Nasr-ed-Din Hodja haukotteli. Hän oikoi ja venytteli itseään.
- Ehei, nyt minun on aika käydä nukkumaan, hän sanoi ja hieroi silmiään.
- Mutta ensin tahdon kunnon kulauksen raikasta vettä.
Nasr-ed-Din Hodja ojensi kättään ja otti vesimukinsa. se oli tyhjä.
- Fatima! hän huusi.
- Fatima!
Ei vastausta. Kai hänen oli pakko mennä itse kaivolle täyttämään mukinsa.
Hän vääntäytyi unisesti jaloilleen ja oikaisi turbaaninsa, joka oli valahtanut toiselle korvalle hänen torkkuessaan. Ovensuussa hän pujotti jalkansa kippurakärkisiin tohveleihin. Sitten hän astui kuun valossa kylpevälle sisäpihalle.
- Mikä ihana ilta! Nasr-ed-Din Hodja huudahti astuessaan raikkaaseen ulkoilmaan.
Tassutellessaan kaikessa rauhassa kohti kaivoa hän iloitsi mielessään siitä, että Fatima nukkui. Maksoi toki vaivan käväistä kaivolla tällaisella kuutamolla. Hän veti nautiskellen sieraimiinsa hopeavalossa hohtavien mantelinkukkien tuoksua.
- Minäpä otan ja kurkistan näyttääkö vesikin kultaiselta tällaisena yönä, hän ajatteli ja kumartui reunuksen yli. Ja samassa karisivat viimeisetkin unet hänen silmistään.
- Mitä ihmettä on tapahtunut? hän huusi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen apua etsien.
- Fatima! hän huusi.
- Fatima! Kuu on pudonnut kaivoon!
Mutta kukaan ei vastannut. Kukaan ei tullut apuun. Mikä onnettomuus! Nyt koko maailma muuttuisi pimeämmäksi ja surkeammaksi. Ja hän itse, Nasr-ed-Din Hodja, oli ainoa, joka voisi auttaa. Hänen oli pakko pelastaa kuu! nyt hän näyttäisi olevansa sankari!
Hän kiepsahti kannoillaan, täynnä sankarillista uljuutta, vaikkei vielä tiennytkään miten sankaritekonsa suorittaisi.
Kaivon vintturissapa roikkui köysi koukkuineen.
- No johan tiedän mitä teen! Nasr-ed-Din Hodja huudahti ja sieppasi koukun käteensä.
- jos tämä koukku jaksaa nostaa raskaita vesiastioita kaivosta, jaksanee se nostaa sieltä kuunkin.
Hän alkoi kädet vapisten laskea köyttä kaivoon. Koukku kolahteli kaivon kiviseiniin ja mulahti viimein veteen. Molskis!
- Älä menetä rohkeuttasi, kuu kulta! huusi Hodja. Hänen äänensä kajahti onttona takaisin kaivon uumenista.
- Minä olen täällä! Kohta kaikki on taas hyvin!
Hän heilutti koukkua edes ja takaisin veden pinnalla, kunnes tunsi sen takertuvan lujasti kiinni. Nyt kuu oli koukussa! Hodja alkoi vetää ja kiskoa. Mutta koukkupa oli takertunut kaivon epätasaiseen kivireunukseen eikä ottanut irrotakseen.
- Hyppää, kuu kulta, kun minä kiskaisen! hän huusi kaivoon.
- Älä ihmeessä kisko vastaan!
Hän jännitti kaikki voimansa ja kiskaisi. Koukku sinkosi kaivosta, ja Nasr-ed-din Hodja kellahti selälleen pihan mukulakiveykselle. Siinä hän makasi taivaankantta mulkoillen.
Ai että selkää kolotti! Mutta äkkiä kipu unohtui. Hodja hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Aivan, siinä vallan hänen yläpuolellaan killisteli täysikuu taivaalta! Voimakas kiskaisu oli lennättänyt kuun kaivon pohjalta suoraan omalle paikalleen yötaivaan kuningattareksi.
- Rakas kuu, riemuitsi Hodja, olipa aika urakka, mutta onnistuinkin pelastamaan sinut! Nyt voit taas paistaa niin hyville kuin pahoillekin.
Hodja hieroi päätään, johon oli tulossa kuhmu, ja tassutteli takaisin taloon. Niin hilpeällä mielellä hän oli uroteostaan, että unohti tyhjän vesimukin kaivon reunalle.


Turkkilainen kansansatu A.G.Kelseyn mukaan kirjasta Satumaa: Sooria Moorian linna