Koiran loppu 

Ulkona on oikein kaunis syyspäivä. Näen, kuinka Jerri-koirani makaa surkeannäköisenä ison jo kellastuneen tammen juurella. Kun kopautan ikkunaa, Jerrin toinen kulmakarva nousee huomaamattomasti. Lehtiä tipahtelee maahan harvakseltaan. Jerri on vanha kultainennoutaja, jonka värit sointuvat hyvin syksyn kauneuteen. Turkki on kuitenkin hieman takkuinen, mutta tuuhea.  Nostan taskustani Jerrin lempimakupaloja ja huomaan kuinka surullisen ja lähes tunnottoman koirani katseesta tulee virkeämpi. Häntä pyrkii heilahtelemaan vienosti, mutta hän ei kuitenkaan siitä nouse. Koira näyttää juuri siltä, että hän haluaisi namipaloja, sillä ovathan ne päivän yksi kohokohta. Näen Jerrin katseessa toivoa, mutta myös toivottomuutta. Näen katseesta Jerrin pitkän ja ihanan elämän, joka on nyt kuitenkin lähellä loppuaan. En toivo sitä tietenkään, mutta tiedän sen kuitenkin hiipivän sieltä. Rauha ja tyyneys saapuvat näinä viikkoina. 

 

Se oli kaunis kevät aamu, kun lähdimme poikani kanssa Jerriä hakemaan. Aurinko oli nousemassa ja aamukaste hälveni minuutti minuutilta. Kahden tunnin ajomatkan jälkeen, kun vihdoin saavuimme perille, sydämessäni läikähti. Tämä koira se on. Jerristä huokui riemu ja into, mutta huomasin kuitenkin ystävällisyytesi ja aitoutesi. Olin tuolloin juuri muuttanut nykyiseen talooni, isoon vaaleaan kotiini ja tiesin, että juuri sinä olet kirsikka tälle kakulle. Muistan ensimmäisen automatkan, kun poikani piti koirasta hyvää huolta koko matkan ajan. Tuolloin jo tuli vahva ajatus siitä, että sinä olet minun elämänkumppani. Muistan kuinka Jerri ulisi alkumatkasta, mutta jo tuolloin annoin juuri niitä samoja lempimakujapaloja. 

 

Kuulin kolauksen puisen tonttia rajaavan aidan takaa. Astun ulos pihavajastani. Mikkohan se tietysti oli, juuri nyt kun sitä vähiten kaipasin. Hän astuu esiin henkseleitä paukutellen ja purkkaa jauhaen. 

“Noh, mitäpä Pentti?” kysyy Mikko ylimielisesti ja nojautuu aitaa vasten. 

“Mikäpä tässä, venettä tuossa olin korjaamassa. Täytyy laittaa uudet stereot paikalleen, niin jo alkaa kalastus maittamaan taas.” sanon vaatimattomasti pihavajan oven karmia tutkien. 

“Vieläkö meinasit tuon Jerrin sinne vesille ottaa mukaan, sehän voi...” Mikko miettii, kunnes keskeytän. 

“Mitä. Kyllä minä koirani tunnen, hän on aina ollut vesillä ja tulee aina olemaan.” Hän lisää.  

“Kyllä kyllä, kunhan vain ajattelin” Mikko sepittää ja jää mietteliääksi.  

 

Pienen porinan jälkeen Mikko lähtee ja menen takaisin vajaani. “On se Mikko kyllä kummallinen... Aina se jaksaa vain tuosta Jerristä huomautella” ajattelen ja kapuan veneen hyttiin. Jerrin kanssa olemme niin monet seilailut seilailtu, olemmehan me matkanneet yhdessä yli 30 maahan laivalla matkaten. Ensimmäisellä veneilykerralla otin Jerrin heti mukaan paattini kyytiin. “Se taisi olla virhe...” sepitin vahingossa ääneen. En kuitenkaan luovuttanut Jerrin kanssa, koska tiesin, että hän tulee olemaan toinen laivamme kapteeneista – minun lisäkseni. Täytyy kai myöntää itselleni, että onhan ne Jerrin jalat jo hieman huonommassa kunnossa kuin tuolloin Ruotsin saaristoon rantautuessa. Jerri on minulle vain niin rakas, kun hän on ollut kanssani elämän kaikissa käänteissä, iso osa minua. Lopetan stereoiden asentamisen ja minun on pakko vilkaista ikkunasta pihalle. 

 

Huomaan Jerrin makaavan samassa asennossa kuin aiemminkin. Kävelen kohti Jerriä, hän katsoo minua toisella silmällään kuono tassujen päällä leväten.  

“Nyt se on kuule Jerri sellainen homma...” Aloitan ja silitän Jerrin turkkia. Jerri havahtuu ja toinenkin silmä avautuu. Huomaan näistä silmistä, että hän kuuntelee. Luulen, että naapurin Mikko on aivan oikeassa Jerrin suhteen ja kerron Jerrille, kuinka hän saa siirtyä eläkepäivilleen eläinten vanhainkotiin. Lupaan hänelle kuitenkin, että tulen joka päivä häntä lenkittämään sinne, onhan tämä vanhainkoti aivan tuossa muutaman korttelin päässä. Vaikka ajatus riipaisee minua sydämestä, että joutuisin yksin lähteä vesille, tiedän tämän olevan oikea vaihtoehto Jerrin kannalta. Jerri saa oikein hyvää hoivaa tuossa uudessa kodissaan ja saa siellä varmasti rauhan ja tyyneyden. Aloin kuitenkin epäröidä itseäni, tulenkohan itsekään enää lähtemään vesille. Yksin se on niin erilaista, on niin yksin. Vain iso meri ja minä.