Lyseon kirjallisuusblogi
Kirjallisuus panee miettimään
Onko naisten oikeuksista kehittymässä pelkkä myytti?
Kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin pelottavankin ajankohtainen romaani Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986) käsittelee ja kyseenalaistaa naisen syrjittyä ja heikkoa asemaa nyky-yhteiskunnassa. Teos kertoo yhteiskuntakritiikkiä vilisevän tarinan kuvitteellisen Gileadin Tasavallan arjesta orjuutetun naisen näkökulmasta. Tarinassa lukijalle tarjotaan jännitystä ja ajatuksia herättävää kuvausta vakavista ongelmista.
Gileadin Tasavalta sijaitsee nykyisten Yhdysvaltojen alueella kutakuinkin 2000-luvun alkupuolella. Gileadissa vallassa ovat konservatiiviset äärikristityt, jotka ovat ajaneet naiset yhteiskunnassa orjankin määritelmää alemmas. Hedelmälliset, valtion alistamat naiset toimivat yhteiskunnassa palvelevina orjina sekä suvunjatkon välineinä. Heillä ei ole nimiä, vaan jokainen on nimetty oman korkea-arvoisen miespuolisen omistajansa, komentajansa, nimen mukaan, kuten esimerkiksi päähenkilömme, joka tunnetaan ”Frediläisenä”. Ainoa edes vähän identiteettiin viittaava asia, jota he saavat esillä pitää, ovat kaavut, jotka peittävät kasvot ja joiden väristä tunnistaa orjattaren tehtävän yhteiskunnassa.
Ennen äärikristittyjen vallankumousta elämä oli vielä vapaata, ja naisilla oli ihmisoikeudet. Päähenkilö, Frediläinen, muistaa hyvin entisen elämänsä ja esimerkiksi aviomiehensä Luken ja heidän lapsensa. Tilanne muuttui tästä vain muutamissa vuosissa kirjan nykyhetken orjuutukseen. Muutosten nopeus saa miettimään, kuinka pitkä matka todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltojen aborttilain tiukennuksista on Gileadin kaltaiseen sortoyhteiskuntaan.
Ärsyttävää ja samalla todella pelottavaa tarinassa on se, kuinka päähenkilö muiden orjattarien ohella alistuvat kuin lumottuina tähän miesten pakkovaltaan. Frediläinen useasti muistelee entistä elämäänsä, haikailee Luken seuraa ja pohtii, onko tämänhetkisessä tilanteessa oikeastaan mitään tolkkua. Hän myös ihannoi ystävänsä Moiran uskaliaisuutta ja kapinointia auktoriteetteja vastaan. Huomiota ja huolta herättääkin se, että loppujen lopuksi Frediläinen kuitenkin hiljentää kaiken oman kritiikin epäreilua yhteiskuntaa kohtaan – vaikka ajattelu tapahtuisi syvällä mielessä, piilossa tuomioilta. Lukija herää pakostakin pohtimaan, onko aivopesu ja ihmisten julma kontrollointi tosiaan Gileadissa niin voimakasta, että se tappaa muutamassa vuodessa ihmiseltä vapaan tahdon ja itsenäisen ajattelun.
Kirjan tarinassa onkin merkittävä yhtymäkohta nykypäivään. Tavallisen ihmisen ja etenkin naisten pelokkuus kritisoida epäreilua yhteiskuntaa on läsnä Gileadin lisäksi myös nykypäivän todellisuudessa. Esimerkiksi Lähi-Idän islamistisissa valtioissa, kuten Iranissa tai viime aikoina paljon kohutussa Qatarissa, joutuvat naiset järjestelmällisen väkivallan uhalla pysymään kotona, luopumaan työelämistään ja alistumaan ”omistajiensa valvontaan” – eli pahimmillaan aviomiestensä tai isiensä mielivaltaiseen kontrolloimiseen, syrjimiseen ja väkivaltaan. Naisten oikeuksia laiminlyödään myös rajusti esimerkiksi Yhdysvalloissa, joihin myös kirjan tarina käytännössä sijoittuu. Kuten Frediläinenkin, hiljentävät monet nykymaailman sorretuista kuitenkin omat ajatuksensa ja antautuvat tälle mielivaltaiselle kaltoinkohtelulle. Miksi näin on, miksi kukaan ei nouse esimerkiksi uskonnollisia perinteitä vastaan?
