Atjonen (2007) toteaa, että oikeastaan kaikki pedagogiset valinnat koulussa ja koulutuksessa ovat eettisiä valintoja. Mielestäni onkin tärkeää pohtia sitä, millainen on opettajana ja, mitkä arvot nousevat esille tärkeimpinä. Olen kuvaillut kolmannessa harjoittelussa itseäni lämpimänä ja kannustavana. Koen myös tässä harjoittelussa näiden piirteiden näkyneen opettaessani. Olen luonteeltani myös hyvin rauhallinen ja olen huomannut sen piirteen korostuvan tässä harjoittelussa, sillä pienempien oppilaiden kanssa joudutaan toistamaan ja harjoittelemaan asioita, jotta ne jäisivät mieleen.

Erityisesti yksi piirre minussa on mielestäni noussut esille tässä harjoittelussa, joka ehkä on yksi merkittävimmistä vahvuuksistani opettajana. Koen omassa opettajuudessani huolenpidon erittäin tärkeänä. Huolenpidolla tarkoitan välittämistä, sitoutumista sekä tunteiden huomioimista. Tirrin (1996) mukaan, mitä pienemmät oppilaat on kyseessä, sitä enemmän huolenpitoa he tarvitsevat. Ehkä tämän takia huolenpito nousi niin vahvasti esille tässä harjoittelussa, kun kyse oli juurikin koulun aloittaneista oppilaista. Atjonen (2004) toteaa huolenpidon olevan opettajan ja oppilaan molemminpuolisin vuorovaikutuksen ydin. Mielestäni huolenpito kuuluu myös tärkeänä osana opettajan eettisiin periaatteisiin. Pyrin huolenpidon kautta tarkastelemaan vallan näkökulmaa opettajan työssä. Atjonen (2007) liittääkin vallan ja vastuun toisiinsa opettajan työssä, sillä näiden tulisi kulkea ”käsi kädessä”. Olen samaa mieltä Atjosen kanssa siitä, että opettajan tuleekin ottaa vastuuta omista valinnoistaan sekä osoittaa oppilaille, että hän huomioi heidän tunteitaan sekä välittää heistä.

Olen nostanut kolmannessa harjoittelussa tärkeiksi arvoiksi itselleni vuorovaikutuksen, oikeudenmukaisuuden, aitouden sekä oppilaan yksilöllisen kohtaamisen. Tässä harjoittelussa olen pohtinut paljon oikeudenmukaisuutta. Keskustelimme myös harjoittelun aikana muiden harjoittelijoiden kanssa siitä, miten oikeudenmukaisuus toteutuu koulumaailmassa ja, pystyykö opettaja antamaan jokaiselle oppilaalle saman verran aikaa yksilölliselle kohtaamiselle. Atjonen (2007) pohtii tätä samaa asiaa ja nostaa tämän esille moraalisena kysymyksenä siitä, että ketä koulu oikeasti suosii ja tukeeko koulu vain heikoimpia. Pyrin siihen, että harjoittelun aikana antaisin jokaiselle oppilaalle yhtä paljon huomiota, mutta olen huomannut, että aika silti jakautuu epätasaisesti esimerkiksi lahjakkaiden oppilaiden sekä enemmän tukea tarvitsevien oppilaiden välillä. Kohtaamiset oppilaiden kanssa oppituntien ulkopuolella ovat aika tasaisia, mutta siirtyessä esimerkiksi äidinkielentunnille huomio kiinnittyy välittömästi niiden oppilaiden puoleen, joilla on esimerkiksi haasteita lukemisessa. Tällöin olen pohtinut kokevatko taitavammat oppilaat, että opettaja ei huomioi heitä yhtä paljon.

Olen itse ollut alakoulussa sellainen oppilas, joka saa tehtävät nopeasti tehtyä ja en juurikaan ole tarvinnut tukea opettajalta. En kuitenkaan ole kokenut, että olen jäänyt huomioimatta, sillä opettaja on tiennyt, missä olen menossa ja olen saanut suullista palautetta kuten kehuja. Eniten ehkä kouluaikoina jäi harmittamaan se, että eriyttäminen ylöspäin oli aika olematonta.  Huomasin samoja asioita myös tässä harjoittelussa. Vaikka annoin ehkä läsnäolollani enemmän aikaa jollekin oppilaalle, pyrin kuitenkin olemaan tietoinen siitä, missä myös lahjakkaammat oppilaat olivat menossa, jotta pystyin antamaan heille palautetta sekä mahdollistamaan lisätehtäviä. Kuitenkin jokainen oppilas on erilainen ja myös se lahjakas oppilas, joka ei tarvitse tukea voi kokea hyvinkin tärkeänä sen, että opettaja kiinnittää hänen työskentelyynsä enemmän huomiota. Täten olenkin pyrkinyt tarkistamaan esimerkiksi matikan tehtäviä jokaiselta oppilaalta oppitunnin aikana, jotta olen saanut annettua kohdattua jokaisen oppilaan. Kuitenkin koen, että opettajan tulisi ymmärtää, että riittämättömyyden tunne kuuluu tähän työhön ja joskus ei ole aikaa tehdä kaikkia asioita saman oppitunnin aikana.