Ars Antiqua ja Ars Nova

Ars Antiqua

Moniäänisyyden kausi

Keskiaikaisen polyfonian (moniäänisyyden) kausi alkoi vähitellen, kun moniäänisyys kehittyi mitä yksinkertaisimmista muodoista. Uusi sävellyskeino toi valtavan muutoksen musiikilliseen ilmaisuun. Alkeellista moniäänisyyttä oli esiintynyt maailman vanhoissa kulttuureissa, mutta siitä tiedetään hyvin vähän. Roomassa oletetaan lauletun jo Gregorius Suuren aikana rinnakkaisissa kvinteissä ja kvarteissa. Rinnakkaislaulua esiintyy joissakin primitiivisissä kulttuureissa Afrikassa ja Aasiassa, ja on mahdollista, että laulutapa tuli Eurooppaan Bysantin kautta, kuten moni muukin virike. Walesissa ja Skotlannissa taas laulettiin tersseissä.

Musiikin ja sen teorian kehitys jatkui katolisen kirkon voimistumisen kanssa 1200-luvulle asti. Kirkko hyväksyi kehittyvän sävellystekniikan, joka julisti Jumalan kunniaa. Urut, jotka sopivat piispojen aseman juhlistamiseen, yleistyivät 1200-1300 -luvuilla Italiassa ja Ranskassa.

Organum

Moniäänisyyden kaipuu heräsi ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Kirkkoon ja vokaalimusiikkiin sidoksissa olevan kehityksen keskipisteenä oli Pariisi. Yksiäänisen melodian yläpuolelle lisättiin toinen ääni kvartin tai kvintin päähän: syntyi organum. Myöhemmin uudesta äänestä tuli itsenäinen vastamelodia. Säännönmukainen moniäänisyys syntyi 1000-luvun lopulla, äänten vastakkaisliike 1100-luvulla. Tämän ns. ars antiqua -kauden tyypillisiä tuotteita olivat organum-, conductus- ja motettityylit. 1100-luvun lopulla organumia kirjoitettiin jo kolmi- ja neliäänisesti. Goottilainen rakennustyyli ja organum-musiikki kehittyivät käsi kädessä.

KUUNTELU. Leoninus: Messe du Jour de Nöel

​

1100-luvulla Leoninus (Léonin, 1135–1192) toimitti kokoelman Magnus Liber Organi (suuri organumkirja), joka sisälsi yksinkertaista kaksiäänistä musiikkia koko kirkkovuodelle. Hänen seuraajansa Notre Damessa, Perotinuksen (Pérotin, 1160–1225), aikana musiikki kehittyi neliääniseksi. Notre Dame -koulun moniäänisyys rakentui gregoriaanisille sävelmille, joita käytettiin cantus firmuksena. Tämän yläpuolelle sävellettiin liikkuvampi ääni nimeltään discantus (duplum, kolmiäänisissä lisäksi triplum).

Organumit olivat gregoriaanisten laulujen kaksiäänisiä sovituksia ja siis edelleen liturgista, messukäyttöön tarkoitettua musiikkia. Alkuperäisissä hymneissä on musiikillisesti kahta tyylilajia: koristeellisia soolojaksoja ja vastakohtana yksinkertaisempia kuoron esittämiä osia. Moniääniseen käsittelyyn otettiin ensin juuri melismaattiset katkelmat. Tuloksena oli, että organum koostui sekä polyfonisesta että yksiäänisestä musiikista. Moniäänisyytenä saattoi olla joko cantus firmus ja koristeellinen ylä-ääni (organum per se) tai sitten melismaattinen melodia rytmillisiin yksiköihin järjestettynä ja yhtä koristeellinen duplum (discantus).

Cantus firmus
Cantus firmus, c.f., on nimitys, jota käytetään moniäänisen sävellyksen perustana olevasta runkosävelmästä. Tämä lainattiin aluksi monesti gregoriaanisesta sävelmistöstä, ja se liikkui usein muuta tekstuuria pitemmissä nuottiarvoissa. Cantus firmusta käytettiin varsinkin myöhäiskeskiajan laulumusiikissa ja protestanttisen koraalin erilaisissa sovituksissa.

Conductus
Conductus oli ensimmäinen kokonaan vapaa, ei gregoriaanisiin sävelmiin pohjautuva, sävellysmuoto. Se ei enää myöskään ollut liturgista musiikkia, vaikka usein olikin aiheeltaan hengellistä.