Todellisuudessa kellään ei yksin ole mahdollisuutta asettua poikkiteloin esimerkiksi valtion hallituksen tai uskonnollisen johdon kanssa. Siksi monet myös hiljenevät: suun avaaminen tietää vain paheksuntaa, tuskaa ja kuolemaa. Vaikka monen ajatukset olisivatkin samanlaiset, ei yhtenäistä rintamaa sortoa vastaan saada muodostettua, sillä toistensa löytäminen on tehty vaikeaksi ja pienimmätkin yritykset kritisoida tukahdutetaan nopeasti ja väkivaltaisesti.
Kirjan sanoma onkin kokonaisuudessaan vahva kannanotto naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Maailmassa on jälleen otettu valtavia askelia naisten vapauden riistämiseksi, kuten meille esimerkiksi Yhdysvallat tai Lähi-Idän maat komeasti näyttävät. Meillä, niin naisilla, miehillä kuin kaikilla muillakin, on vastuu puolustaa tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia yhdessä, ja tarpeen tullen taistella näitä kohtuuttomuuksia vastaan. Haluammeko todella elää maailmassa, jossa ystäviämme, rakastettujamme ja lapsiamme pidetään vankeudessa lisääntymiseen tarkoitettuna karjana? Voisiko vihdoin olla aika ottaa askeleita toiseen suuntaan ja turvata ihmisoikeuksia?
He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjailija Jussi Valtosen romaani: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) keskittyy amerikkalaisen, eläimiin kohdistuneen neurotieteen professorin Joseph ”Joe” Chayfeskin ja hänen perheensä sekä eläinten oikeuksia puolustavien eläinaktivistien väliseen piikittelyyn. Romaanin toinen päähenkilö on Joen lapsi aikaisemmasta parisuhteesta, Samuel, joka on huonon lapsuuden ja pettymyksien kautta päätynyt eläinaktivistiksi Yhdysvaltoihin. Kirjassa on selvää vastakkainasettelua eri näkökulmien muodossa, ja lukija seuraa molempia näkökulmia päähenkilöiden kerronnan mukana. Kirja avaa molempien osapuolien ajattelumaailmaa ja ajatuksia, jotka sisältävät myös epävarmuutta siitä, onko oma ajatus kuitenkaan se oikea.
Asenne ja ajattelumaailma eläinkokeita kohtaan käy kirjassa selvästi esille. Joen ajatuksia avaa romaanin kohta: ”-Olin sanomassa, että tietenkin osa kokeista tuottaa eläimille kärsimystä ja eläimet menettävät henkensä. Ilman muuta. Joidenkin kokeiden tarkoituskin on tuottaa kärsimystä. Mutta onko se tarpeetonta? Ei. Sillä ostetaan uutta tietoa.” Ajattelutapa on Yhdysvalloissa suuressa yliopistossa toimivalle tutkijalle ymmärrettävä. Neurotieteen professorina ja vuosikymmeniä asiaa tutkineena Joe ymmärtää eläinkokeiden hyödyt ja haitat. Hän tietää mitä kaikkea kokeilla voi saavuttaa ja kuinka monella tavalla ne voivat parantaa ihmisten elämää.
Eläinkokeita vastustavien aktivistien ajatusmaailmaa seurataan Samuelin näkökulmasta. Samuel on vahvasti eläinten oikeuksien puolella ja on osallisena vaatimassa eläinkokeiden lopettamista. Romaanissa kerrotaan: ”Ja Samuelin perustama verkkosivu, jolla kannustetaan hyökkäämään kaikin keinoin tutkijoiden ja heidän yhteistyökumppaneidensa kimppuun. Lyökää lujaa, hänen poikansa kirjoittaa sivullaan. - - Ei armoa eläinkokeiden tekijöille.” Samuel on varma siitä, että hän ajaa oikeaa asiaa. Ajattelumaailmojen erot tulevat selvästi esiin, koska Samuelin tai eläinaktivistien näkökulmasta ei koskaan kerrota siitä, mitä kaikkea eläinkokeiden avulla voidaan saavuttaa tai on jo saavutettu. Eläinaktivistit näkevät tutkijat vain kylmäverisinä tappajina.
