Olipa taas hikinen tanssitunti, totesi Minni pukkarissa ystävälleen Jellulle. Ystävykset tutustuivat pari vuotta sitten, kun Jellu muutti paikkakunnalle ja aloitti syyslukukauden Minnin luokalla. Oikeastaan samaan aikaan alkoi heidän tanssiharrastus.

 

Ulkona tuntui jo lokakuinen viileys. Pimeääkin oli jo ehtinyt tulla. Jellu pyysi, että Minni kävelisi hänen kanssaan Jellun kotiin ja jatkaisi vasta sitten omaan kotiinsa. Minnille se sopi, Jellu asuu oikeastaan Minnin kotimatkan varrella. Jellu halusi jutella. Sen Minni olikin jo arvannut. Jellu oli ollut jotenkin hiljainen ja vaisu koulussakin.

 

-Mitens muuten, esim. kotona?, Minni aloitti keskustelun.

 

-No sitä samaa. Molemmat huutaa toisilleen ja siinä sivussa mulle.

 

Minni tiesi, että Jellulla oli jo pitkään mennyt kotona huonosti vanhempien kanssa. Onneksi Jellulla oli poikakaveri, jonka luona Jellu käytännössä viettikin aikansa. Milon perhe oli tosi kiva ja Jellu sai mennä sinne koska vain.

 

-Mä en vain oikein tiedä, mitä tekisin, jatkoi Jellu. Milo rakastaa mua ihan varmasti, mutta…

 

-Niin.

 

-Mutta mä en ehkä ihan rakasta Miloa.

 

-Mitä tarkotat?

 

-Mä luulen, että oon Milon kanssa vain sen vuoksi, että sen perhe on niin kiva. Eikä Milossakaan tietysti mitään vikaan ole, mutta…

 

-Kuulostaa ihan älyttömän vaikeelta jutulta.

 

-Mä en tiedä, pitäiskö vielä kattoo vai puhua heti Milolle.

 

-Apua. Mä en ainakaan tiedä. Älä nyt ainakaan tänä iltana tee mitään liikettä asian suhteen. Mietitään yhdessä pari päivää. Ja hei, saanko puhuu Ellulle? Ei olis ensimmäinen kerta, kun mun isosisko jelppii meidät pulasta.

 

-Ok. Sopii.

 

Ystävykset olivat tulleet Jellun kodin luokse. Jellu huikkasi Minnille, että nähdään huomenna. -Ihan varmasti, vastasi Minni.

 

Minni tiesi, että kotona jo odoteltiin häntä. Niinpä Minni päätti oikaista pururadan kautta kotiin johtavalle tielle. Pururadalla ei ollut aluksi ketään, ei edes koiran ulkoiluttajia. Minni käveli reippaasti. Takaa kuului jotain ääntä, mutta ketään ei näkynyt. Ehkä Minnin aistit olivat näin illalla yksin kulkiessa normaalia terävämmät. Minni jatkoi eteenpäin ja oli jo melkein siinä kohdassa, josta pääsi hyppäämään pururadalta kotiin johtavalle tielle. Äkkiä pensaikosta työntyi joku mies Minnin eteen. Törmäykseltä kuitenkin vältyttiin, mutta vähän Minni säikähti. Mies veti mustan hupparinsa huppua yhä enemmän kasvojensa suojaksi. Outo tyyppi, Minni ajatteli.

 

Tielle päästyään Minni ajatteli soittaa kotiin, että on tulossa, mutta kuinka ollakaan, puhelin oli tietysti pimeänä. Siis mun on niin saatava uus puhelin, tästä on aina akku lopussa, ajatteli Minni.

 

Matka jatkui edelleen reippaasti. Tie oli melko suoraa. Takaa lähestyi jokin auto. Se ajoi kummallisen hiljaa. Minnille tuli outo olo. Seuraaks toi auto mua, vai mitä? Minni kiihdytti juoksuun. Auto kiihdytti myös. Nyt Minniin iski hätä. Hän juoksi täysillä eteenpäin. Pimeässä Minnin jalka osui kiveen ja hän kaatui maahan. Samassa auto kurvasi hänen eteensä. Kuskinpuoleinen ovi avautui.