Motettityyli

Motettityyli syntyi 1200-luvun lopulla, ja tällöin organum ja conductus jäivät taka-alalle. Motetissa tenoriäänenä, cantus firmuksena, oli osa gregoriaanisesta sävelmästä, ylä-äänillä taas toinen teksti. Runot olivat joko maallisia tai hengellisiä; usein samassa motetissa oli molempia sekaisin. Myös eri kielten sekoittaminen oli yleistä, kun latinankieliseen kirkkolauluun siis yhdistettiin kansankielisiä laulelmia. Duplum ("ylä-ääni") sai nimen motetus (ransk. mot = sana). Ranska syrjäytti pian latinan, motetti lakkasi olemasta kirkollinen muoto ja siitä tuli maallinen, jopa kevytmielinen seuraelämän taide. Musiikillisesti oli tärkeää, että tenori alettiin jakaa 3–4 sävelen ryhmiksi, sen tehtävä ylä-äänten perustana korostui ja se esitettiin monesti soittimin. Tenoriäänenä saattoivat olla esim. kansanlaulut. Ajan kiinnostuksen kohteena olivat melodiakulut, ei äänten yhteissointi, ja dissonanssit saattoivat olla kovia. Yhteinen teksti motetin ääniin tuli 1400-luvulla. Imitaatio, jäljittely, muodostui motetin vallitsevaksi tyylipiirteeksi 1500-luvulta lähtien. Motetit saatettiin esittää myös kokonaan instrumentaalisesti.

Organum oli kristillisen kirkon oppineiden musiikkia. Kirkon ulkopuolella oli maallinen, yksinkertaisempi perinne. Se oli kouluttamattomien muusikoiden, jonglöörien ja trubaduurien yksiäänistä musiikkia ja eli suullisen tradition varassa. Yleisen kulttuurin kannalta merkityksellisin oli ritarilaulu (alk. 1100-l.), jonka kotina olivat linnat, tekijöinä ritarit, trubaduurit ja minnelaulajat (minne = rakkaus). Aiheina olivat rakkaus, politiikka ja moraali. Esittäjistöön kuului joskus myös useampia laulajia. Maineikkaimpia runoilijasäveltäjä ovat Walther von der Vogelweide (n. 1170–1230) ja Adam de la Halle (n. 1240–85).

Moniäänisyyden varhaisvaiheessa terssiä pidettiin dissonanssina, ja teoriassa otettiinkin tärkeä askel, kun terssi ja seksti "korotettiin" konsonanssien joukkoon (Englannissa jo n. v. 1300).

Soittimista

Kirkon ulkopuolella tapahtuvassa kansanomaisessa musisoimisessa soittimet olivat tärkeitä jo keskiajalla. Toreilla soivat lyyra, psalttari, viulu (fidel), urut, pienet rummut ja kellot. On ilmeistä, että melkein kaikki keskiajan soittimet olivat alkuaan aasialaisia – länsimaissa on luotu tuskin yhtään itsenäistä soitinta. Arabien kautta on tullut suurin osa soittimistamme: nokkahuilu, skalmeija ja pommeri (oboen edeltäjä), trumpetti, rebec, luuttu, mandoliini, kitara ja psalttari sekä lisäksi rummut ja lautaset. Aasialaisia soittimia tuli myös ristiretkeläisten mukana, samoin vaeltavien itäeurooppalaisten soittajien välityksellä. Säkkipillin toivat mustalaiset Irlantiin.

Itämaissa pidettiin kiinni soittimien vanhasta rakennustavasta, mutta Euroopassa niitä pyrittiin muokkaamaan ja kehittämään. Esim. fidel tuotiin Aasiasta Bysantin kautta. Se oli 900-luvulla päärynänmuotoinen ja siinä oli 3–4 kieltä. 1000-luvulla siitä tuli viisikielinen. Kaula, joka aiemmin sulautui kaikukoppaan, kiinnitettiin erikseen. Resonanssia parannettiin siten, että koverretun kopan sijaan seinät (sarjat) ja pohja liimattiin eri kappaleista (n. v. 1300). Kun koppaa kavennettiin keskeltä, jousen käyttö tuli helpommaksi. Lira da braccio, 'käsivarsiviulu', sai viritystapit ja näin nykyinen viulutyyppi oli valmiina 1500-luvulla. Osa instrumenteista osoittautui elinkelvottomiksi ja katosi vähitellen.

