3. Amerikan asuttaminen
Amerikan varhainen asuttaminen
Amerikan alkuperäiset asukkaat ovat nykykäsityksen mukaan vaeltaneet Aasiasta Beringin kannaksen kautta, koska merenpinta oli tuolloin paljon nykyistä alempana. Tätä tukevat yhtäläisyydet Siperian vanhojen yhteisöjen ja Amerikan mantereen asutusten arkeologisten löydösten välillä. Ajankohdasta ei ole täyttä varmuutta mutta useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että se on tapahtunut viimeisimmän jääkauden jälkeen eli 14 000 vuotta sitten tai aikaisemmin. Etelä-Amerikasta on tehty luurankolöydöksiä, joiden iäksi on arvioitu jopa 30 000 - 50 000 vuotta. Vaellus tapahtui useassa aallossa ja vähitellen asukkaat olivat kansoittaneet sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan.Pohjois-Amerikan intiaanit levittäytyivät tuhansien vuosien aikana nykyisten Yhdysvaltojen ja Kanadan alueille. He elivät pieninä ryhminä eli heimoina, joita oli sadoittain. Kullakin heimolla oli omat kulttuurinsa, tapansa ja kielensä. Monet heimot elivät metsästyksestä ja keräilystä ja he muuttivat asuinpaikkaansa vallitsevan ravintotilanteen mukaan. Ensimmäiset kaupungit rakennettiin Mississipin laaksoon 700-luvulla. Varsinaiset korkeakulttuurit kuitenkin kehittyivät Latinalaisen Amerikan intiaanien keskuudessa.
Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita ovat myös eskimokansat, inuitit ja jupikit. Oikeastaan ne eivät ole kansoja vaan murreryhmiä ja ovat levittäytyneet Alaskasta Jäämeren rannikkoa ja saaria pitkin Grönlantiin asti.
Inuitit on eskimokansa, joka on sopeutunut hyvin Jäämeren viileyteen.
Pohjois-Amerikan intiaanit
Pohjois-Amerikan intiaanit asuivat pienissä kylissä ja saman alueen kylistä muodostui heimo, jota yhdisti kieli ja samanlaiset tavat. Intiaanit voidaan jakaa asuinalueidensa ja elintapojensa mukaan neljään ryhmään: metsä-, rannikko-, maanviljely- ja preeriaintiaaneihin.Metsäintiaanit asuivat mantereen koillisosassa, Suurten Järvien ympäristössä ja vastaavilla leveyksillä Atlantin rannikolla. Heimoja olivat chippewat, huronit, algonkinit ja irokeesit. Heimot elivät enimmäkseen metsästämällä, Atlantin rannikolla myös kalastamalla mutta jotkut harrastivat myös maanviljelyä.
Rannikkointiaanit asuivat Tyynenmeren rannikolla mantereen luoteisosassa. Heimoja olivat haidat, salishit ja chinookit. He elättivät itsensä kalastamalla ja hylkeitä metsästämällä ja olivat taitavia puun sekä luun veistäjiä. Yhteisöt olivat vauraita ja hyvin järjestäytyneitä, monet heistä jopa asuivat pitkissä puutaloissa, joita nykyään voisi kutsua rivitaloiksi.
Maanviljelyintiaanit asuvat kaikkein karuimmilla ja kuivimmilla alueilla mantereen lounaisosassa. Heimoja olivat navajot, pueblot ja hopit. Alun perin hekin olivat metsästäjä-keräilijöitä mutta siirtyivät viljelemään maata ja paimentamaan karjaa. Navajot olivat taitavia hopeaseppiä ja kutojia ja toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain laivasto käänsi joukoille lähetettävät viestit navajojen kielelle, koska sitä pidettiin mahdottomana murtaa.
Preeriaintiaanit eli tasankointiaanit elivät mantereen keskiosassa levittäytyneenä Suurille tasangoille. Tavanomainen mielikuvamme intiaaneista perustuu niihin elintapoihin, jotka amerikkalainen elokuvateollisuus on tuonut nähtäväksemme. Heimoja olivat cheyennet, comanchet, kiovat ja apassit. He elivät metsästämällä biisoneita, joista he eivät jättäneet käyttämättä yhtään osaa. Nahasta tehtiin vaatteita, mokkasiineja ja tiipiin eli teltan osia. Lihaa syötiin, kuivattiin, savustettiin tai jauhettiin hienoksi jauhojen kanssa.