Päähenkilöiden omat arvot kuitenkin sotkevat tätä karkeaa vastakkainasettelua. Vaikka Joe onkin vahvasti eläinkokeiden kannalla, eivät hänen arvonsa kuitenkaan ole suoraan samaa mieltä. ”Kidutat eläimiä! Että sä tapat ja kidutat eläimiä! - - Onkse totta? Daniella kysyi. Onkse totta! Tuntui kuin veistä olisi väännetty rinnassa. Olihan se totta. Tai ei, ei ollut – ei sillä tavalla kuin ehkä ajattelet.” Kirjaa lukiessa jää Joesta ristiriitainen tunne. Hän ei kestä eriäviä ajatuksia, ja kiihtyy jonkun ollessa eri mieltä. Silti hän läpi tarinan tuntuu epäilevän itseään ja ajatuksiaan. Juuri tämä epäilys saattaakin olla kiihtymisen taustalla.
Samuel pitää ajatuksistaan kiinni koko kirjan läpi. Samuel pysyy koko tarinan ajan passiivisena, eikä osallistu väkivaltaan. Tarina onnistuu kuitenkin kyseenalaistamaan hänenkin arvojaan, kun käy ilmi, että Joen nuorille tyttärille oli koitettu lähettää kotitekoinen pommi, jonka toivottiin vain aiheuttavan vahinkoa. ”Ne, jotka lähettää lapselle neuloista rakennetun pommin todistaakseen jonkun hämärän argumenttinsa oikeaksi, on sairaita. - - Poika näytti niin vilpittömästi hämmästyneeltä, että Joe ei enää edes tajunnut, mistä nyt keskusteltiin.” Samuelin kuultua kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä eläinaktivistit ovat tehneet ajaakseen asiaansa, jää hän kyseenalaistamaan kaikki aikaisemmat valinnat. Vaikka Samuel ei osallistunut väkivaltaisuuksiin, tuntee hän itsensä syylliseksi, olihan hän itsekin kannustanut käyttämään kaikkia keinoja.
Kirja loppuu viimeiseen vastakkainasetteluun. Joe ja Samuel tapaavat ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Vastakkaiset ajatusmaailmat kohtaavat. Keskustelu aukaisee molempien silmiä ja sekä avartaa heidän mieltään. Asia ei olekaan niin mustavalkoinen kuin oma ajattelu on antanut ymmärtää ja ”Keskustelu rakentaa siltoja.” Keskustelu loppuu tilanteeseen, jossa molemmat ovat epätietoisia ajatuksistaan ja kyseenalaistavat omia tekojaan. Tämä on yksi lukuisista viittauksista kirjan nimeen: He eivät tiedä mitä tekevät.
Metsäjätti
Miika Nousiaisen romaanin Metsäjätti (Otava, 2011) kertoo Törmäläläisestä Pasista, joka muutti sieltä pois isänsä kuoltuaan Helsinkiin kauppiksen takia. Pasi työskentelee johtajan tehtävissä metsäteollisuuden yrityksessä nimeltään Metsäjätti. Työskennellessään siellä hän saa tehtäväkseen valmistella entisen kotikylänsä metsäteollisuuden tehtaan irtisanomiset. Ei kovin hyvä alku comebackille. Hän joutuu potkimaan pihalle niin tuttuja kuin heidän vanhempiaan, jotka ovat antaneet tehtaalle koko elämänsä.
