Kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin pelottavankin ajankohtainen romaani Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986) käsittelee ja kyseenalaistaa naisen syrjittyä ja heikkoa asemaa nyky-yhteiskunnassa. Teos kertoo yhteiskuntakritiikkiä vilisevän tarinan kuvitteellisen Gileadin Tasavallan arjesta orjuutetun naisen näkökulmasta. Tarinassa lukijalle tarjotaan jännitystä ja ajatuksia herättävää kuvausta vakavista ongelmista.

Gileadin Tasavalta sijaitsee nykyisten Yhdysvaltojen alueella kutakuinkin 2000-luvun alkupuolella. Gileadissa vallassa ovat konservatiiviset äärikristityt, jotka ovat ajaneet naiset yhteiskunnassa orjankin määritelmää alemmas. Hedelmälliset, valtion alistamat naiset toimivat yhteiskunnassa palvelevina orjina sekä suvunjatkon välineinä. Heillä ei ole nimiä, vaan jokainen on nimetty oman korkea-arvoisen miespuolisen omistajansa, komentajansa, nimen mukaan, kuten esimerkiksi päähenkilömme, joka tunnetaan ”Frediläisenä”. Ainoa edes vähän identiteettiin viittaava asia, jota he saavat esillä pitää, ovat kaavut, jotka peittävät kasvot ja joiden väristä tunnistaa orjattaren tehtävän yhteiskunnassa.

Ennen äärikristittyjen vallankumousta elämä oli vielä vapaata, ja naisilla oli ihmisoikeudet. Päähenkilö, Frediläinen, muistaa hyvin entisen elämänsä ja esimerkiksi aviomiehensä Luken ja heidän lapsensa. Tilanne muuttui tästä vain muutamissa vuosissa kirjan nykyhetken orjuutukseen. Muutosten nopeus saa miettimään, kuinka pitkä matka todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltojen aborttilain tiukennuksista on Gileadin kaltaiseen sortoyhteiskuntaan.

Ärsyttävää ja samalla todella pelottavaa tarinassa on se, kuinka päähenkilö muiden orjattarien ohella alistuvat kuin lumottuina tähän miesten pakkovaltaan. Frediläinen useasti muistelee entistä elämäänsä, haikailee Luken seuraa ja pohtii, onko tämänhetkisessä tilanteessa oikeastaan mitään tolkkua. Hän myös ihannoi ystävänsä Moiran uskaliaisuutta ja kapinointia auktoriteetteja vastaan. Huomiota ja huolta herättääkin se, että loppujen lopuksi Frediläinen kuitenkin hiljentää kaiken oman kritiikin epäreilua yhteiskuntaa kohtaan – vaikka ajattelu tapahtuisi syvällä mielessä, piilossa tuomioilta. Lukija herää pakostakin pohtimaan, onko aivopesu ja ihmisten julma kontrollointi tosiaan Gileadissa niin voimakasta, että se tappaa muutamassa vuodessa ihmiseltä vapaan tahdon ja itsenäisen ajattelun.

Kirjan tarinassa onkin merkittävä yhtymäkohta nykypäivään. Tavallisen ihmisen ja etenkin naisten pelokkuus kritisoida epäreilua yhteiskuntaa on läsnä Gileadin lisäksi myös nykypäivän todellisuudessa. Esimerkiksi Lähi-Idän islamistisissa valtioissa, kuten Iranissa tai viime aikoina paljon kohutussa Qatarissa, joutuvat naiset järjestelmällisen väkivallan uhalla pysymään kotona, luopumaan työelämistään ja alistumaan ”omistajiensa valvontaan” – eli pahimmillaan aviomiestensä tai isiensä mielivaltaiseen kontrolloimiseen, syrjimiseen ja väkivaltaan. Naisten oikeuksia laiminlyödään myös rajusti esimerkiksi Yhdysvalloissa, joihin myös kirjan tarina käytännössä sijoittuu. Kuten Frediläinenkin, hiljentävät monet nykymaailman sorretuista kuitenkin omat ajatuksensa ja antautuvat tälle mielivaltaiselle kaltoinkohtelulle. Miksi näin on, miksi kukaan ei nouse esimerkiksi uskonnollisia perinteitä vastaan?

Todellisuudessa kellään ei yksin ole mahdollisuutta asettua poikkiteloin esimerkiksi valtion hallituksen tai uskonnollisen johdon kanssa. Siksi monet myös hiljenevät: suun avaaminen tietää vain paheksuntaa, tuskaa ja kuolemaa. Vaikka monen ajatukset olisivatkin samanlaiset, ei yhtenäistä rintamaa sortoa vastaan saada muodostettua, sillä toistensa löytäminen on tehty vaikeaksi ja pienimmätkin yritykset kritisoida tukahdutetaan nopeasti ja väkivaltaisesti.

Kirjan sanoma onkin kokonaisuudessaan vahva kannanotto naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Maailmassa on jälleen otettu valtavia askelia naisten vapauden riistämiseksi, kuten meille esimerkiksi Yhdysvallat tai Lähi-Idän maat komeasti näyttävät. Meillä, niin naisilla, miehillä kuin kaikilla muillakin, on vastuu puolustaa tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia yhdessä, ja tarpeen tullen taistella näitä kohtuuttomuuksia vastaan. Haluammeko todella elää maailmassa, jossa ystäviämme, rakastettujamme ja lapsiamme pidetään vankeudessa lisääntymiseen tarkoitettuna karjana? Voisiko vihdoin olla aika ottaa askeleita toiseen suuntaan ja turvata ihmisoikeuksia?