Ensin Atlantin ylittivät viikingit ja myöhemmin löytöretkeilijät
Amerikan manner pysyi jääkaudelta asti tuntemattomana alueena, vaikka viikinki Leif Eerikinpoika purjehti Atlantin yli mukanaan 35-henkinen miehistö ja rantautui oletettavasti Newfoundlandin tienoille 1000-luvun alussa. L'Anse aux Meadowsissa sijaitsevia viikinkiasutuksen jäänteitä pidetään hänen perustamanaan siirtokuntana ja myöhemmin myös hänen veljensä Thorvald purjehti samoille seuduille. Viikinkien tarinat uudesta mantereesta unohtuivat kuitenkin vuosisatojen aikana.Vuonna 1492 italialainen Kristoffer Kolumbus etsi läntistä meritietä Intiaan Espanjan kuninkaan toimeksiannosta. Laivoja oli kolme; Santa Maria, Nina ja Pinta ja miehistöön kuului 85 merimiestä. Lokakuun 12. päivä he näkivät maata ja rantautuivat Väli-Amerikan Bahamasaarille. Kolumbus luuli löytäneensä Intian ja kutsui kohtaamiaan asukkaita intiaaneiksi ja samasta syystä saaristo on yhä tänäkin päivänä Länsi-Intian saaristo. Kolumbus teki vielä kolme matkaa ja oli kuolemaansa asti vakuuttunut, että oli löytänyt meritien Intiaan.
Kolumbusten merimatkojen ja tarinoiden innostamina monet muutkin löytöretkeilijät purjehtivat yli Atlantin kartoittamaan uusia alueita. Amerigo Vespucci teki useita matkoja 1497-1502 ja häntä pidetäänkin Amerikan varsinaisena löytäjänä, koska hän ymmärsi, että kyseessä on täysin tutkimaton manner.
Latinalaisessa Amerikassa oli intiaanivaltioita
Väli- ja Etelä-Amerikan alangoilla eli ennen eurooppalaisten tuloa toisistaan eristäytyneitä intiaaniheimoja, jotka saivat toimeentulonsa alueesta riippuen kalastuksesta, metsästyksestä, keräilytaloudesta ja myöhemmin myös maanviljelystä. Kastelumenetelmien kehittyessä maasta saatava sato riitti yhä suuremmalle määrälle ihmisiä ja tämä johti vähitellen kaupunkien syntyyn. 1300-luvulle tultaessa Meksikon atsteekit ja Andien inkat olivat rakentaneet voimakkaita ja hyvin järjestäytyneitä korkeakulttuureita, joita voidaan pitää jopa valtioina. Kummankin heimon menestys perustui tehokkaaseen maanviljelyyn ja voimakkaaseen armeijaan, jolla pidettiin kurissa kilpailevat heimot. Meksikossa oli ollut myös kolmas korkeakulttuuri eli mayat, jotka olivat lähes kokonaan hävinneet jo 500 vuotta ennen löytöretkiä. Vain rauniokaupungit olivat jäljellä ja niitä tutkimalla on saatu selville, että mayoilla oli kirjoitusjärjestelmä ja he laativat tarkkoja kalentereita. Kulttuurin häviämisen syiksi on epäilty kulkutauteja, nälänhätää tai sotia.
Intiaanivaltakuntien luultiin olevan tarumaisen rikkaita ja tämä seikka houkutteli mantereelle espanjalaisia valloittajia eli konkistadoreja. Heidän päämääränsä uudella mantereella oli: "palvella Jumalaa ja Hänen majesteettiaan, tuoda valoa niille, jotka pimeässä vaeltavat ja rikastua".
Hernan Cortes johti sotaretkeä atsteekkeja vastaan vuosina 1519-1521 ja hänellä oli apunaan tuhansia atsteekkien vihollisheimojen miehiä. Atsteekkivaltion pääkaupunki Tenochtitlania piiritettiin ja vesiyhteys sinne katkaistiin. Kuukausia kestänyt piiritys ja espanjalaisten mukanaan tuomat taudit heikensivät kaupungin puolustajia ja lopulta pitkien taistelujen jälkeen viimeinen intiaanipäällikkö Cuauhtémoc antautui. Henkiin jääneitä käännytettiin väkisin kristinuskoon, heidän omaisuutensa otettiin espanjalaisten haltuun ja heistä tehtiin orjia pelloille ja kaivoksiin.
Samoja menetelmiä käytti Francisco Pizarro inkavaltion kukistamisessa 1532. Hänen toimensa olivat niin julmia, että monet heimot nousivat myöhemmin kapinaan ja Andien alue pysyi pitkään levottomana. Viimeinen kapinoinut inkahallitsija teloitettiin 1572 ja vielä jopa vuonna 1780 alueella elävät inkojen jälkeläiset nousivat vastarintaan. Inkavaltion pääkaupunki Machu Picchu säästyi konkistadorien tuhotöiltä vaikean sijaintinsa ansiosta ja se löydettiin lähes koskemattomana vasta 1911.