Tilanteen ollessa jo valmiiksi epämukava hän huomaa lähtiessään Törmälään, että hänen autonsa (BMW) on liian stadimainen landelle. ”Aavistan mitä tästä seuraa, katastrofin alku. Autoni on liian iso Törmälään, se on virhe, jota joudun paikkailemaan monella mielistelevällä lauseella ja vakuutuksillani siitä, että sama mies tässä ollaan kuin lähtiessä. Ei ole Helsinki pilannut.” Tästä huomaamme, että Törmälän ollessa riippuvainen tehtaasta törmäläläiset suhtautuvat hyvin kriittisesti Helsingin isoihin pomoihin heidän vieraillessaan tehtaalla hienojen autojen kera. Tehtaan työntekijät osaavatkin aavistaa sen mitä on tulossa. Tästä syystä kirjassa korostuu vastakkainasettelu maaseudun ja pääkaupunkiseudun välillä. Molemmissa paikoissa asuvien ihmisten arvot ja maailmankuvat ovat aivan erilaiset.
Maaseudulla ja varsinkin Törmälässä korostetaan sitä yhteisöllisyyttä, jonka seurauksena kaikista pyritään pitämään huolta. Kaikki ovat samanarvoisia ja rakastettuja kaikkien kuuluessa yhteen isoon perheeseen. Tästä taas näkee sen kunnioituksen, joka kaikilla on yhteisöä kohtaan. Näistä syistä johtuen Pasia pidetään niin sanottuna ”petturina”, joka petti oman perheensä vieraanvaraisuudesta huolimatta. ”En minä olisi Pasi sinusta uskonut silloin kun autoradalla meidän lattiallamme leikit, pullaakin tarjosin. En olisi uskonut, että viet meiltä nyt työ paikkamme.” Eihän se Pasin vika ole, että hänen työnantajansa käskee lähteä Törmälään ja irtisanomaan suurimmanosan työntekijöistä. Tilanne on Pasille hyvin tukala, kun joutuu lapsuuden ystävänsä vanhemmat irtisanomaan. Kunnioitus on menetetty.
Tilannetta ei auta YT-neuvottelujen tiedotustilaisuudessa huudetut lausahdukset, kuten ”Te kermaperseet siellä, ette tiedä epämukavuuksista mitään.” Tehtaan työntekijän lausahduksella viitataan niihin helsinkiläisiin pomoihin, jotka istuvat pukupäällä kokouksissa samalla saaden hyvää palkkaa viitaten samalla myös Pasiin. He eivät kuulemma tiedä epämukavuuksista yhtään mitään. He saavat palkkansa helposti ja vähät välittävät jonkun maaseutukunnan asukkaista näin stereotyyppisesti sanoen. Tehtaan työntekijät joutuvat elämään jatkuvasti epätietoisuudessa ja epävarmoina tulevaisuudesta. He painavat pitkää päivää päivästä toiseen saamalla kiitokseksi työstään Metsäjätti logolla koristellut collegepaidat joka vuosi. Vastakkainasettelu on todella vahva törmäläläisten ja helsinkiläisten välillä. Törmäläläiset pitävät helsinkiläisiä alemmassa asemassa verrattuna muihin kaupungin asukkaisiin. Törmäläläisten henki on se, että tänne ei tule kukaan helsinkiläinen pomottamaan meitä. Arvomaailmat ja ideologiat eivät täsmää ollenkaan muuhun maailmaan verrattuna.
Törmälästä löytyy myös varjopuolia vastapainoksi sille yhteisöllisyydelle. Pasi on elänyt nämä varjopuolet ja siksi hän kertoo kirjassa näin ”Niksi metsäyhtiön johtajille. Säilyttämällä tuotantoa pienillä paikkakunnilla säästät ihmisten työpaikat ja heidän ihmisarvonsa ja sitä kautta estät heitä alkoholisoitumasta. Moni lapsi säilyttää ehjän kodin ja moni nainen välttyy kotiväkivallalta.” Hänen isänsä oli juoppo, joka pahoinpiteli Pasin äitiä. Ilmeisesti tämä ei ollut kovinkaan epätavallista Törmälässä. Moni tuli rikkinäisistä perheistä, joissa väkivalta ja alkoholi olivat läsnä. Siksi moni Törmäläläinen jatkoi vanhempiensa jalanjäljissä ja harva lähti Törmälästä. Pasilla on hyvin ristiriitaiset ajatukset Törmälän ja Helsingin välillä.
