Lämpötila kuvaa aineen hiukkasten (atomien, molekyylien) keskimääräistä nopeutta
ja liike-energiaa. Sen suuruutta mitataan fysiikassa Kelvinasteilla, mutta yleisemmin
käytetään Celsiusasteita.

 

Celsiusasteikko perustuu veden sulamis- ja kiehumispisteisiin, jotka on määritelty
peruspisteiksi 0^oC ja 100^oC. Väli on jaettu sataan yhtä suureen osaan ja mittausaluetta
on laajennettu edelleen välin ulkopuolelle.

 

Kelvinasteikon nollakohta on ns. absoluuttinen nollapiste, jossa kaikkien aineen
rakennehiukkasten lämpöliike lakkaa. Kelvinasteikon lukuarvot ovat 273 astetta
suurempia kuin Celsiusasteikon lukuarvot. Asteväli on sovittu samaksi.

^oC + 273 → K ja K - 273 → ^oC 

Fahrenheitasteiden muuttaminen celsiusasteiksi tapahtuu laskukaavalla
^oC = 5/9 (^oF-32). Asteikko on käytössä esim. USA:ssa.

 

Lämpötilan mittaaminen perustuu mitattavan kohteen ja lämpömittarin lämpötilaeron
tasaantumiseen. Lämpötilan muuttuminen aiheuttaa säännöllisiä muutoksia
mittareissa käytetyissä aineissa.

 

Lämpömittari voi perustua:

• nesteen tai kiinteän aineen lämpölaajenemiseen (nestelämpömittarit ja kaksoismetalliliuskat)
• lämpösäteilyyn
• sähkönjohtokyvyn muutokseen (digitaaliset mittarit)

 

Kaksoismetalliliuskassa on liitetty yhteen kaksi eri metallia, joiden lämpölaajenemiskertoimet
poikkeavat toisistaan niin paljon, että liuska taipuu kuumennettaessa ja jäähdytettäessä selvästi.
Niitä hyödynnetään esim. termostaateissa ja saunamittareissa.