Siirtolaiset asuttivat vähitellen intiaanien perinteisiä alueita
Kun Euroopasta tulleiden siirtolaisten määrä itärannikolla kasvoi, alkoivat he siirtyä mantereen sisäosiin. 1600-luvulla levittäytyminen oli vielä vähäistä mutta varsinkin 1800-luvun alussa asutus alkoi laajentua joka ilmansuuntaan. Intiaanien metsästysmaille ja niiden läpi kulkeville reiteille alkoi nousta siirtolaisten asutuksia, viljelyksiä ja laitumia. Uudisasukkaat toivat mukanaan tartuntatauteja, joita vastaan alkuperäisasukkailla ei ollut vastustuskykyä. Tällaisia sairauksia olivat isorokko, vesirokko ja kolera. Taudit saattoivat tappaa kokonaisia kyliä. Varovaisten arvioiden mukaan uudet taudit tappoivat Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaaneista ainakin 40 %, jotkut ovat esittäneet niinkin hurjia lukuja kuin 80 %.
Asutuksen jatkuva leviäminen, maiden anastaminen ja biisonien joukkoteurastus, joka toteutettiin kongressin päätöksellä, johtivat intiaanisotiin. Yleensä kahakoissa yksittäiset heimot tai jopa pelkät kylät taistelivat Yhdysvaltain ratsuväkeä vastaan, mutta kuuluisimmassa Little Big Hornin taistelussa 1876 intiaanipäälliköt Tasunka Witko ja Tatanka Lyotake eli tutummin Hullu Hevonen ja Istuva Härkä, johtivat siouxeista, cheyenneistä ja arapahoista koottua joukkiota tuhotessaan George A. Custerin 7. ratsuväkirykmentin. Vähitellen suuret päälliköt kuitenkin vangittiin tai he saivat surmansa taisteluissa. Viimeinen yhteenotto oli 1890 Wounded Kneessä, jossa arvioiden mukaan kuoli 150-300 siouxia, joukossa myös naisia ja lapsia. Tapaus huononsi vuosikymmeniksi Yhdysvaltain hallituksen ja siouxien välejä.
Asuinalueiltaan pois häädetyt intiaanit oli siirretty reservaatteihin, jotka olivat yleensä syrjäisiä ja maaperältään köyhiä seutuja. Suurin osa Pohjois-Amerikan noin 3 miljoonasta intiaanista asuu yhä näillä alueilla. Viime vuosikymmeninä monet ovat alkaneet arvostaa yhä enemmän sukujuuriaan ja pyrkineet kohentamaan elinolojaan. 1990-luvulla Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton pyysi julkisesti anteeksi intiaanien saamaa kohtelua etenkin 1800-luvulla.
Asutuksen jatkuva leviäminen, maiden anastaminen ja biisonien joukkoteurastus, joka toteutettiin kongressin päätöksellä, johtivat intiaanisotiin. Yleensä kahakoissa yksittäiset heimot tai jopa pelkät kylät taistelivat Yhdysvaltain ratsuväkeä vastaan, mutta kuuluisimmassa Little Big Hornin taistelussa 1876 intiaanipäälliköt Tasunka Witko ja Tatanka Lyotake eli tutummin Hullu Hevonen ja Istuva Härkä, johtivat siouxeista, cheyenneistä ja arapahoista koottua joukkiota tuhotessaan George A. Custerin 7. ratsuväkirykmentin. Vähitellen suuret päälliköt kuitenkin vangittiin tai he saivat surmansa taisteluissa. Viimeinen yhteenotto oli 1890 Wounded Kneessä, jossa arvioiden mukaan kuoli 150-300 siouxia, joukossa myös naisia ja lapsia. Tapaus huononsi vuosikymmeniksi Yhdysvaltain hallituksen ja siouxien välejä.
Asuinalueiltaan pois häädetyt intiaanit oli siirretty reservaatteihin, jotka olivat yleensä syrjäisiä ja maaperältään köyhiä seutuja. Suurin osa Pohjois-Amerikan noin 3 miljoonasta intiaanista asuu yhä näillä alueilla. Viime vuosikymmeninä monet ovat alkaneet arvostaa yhä enemmän sukujuuriaan ja pyrkineet kohentamaan elinolojaan. 1990-luvulla Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton pyysi julkisesti anteeksi intiaanien saamaa kohtelua etenkin 1800-luvulla.
Siirtolaisuus Euroopasta vaikutti mantereisiin monin tavoin
Amerikka jaetaan maantieteellisesti Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, joista edellisen eteläosaa kutsutaan Väli-Amerikaksi. Kun Euroopassa alkoi levitä tieto uusista alueista valtameren takana, alkoi siirtolaisia virrata sankoin joukoin Atlantin yli. Etelä-Euroopasta, etenkin Espanjasta ja Portugalista, ihmisiä asettui Väli- ja Etelä-Amerikkaan. Länsi- ja Pohjois-Euroopasta tulleet siirtolaiset asuttivat Pohjois-Amerikkaa. Mukanaan siirtolaiset toivat kielensä, kulttuurinsa, tapansa ja arkkitehtuurinsa ja näiden seikkojen suhteen manner jaetaan kulttuurimaantieteellisesti Anglo- ja Latinalaiseen Amerikkaan.
