Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki velvoitti kirkon Suomen ensimmäiseksi varsinaiseksi verotusprosessista riippumattomaksi väestökirjanpitäjäksi. Laki määräsi seurakunnissa pakollisiksi

• rippikirjat,
• syntyneiden ja kastettujen luettelot,
• kuulutettujen ja vihittyjen luettelot,
• kuolleiden ja haudattujen luettelot, sekä
• muuttaneiden luettelot.

Näiden esiasteita oli käytetty seurakunnissa vaihtelevasti jo aiemmin 1600-luvulla. Vähitellen eri seurakuntien käytännöt vakiintuivat, täsmentyivät ja yhtenäistyivät. Sittemmin kirjoja on säilytetty ja pelastettu vaihtelevalla menestyksellä sotien ja tulipalojen keskeltä.

Kasteet, vihkimiset, hautaukset ja muuttaneet muodostavat ns. historiakirjojen kokonaisuuden, ja niihin on merkitty tapahtumat aikajärjestyksessä allekkain. Rippikirjojen päätarkoitus on ollut kirjata seurakuntalaisten ehtoollisella käynnit ja edistyminen kristinopissa. Rippikirjassa on tietyn aikakauden asuinpaikat (talot) luettelona järjestettynä kylittäin. Kustakin talosta on lueteltuina sen asukkaat syntymäpäivineen ja keskinäisine perhesuhteineen. Vuonna 1961 seurakunnissa ja siviilirekisteritoimistoissa siirryttiin Samuli Toivion kehittämään perhelehtijärjestelmään, jossa tietoja ei enää järjestetty tällä tavoin asuinpaikan mukaan. 2000-luvulla myös perhelehtijärjestelmästä luovuttiin ja siirryttiin kokonaan tietokoneperustaiseen kirjanpitoon.