1400–1500-luvuilla suosituin soitin oli nokkahuilu. Trenton kirkolliskokouksen päätöksellä uruista tuli virallinen kirkollinen soitin, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli vastata papille messun eri kohdissa mm. fantasioilla ja toccatoilla. Ensimmäistä klaveerisoitinta, klavikordia, alettiin käyttää urkujen ohella. Yhä enemmän esitettiin musiikkia pelkästään soittimilla, sävellykset tosin olivat vielä alunperin laulettavaksi tehtyjä.

Tässä esittelyssä joitakin keskiaikaisia soittimia:
​

Ars Nova

Philippe de Vitry (1291–1361) käytti otsikkoa "Ars nova" tutkielmassaan, jossa asetettiin vastakkain vanha taide, Notre Damen koulu, ja uudempi tyyli. Ars novan myötä alettiin hyväksyä liikkuvuus, lyhyemmät nuottiarvot ja tasajakoisuus kolmijakoisuuden rinnalla sekä irtauduttiin sidonnaisuudesta kirkkomusiikkiin: taide maallistui. Ars nova merkitsi uuden nuottikirjoitusmenetelmän myötä säveltäjille uutta vapautta kirjoittaa entistä hienompia, pitempiä ja mutkikkaampia teoksia, kun heitä ei enää rajoittanut ars antiquan laulajien ulkoa oppimisen vaatimus tai nuottien tulkinnan eroavaisuudet.

"Uusi taide" kehitti moniäänisyyttä Pohjois-Ranskassa 1300-luvulla ja ennakoi jo renessanssia. Ars novan aikana suuret säveltäjät kiinnittivät ensi kertaa huomion myös maalliseen musiikkiin ja kehittivät yksiääniset trubaduurilaulut kaksi- ja kolmiäänisiksi chansoneiksi. Tekstin vaatimusten mukaan myös rondeau, madrigaali ja balladi olivat käytettyjä laulutyyppejä. Musiikki sävellettiin laulajia ja soittajia ajatellen, vasta pari vuosisataa myöhemmin kuulijoille.

Motetti ja messu (ks. alla) muodostuivat tärkeimmiksi sävellysmuodoiksi. Philippe de Vitry kehitti aika-arvojen merkitsemistä, Guillaume Machaut oli toinen tärkeä säveltäjä.

Guillaume Machaut (1300–1377), muusikko ja runoilija, sävelsi messuordinariumin ensi kertaa kokonaisuutena (Messe de Nostre Dame). Machaut'n messu on ainutlaatuinen 1300-luvun musiikissa. Katolinen kirkko oli kriisissä: maallikkojen hyökkäykset erityisesti paaveja vastaan tulivat voimakkaammiksi ja Italian poliittiset riidat aiheuttivat paavinistuimen siirtämisen Avignoniin. Kirkon arvovalta heikkeni yleensä ja varsinkin säveltäjien silmissä, kun paavi Johannes XXII tuomitsi moniäänisen musiikin v. 1324. Vasta 1400-luvun puolivälissä kirkollinen säveltaide alkoi taas elpyä.

KUUNTELU. Machaut: Messe de Nostre Dame: Agnus Dei
​

Italiassa uuden taiteen kehitys oli suotuisampaa. 1300-luku oli Italian kirjallisuuden suuruden aikaa; tuolloin syntyivät mm. Danten Divina commedia ja Boccaccion Decamerone. Säveltäjät ryhtyivät työhön yksinkertaisin keinoin: suositut muodot olivat madrigaali, caccia ja ballata. Machaut'n balladien tavoin ne olivat säkeistömuotoisia. Madrigaali oli yleensä kaksiääninen. Caccian, metsästyslaulun, sävy oli hilpeä, se oli kaksiääninen kaanon – äänetkin "metsästivät" toisiaan. Trecenton lopulla nämä tyypit syrjäytti ballata, tanssilaulu, joka moniäänisenä oli kahden soitinstemman tukema soololaulu. Italialaisen musiikin tunnusomainen piirre, laulullisuus, oli jo tuolloin kuultavissa.

