista voidaan kuitenkin päätellä asteikkorakenteen olleen pentatoninen. Nykyiset soitintyypit jousisoittimia lukuun ottamatta olivat kaikki käytössä. Muusikot olivat yleensä ammattilaisia. Temppelimuusikot, useimmiten naisia, olivat hierarkian korkeimmalla tasolla.

Länsimaisen musiikin teorian voidaan katsoa alkavan matemaatikosta nimeltä Pythagoras (500-l. eKr.), joka tarkasteli musiikkia sekä matemaattis-akustiselta että estetiikan kannalta. Sävelten välisten matemaattisten suhteiden pohjalta hän kehitti oppinsa kosmisista suhteista, sfäärien harmonian. Pythagoraan ja hänen seuraajiensa koko teoreettisen ajattelun lähtökohtana olivat lukusuhteet. Tämän suunnan merkittävä edustaja oli mm. 100-luvulla jKr. elänyt Ptolemaios. Toinen suunta, mm. Aristoteles, hylkäsi matemaattiset perustelut ja nojautui ensisijaisesti suoraan kuulohavaintoon. Filosofit uskoivat, että musiikki oli peräisin Apollo-jumalalta, myyttiseltä Orfeukselta ja muilta jumalilta. Musiikin uskottiin vaikuttavan todellisella tavalla ihmisten sieluun ja luonteeseen, ajatuksiin ja tekoihin. Siksi musiikille annettiin keskeinen asema kansalaiskasvatuksessa.

Musiikki ei Kreikassa ollut itsenäinen taiteenlaji. Musike oli yleisnimitys 'muusisille taiteille', ts. yleensä tieteelle ja taiteelle eli henkiselle kulttuurille, jonka vastakohta oli fyysinen, gymnastinen kulttuuri. Varsinainen säveltaide liittyi kiinteästi runouteen ja näyttämötaiteeseen.

Tarujen yhdeksän muusaa eli runotarta olivat:
Kalliope (eeppisen runouden muusa, nimikkosoittimina syrinks ja harppu),
Kleio (historia ym. tieto., aulos eli kaksoisoboe)
Euterpe (lyyrinen runous ja huilunsoitto),
Melpomene (tragedia, aulos ja harppu),
Terpsikhore (tanssi, lyyra ja harppu),
Erato (lemmenlaulu, tympanon),
Polyhymnia (ylevät laulut ja juhlallinen tanssi),
Urania (tähtitiede) ja
Thaleia (komedia).

Kullekin muusalle kuului myös laulu.

Kreikkalaiset tunsivat periaatteessa vain melodian, jolla oli välitön yhteys runoon. Musiikki oli siis yksiäänistä; joskus melodiaan lisättiin yhtaikaa sama ääni koristeltuna (heterofonia). Rytmi liittyi laulun kautta läheisesti kieleen. Esittäminen perustui improvisaatioon ja musiikin rakenne moodeihin, jotka yhdistivät asteikon erityisiin melodiamalleihin ja rytmikuvioihin, kuten nykyään islamilaisessa ja intialaisessa musiikissa. Koska jokaiseen moodiin liittyi rytmisiä ja melodisia piirteitä, kuulijat erottivat ne ja filosofien mukaan saavuttivat vastaavan tunnetilan. Sävellajin valinnalla oli suuri merkitys koko sävellykselle.