Anglo-Amerikkaan kuuluvat Yhdysvallat ja Kanada, jotka alun perin olivat englantilaisten ja ranskalaisten valtaamia alueita. Pääkielenä on englanti, poikkeuksena Kanadassa sijaitseva Quebecin provinssi. Siellä 80 % asukkaista puhuu pääkielenään ranskaa. Tätä aluetta pidetään ranskalaisen kulttuurin keskuksena Amerikan mantereella. Viimeksi vuonna 1995 provinssi äänesti itsenäistymisestään mutta enemmistö oli itsenäistymistä vastaan. Vuonna 2006 parlamentti sääti lain, joka kuitenkin määrittelee quebeciläiset omaksi kansakunnaksi Kanadan sisällä. 1600-luvulla Yhdysvaltoihin tuotiin Afrikasta arviolta 400 000 - 600 000 orjaa työskentelemään pääsääntöisesti puuvillaplantaaseilla. Monet kuolivat matkan aikana tai perillä sairauksiin ja raskaaseen työhön. Heillä ei ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen ja heitä voitiin myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa.
Latinalaiseen Amerikkaan kuuluvat kaikki Väli- ja Etelä-Amerikan valtiot. Latinalaisen Amerikan asukkaat ovat enimmäkseen espanjalaisten ja portugalilaisten jälkeläisiä. Pääkieli on espanja, jota puhutaan lähes kaikissa muissa valtioissa paitsi Brasiliassa, jossa pääkieli on portugali. Lisäksi muutamilla Karibianmeren saarilla puhutaan englantia, ranskaa tai jotain muuta eurooppalaista kieltä. Katolisen kirkon asema on vahva kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa ja arkkitehtuurin puolesta monet kaupungit tuovat mieleen Etelä-Euroopan. Myös Latinalaiseen Amerikkaan tuotiin orjia, Länsi-Intian saariston sokeriruokopelloille arviolta 4 - 5 miljoonaa orjaa ja Brasiliaankin yli 3 miljoonaa.
Siirtolaisuus varsinkin Anglo-Amerikkaan jatkuu yhä ja heitä tulee kaikkialta maailmasta. Viime vuosikymmeninä etenkin kiinalaiset ja japanilaiset ovat tuoneet lisäkirjoa Amerikan "kansallisuussalaattiin".
Anglo-Amerikkaan kuuluvat Yhdysvallat ja Kanada, jotka alun perin olivat englantilaisten ja ranskalaisten valtaamia alueita. Pääkielenä on englanti, poikkeuksena Kanadassa sijaitseva Quebecin provinssi. Siellä 80 % asukkaista puhuu pääkielenään ranskaa. Tätä aluetta pidetään ranskalaisen kulttuurin keskuksena Amerikan mantereella. Viimeksi vuonna 1995 provinssi äänesti itsenäistymisestään mutta enemmistö oli itsenäistymistä vastaan. Vuonna 2006 parlamentti sääti lain, joka kuitenkin määrittelee quebeciläiset omaksi kansakunnaksi Kanadan sisällä. 1600-luvulla Yhdysvaltoihin tuotiin Afrikasta arviolta 400 000 - 600 000 orjaa työskentelemään pääsääntöisesti puuvillaplantaaseilla. Monet kuolivat matkan aikana tai perillä sairauksiin ja raskaaseen työhön. Heillä ei ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen ja heitä voitiin myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa.Latinalaiseen Amerikkaan kuuluvat kaikki Väli- ja Etelä-Amerikan valtiot. Latinalaisen Amerikan asukkaat ovat enimmäkseen espanjalaisten ja portugalilaisten jälkeläisiä. Pääkieli on espanja, jota puhutaan lähes kaikissa muissa valtioissa paitsi Brasiliassa, jossa pääkieli on portugali. Lisäksi muutamilla Karibianmeren saarilla puhutaan englantia, ranskaa tai jotain muuta eurooppalaista kieltä. Katolisen kirkon asema on vahva kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa ja arkkitehtuurin puolesta monet kaupungit tuovat mieleen Etelä-Euroopan. Myös Latinalaiseen Amerikkaan tuotiin orjia, Länsi-Intian saariston sokeriruokopelloille arviolta 4 - 5 miljoonaa orjaa ja Brasiliaankin yli 3 miljoonaa.
Siirtolaisuus varsinkin Anglo-Amerikkaan jatkuu yhä ja heitä tulee kaikkialta maailmasta. Viime vuosikymmeninä etenkin kiinalaiset ja japanilaiset ovat tuoneet lisäkirjoa Amerikan "kansallisuussalaattiin".