Vuosisadan maineikkain mestari oli firenzeläinen Francesco Landini (1325–97), joka sokeudestaan huolimatta hallitsi monia soittimia. Hänen nimensä liittyy luonteenomaiseen lopukkeeseen, nk. Landinin kadenssiin, jossa päätössäveleen tullaan alaterssin kautta.

KUUNTELU. Landini: Ballata Non avrà ma' pietà Interpretación
​

Kansallinen sointimaailma on selvästi havaittavissa englantilaisessa musiikissa. Täällä perehdyttiin jo varhain terssin ja kolmisoinnun käyttöön, joka käy ilmi mm. tunnetusta Kesäkaanonista (n. v. 1240). Varhaiseen englantilaiseen moniäänisyyteen kuuluu myös faux bourdon – tekniikka, jossa alaäänen melodiaan liitetään tersseissä ja seksteissä kulkevat ylä-äänet.

Ajan suurin nimi on John Dunstable (1370–1453). Hänen tuotantoonsa kuuluu liturgista musiikkia, motetteja sekä pari maallista laulua. Teoksissa ei koskaan ole kovia, valmistamattomia dissonansseja, vaan ne on aina valmistettu pidätyksillä. Terssi on sekä melodisena että soinnullisena intervallina vahvasti esillä. Sävellysteknisesti uutta oli Dunstablen tapa käyttää samaa cantus firmusta messun kaikissa osissa, mikä antoi teokselle musiikillista yhtenäisyyttä.

KUUNTELU: Dunstaple: Salve scema sanctitatis



Messu

Messu, jumalanpalvelus, on kirkollisen vokaalimusiikin keskeinen muoto. Keskiaikainen roomalainen messu oli kokonaan laulettu jumalanpalvelus, johon kuuluvat laulut esitettiin aluksi yksiäänisesti. Toisella vuosituhannella tapahtui muutos: proprium missae -osia, joiden tekstit vaihtelivat kirkkovuoden ajankohdasta riippuen (esim. introitus), sävellettiin moniäänisiksi. Aikaa myöten säveltäjien mielenkiinto suuntautui kuitenkin ns. ordinarium missae -osiin, jotka säilyivät jumalanpalveluksessa muuttumattomina. Musiikkiterminä "messu" tarkoittaakin yleensä liturgian ordinariumteksteille rakentuvaa sävellystä, jonka osat ovat Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei. Jos messuun ei kuulu niitä kaikkia, tai jos sen muoto on suppea, on kysymyksessä missa brevis, 'lyhyt messu'. Tämä tyyppi on suosittu protestanttisella alueella. Varsinkin Credo, uskontunnustus, on pitkänä usein jätetty pois.

  • Kyrie eleison. Kriste eleison. Kyrie eleison.
     Herra armahda. Kristus armahda. Herra armahda.
  • Gloria in excelsis Deo, et in terra pax
     Kunnia korkeuksissa Jumalalle, ja maassa rauha
  • Credo in unum Deum, patrem omnipotentem
     Uskon yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen
  • Sanctus Dominus Deus Sabaoth
     Pyhä Herra Jumala Sebaot
  • Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, miserere nobis
     Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä

Motetti

Motetti on yksi moniäänisen musiikin vanhimmista sävellystyypeistä. Runot olivat joko maallisia tai hengellisiä; varhaisissa 1200–1300-lukujen moteteissa oli sekaisin molempia vielä eri kielillä: latinankieliseen kirkkolauluun yhdistettiin kansankielisiä laulelmia. Yhteinen teksti motetin ääniin tuli 1400-luvulla. Imitaatio, jäljittely, muodostui motetin vallitsevaksi tyylipiirteeksi 1500-luvulta lähtien. Motettien esityksessä käytettiin soittimia ja ne saatettiin esittää kokonaan instrumentaalisestikin. 

1500-luvulla oli tavallista, että laulajat ja soittajat koristelivat yksinkertaisen motetin ääniä erilaisilla korukuvioilla. Kun Trenton kirkolliskokous (1545–63) kielsi laulustemmojen koristelun mm. siksi, että tekstistä ei saanut selvää, motetteja ja messuja alettiin esittää hyvin pelkistetysti. Messujen ja motettien lisäksi säveltäjät kirjoittivat ahkerasti madrigaaleja. Näitä vaalittiin etenkin Italiassa. Tekstien sisältö oli eroottinen, poliittinen tai idyllinen.