Yhteiskunnan silmissä arvottomat
Luin Hallie Rubenholdin kirjan Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Kirjan on suomentanut Mari Janatuinen. Se on julkaistu 2020 Atenan toimesta. Kirja kertoo viidestä Viiltäjä-Jackin uhrista, antaen heille kasvot. Kirja koostuu johdannon sekä johtopäätöksien lisäksi viidestä osiosta. Jokainen osio on pyhitetty yhdelle Viiltäjä-Jackin uhrille. Jokaiselle heistä annetaan mahdollisuus tulla nähdyksi, muunakin kuin ala-arvoisena köyhänä naisena.
“Viiltäjä-Jack tappoi prostituoituja - näin on aina uskottu, mutta ei ole mitään kiistattomia todisteita siitä, että kolme hänen viidestä uhreistaan olisi edes ollut prostituoituja.”, toteaa Rubenhold kirjansa johdannossa. Rubenholdin tavoitteena on kirjan edetessä keskittyä avaamaan veriteon viiden uhrin tarinoita. Tykkään itse lukea paljon tosi elämän rikoksista kertovia kirjoja, joissa useasti keskitytään rikosten tekijään. Tästä johtuen oli kivaa vaihtelua lukea kirjaa, jossa keskityttiin uhreihin.
Uhreihin kohdistuu helposti tietynlaista stigmaa yhteiskunnassamme. Tämä ei ole uusi ilmiö, näin ihmismieli on aina tehnyt. Helposti alamme pohtimaan mitä uhriksi joutuneet olisivat voineet tehdä toisin, jotta vaaralliset tilanteet voitaisiin välttää. Näin tapahtuu muidenkin rikosten kohdalla, ei pelkästään henkirikoksissa. Jos henkilö esimerkiksi ryöstetään, yleensä ensimmäisenä pohdimme, oliko ryöstetyllä arvokkaita asusteita tai merkkivaatteita päällään rikoksen tapahtuessa.
Samaa tapahtui jo 1800-luvulla, johon kirjassa kerrotut henkirikokset sijoittuvat. Kun Viiltäjä-Jackin murhat tulivat kaikille ilmi, tämä salaperäinen murhaaja sai kaiken huomion mediassa. Uhreista ei uutisoitu, vaan heistä puhuttiin pelkkinä prostituoituina. Prostituoiduksi kutsuminen antoi uhreille leiman. Se sai uhrit näyttämään yhteiskunnan silmissä likaisina ja arvottomina. Ihmisinä, kenen kuoleman ei pitäisi ketään hätkäyttää. Olivathan he itse valinneet huumeiden, alkoholin, ja itsensä myymisen tien.
Jos uhrien tarinoihin syventyy tarkemmin, saa kuitenkin tietää heidän olevan jotain muuta. Osa heistä ei edes ollut prostituoituja. Kaikki heistä, työstään riippumatta, olivat tyttäriä ja sisaria, jotka vain sattuivat syntymään köyhään perheeseen. Heistä kaikki turvautuivat päihteisiin, pakoillakseen omien elämien tuomia murheita. Se, että he olivat varattomia ei tarkoita, että he olisivat ala-arvoisia saatikka prostituoituja. Prostituoidut ovat ihmisiä, jotka tekevät työtään. Kaikki prostituoidut eivät ole köyhiä ja kaikki köyhät eivät ole prostituoituja. “Kun nainen tekee jotakin poikkeavaa, naisellisuuden normia rikkovaa, olipa se sosiaalisessa mediassa tai kuningatar Viktorian aikaan kadulla, jonkun on palautettava hänet hiljaisen hyväksynnän tuella ruotuun.”, kertoo Rubenhold kirjan johtopäätökset osiossa aivan kirjan loppupuolella. Olen kirjailijan kanssa samaa mieltä, normeja saa ja tulee rikkoa. Sen ei kuuluisi aiheuttaa stigmaa ihmisten ympärille.
