Yksi opetusharjottelu 4:sen tavoitteistani oli perehtyä koulun ja kodin väliseen yhteistyöhön. Varhaiskasvatuksessa työskennellessäni arvostin kodin ja päiväkodin välistä yhteistyötä, sillä mielestäni tehty yhteistyö oli työn parhaimpia anteja. Kyky tehdä yhteistyötä liitetään opettajan ammatin eettiseen luonteeseen ja nostetaan yhdeksi tärkeimmistä opettajan eettisistä hyveistä (Tirri & Kuusisto 2019, luku 2.3). Varhaiskasvatuskeskustelut olivat oiva mahdollisuus päästä syventämään ymmärrystä lapsen elämästä ja tämän elinpiiristään. Hakutilanteissa päivittäiset kohtaamiset vanhempien kanssa mahdollistivat pikaisen hetken ajatusten jakamiseen. Päivittäiset kohtaamiset olivat aivan äärimmäisen tärkeitä.

Aivan opetusharjoittelun loppupuolella minulle konkretisoitui se, miten vähän luokanopettajan työssä saattaakaan kohdata vanhempien aitoja, välittömiä tunnereaktioita. Viimeisenä harjoittelupäivänäni oppilaat tuntuivat olevan todella väsyneitä ja alttiina "normaalia" suuremmille tunnereaktioille. Tulloin oppilailla häämötti edessään viikon kestävä talviloma. Ennen oppilaiden viimeistä oppituntia välitunnilla oli sattunut tilanne, jossa oppilaiden välillä oli syntynyt väärinymmärryksiä. Koulupäivän päätyttyä jäimme vielä selvittämään tilannetta välituntitilanteessa läsnäolleiden kesken. Erään selvittelytilanteessa mukana olleen oppilaan isä odotti oppilasta käytävässä selvittelytilanteen ajan. Selvittelytilanteen päätyttyä isä hämmentyi, kun hän näki oppilaan poistuvan selvittelytilanteesta liikuttuneena. Isän kasvoilta pystyi näkemään huolen ja hämmenyksen, jopa kiukun. Kaiken kaikkiaan tilanteeseen liittyi myös sellaista, josta en ollut tietoinen. Ohjaava opettajamme oli aiemmin viikolla keskustellut isän kanssa puhelimessa, sillä oppilas oli kokenut tulleensa kohdatuksi välinpitämättömästi muiden oppilaiden osalta. Todellisuus iski vasten kasvoja, kun näin isän seisovan käytävässä valtava huoli kasvoillaan; "ai niin, tässä todella on tämän lapsen vanhempi. Hän on aidosti huolestunut ja haluaa seistä lapsensa puolella". Tajusin, että olin jollain tavalla unohtanut yhteyden oppilaiden kotipuoleen, vaikka perheiden läsnäolon opetusharjoittelun aikana hyvin ymmärsinkin. 

Harjoittelu haastoi kaiken kaikkiaan pohtimaan opettajan roolia lasten elämässä. Luokanopettajana tulen olemaan hieman erilaisessa asemassa verrattuna varhaiskasvatuksenopettajan työhöni. Varhaiskasvatuksessa roolini tuntui olevan selkeämpi - työ perustui hoivaan ja huolenpitoon, opetuksen lisäksi. Huolenpito tuli selkärangasta ja se oli ikään kuin sallitumpaa, huolenpito oli "puhtaampaa" ja suorempaa. 2. luokkalaisten kanssa huolenpito ujuttui osaksi opetustilanteita ja arkea ylipäätään.

Tiedostan ja tiedän sen, että 2. luokkalainen on vielä kovin pieni. Ainakin harjoitteluluokassani 2. luokkalaisilta jo kuitenkin vaadittiin aika paljon. Välillä oli haastavaa saada otetta siitä, kuinka paljon oppilaat tarvitsivat kaitsemista. Pedagogisesta näkökulmasta katsottuna totta kai aktiivista ohjaamista ja asioiden sanoittamista. Kuitenkin, verraten varhaiskasvatusikäiseen, 2. luokkalaiselta voi vaatia jo esimerkiksi palauttamaan tavarat paikoilleen ja ylipäätään huolehtimaan omista tavaroistaan ja jo joltain osin itsestään. Huolenpidon ja opetuksen ulottuvuuksien samanaikainen olemassaolo loi opetusharjoittelun aikana useita paikkoja pohdinnalle. 

Pohdintaani tukemaan löysin käsitteen pedagoginen rakkaus, jota voidaan kuvata työhön sitoutumisen kautta. Mielestäni opettajan työn eettinen perusta kitetytyy juuri Tirrin ja Kuusiston (2019, luku 2.3 ) ajatukseen, että opettaja sitoutuu oppilaan parhaaseen tilanteesta huolimatta. Minulle pedagoginen rakkaus on juuri huolenpitoa ja oppilaan kokonaisvaltaista huomioimista. Oppimiseen vaikuttaa aina ne olosuhteet, joista oppilas tulee. Siksi on ymmärrettävä oppilaan ympärillä olevan elämän laajuus.

Lopuksi voin todeta, että koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen toiminut varhaiskasvatuksen opettajana ja että minulla on ainutlaatuista ymmärrystä siitä, millainen lapsen polku on varhaiskasvatuksesta kouluun. Edellä kuvailtu tilanne väärinymmärryksestä ja oppilaan ulkopuolelle jättämisestä muistutti minua vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön merkittävyydestä - koulunkin puolella. Toivoisin, että tehtävälle yhteistyölle löytyy sopiva tie, jota kulkea. Opettajan tehtävä on auttaa lasta kasvamaan ja eettisenä toimijana Yhteistyö ei aina ole mutkatonta ja luokanopettajan työssä yhteistyöhön haasteen tuokin viestinnän painottuminen kirjalliseen muotoon. Kasvotusten tapahtuva kanssakäyminen jää vähemmälle.

Lähteet:

Tirri, K. & Kuusisto, E. 2019. Opettajan ammattietiikkaa oppimassa. Helsinki: Gaudeamus.