“Kun uhrit leimataan “vain prostituoiduiksi” Pollysta, Anniesta, Elizabethista, Katesta ja Mary Janesta kirjoittavat voivat vielä nykyäänkin jatkaa heidän arvostelemistaan, seksualisoimistaan ja epäinhimillistämistään.” Kirja rikkoo hyvin stigmoja prostituoitujen, varsinkin Viiltäjä-Jackin uhrien ympäriltä. Uhreista saa ja pitääkin kertoa useasta eri näkökulmasta, eikä heitä saa ahtaa tiettyyn lokeroon parin seikan takia.
Prinsessuus selviytymiskeinona
Kellokosken prinsessa on teos, joka kertoo esimerkkitapauksen mielisairauksien vaikutuksista ihmiseen ja niiden hoitamisesta. Teos kertoo Anna Lappalaisen eli prinsessan tositarinan. Vuonna 1896 syntynyt Lappalainen sairastui jo nuorena skitsofreniaan. Pian hänelle kehittyi voimakas ja koko elämänsä ajan kestänyt ajanjakso, jonka mukaan hän oli kuninkaallinen, Prinsessa. Teos on Terhi Siltalan ja Ilkka Raitasuon tekemänä ja se on julkaistu vuonna 2010.
Kirjaa lukiessa huomioni keskittyi prinsessan maailmaan ja yhteiskuntaan. Prinsessalla oli vaikea lapsuus ja hän eli aikoja pois äitinsä luonta. Rahasta oli myös tiukkaa. Prinsessa yritti myös kouluttautua mutta se oli vaikeaa. Hän kerkesi myös olla hetken naimisissa. Hän sairastui vähitellen skitsofreniaan ja loi oman kuninkaallisen maailmansa. Prinsessa vietti käytännössä koko elämän mielisairaaloissa ja häntä yritettiin hoitaa monin eri menetelmin mutta tuloksetta.
Luulen, että prinsessuus antoi kyseiselle ihmiselle itselleen merkityksellisen identiteetin ja aseman, jonka kautta hän kykeni elämään omaa elämään ja uskoi sen todeksi. Periaatteessa prinsessuus oli tapa, jolla hänen rikkinäinen menneisyytensä sai eheytyä. Prinsessa koki saavansa apua prinsessuudesta “Potilastovereidensa tavoin myös Annalla täysi työ raivata osastolla itselleen asema, jotta hän selviäisi ongelmineen uudessa ympäristössä. Hän koki saavansa aatelisuudesta ja ylhäisten ihmisten tuntemisesta tähän apua ja korosti omaa erityisyyttään entistä enemmän”.
Prinsessa tarina on oiva esimerkiksi yhteiskunnan ennakkoluuloista. Kuten kirjassa sanotaan “Annan sairastumisen aikaan skitsofrenia, joka kansanomaisemmin tunnettiin jakomielitautina, oli pelottava sairaus, ja mielisairaaloita sekä niiden potilaita kohtaan esiintyi monenlaisia harhakäsityksiä ja ennakkoluuloja”. Yhteiskunta leimasi prinsessan hulluksi mutta prinsessa kuitenkin valloitti ihmiset hänen lämpimällään persoonallaan. Kellokosken mielisairaalassa hän käytti värikkäitä vaatteita ja koruja ja puhutteli sairaalan työntekijöitä ja muita potilaita kuninkaallisilla titteleillä. Prinsessa tuli tunnetuksi positiivisuudellaan Kellokosken kylällä.
Mitä jos hoitohenkilökunta olisi pystynyt nujertamaan hänet? Luulen, että Anna Lappalainen olisi päätynyt ennen aikaiseen itsemurhaan. Teoksessa kerrotaan “potilaan paranemismahdollisuuksia pidettiin tuolloin verrattain toivottomina, eikä tämä juuri rohkaissut suuntaamaan voimavaroja hoitoyrityksiin tai tutkimuksiin. Niinpä keskityttiin oireiden lievittämiseen, turvallisen ympäristön luomiseen ja kohtuullisen toimintakyvyn palauttamiseen ja ylläpitoon”. Eli Annan parantuminen ei olisi ollut välttämättä edes mahdollista.