Korppi katselee kuusenlatvasta, mikä kumma taimikossa etenee. Mummeli siellä kynkkää kainalosauvojen avulla määrätietoisesti eteenpäin. Satularepun hihnoihin hän on kiinnittänyt marjanpoimurin ja pienen kannellisen sankon. Juuri tuossa kohden mummelin on puskettava pajunoksien ja korkean heinikon läpi ylämäkeen. Aurinko ei ole ennättänyt kuivattaa kaikkea aamukastetta, ja varusteet kostuvat. Hirvikärpäsiä napsahtelee vaatteille ja ryömii huivin alle, eikä mummelilla ole vapaata kättä, jolla hätistellä niitä. Sitten mummeli saavuttaa vanhan metsäkoneen uran, jota pitkin on helpompi kulkea. Samaa reittiä ovat monta vuotta kulkeneet hirvet, ja rouskutelleet samalla pihlajantaimet kerratun monihaaraisiksi. Kuusentaimet ovat sentään kasvaneet maan tallaajien ulottumattomiin, vaikka ei niitä vielä voi metsäksi kutsua.




Kauempana näkyy muutama keski-ikäinen koivu moninverroin kuusentaimia korkeammalla. Lehdissä on kolmannes keltaista. Maassa on sammalta, heinää, kanervaa ja mustikan ja puolukan varpuja. Mustikat ovat jo yli-ikäisiä, puolukat osittain raakoja. Mummeli pysähtyy toviksi pienen aukion luo muistelemaan ja haaveilemaan. Kesällä saniaiset muodostivat siihen heleän vihreän lehvästön, minimetsän pienille eläimille ja keijukaisille. Kerran mummeli kömpi saniaisten alle makaamaan selällään, kuvitellen olevansa jokin metsän satuolennoista. Hän aivan unohti kipeän nilkkansa, ja tunsi olevansa jälleen kevyt ja nuori ja vetreä.

Taimikkorinteen matalimmassa kohdassa maasto on pehmeämpää ja kosteampaa, vaikkei vielä aivan suota. Osa tateista on pilaantunut haiseviksi läjiksi. Lähellä naapurin kaatoikäisen kuusikon rajaa mummeli heittää kyynärsauvat taakseen, ja istuutuu ähkäisten mättäälle. Mätäs on muodostunut vanhan kuusen leveälle kannolle. Lahottavat sienet ja hyönteiset ovat pehmentäneet kannon reikäiseksi, ja sammal ja varvut ovat lähes peittäneet sen. Taivas loistaa kirkkaan sinisenä, ja vaikka on jo syyskuu, on liiankin lämmintä. Sudenkorento lentää kiivasta lenkkiä, ja pysähtyy ajoittain ilmaan paikalleen, jolloin sen kuparinpunaiset siipisuonet näkyvät. Pieni sammakko loikkii sammalten ja varpujen muodostamassa ikiomassa maailmankaikkeudessaan. Jossain hakkuuaukon ulkopuolella parvi lintuja tirskuu ja kahisee oksistossa.

Kasvoillaan kärsivä ilme riisuu mummeli vasemmasta jalastaan kasteen kostuttaman lenkkikengän. Sekä lenkkarissa että sukassa on reikä samalla isovarpaan kohdalla. Mummeli hymähtää hassuille rei'ille, ja hieroo kipeää nilkkaansa. Pian hän unohtaa matkanteon ja jalkavaivansa aiheuttaman kärsimyksen, ja kääntää kasvonsa kohti taivaalla helottavaa syyskuun aurinkoa. Vain muutama vaalea pilvenhahtuvainen viihtyy taivaan sinikannella. Pian mummeli jo hymyilee leveämmin. Hän muistelee hyvinvointikurssia, joille kerran osallistui. Siellä käskettiin maadoittua. Siinäpä hän nyt istuu ja maadoittaa itseään äitimaahan ötököiden kaivaman vanhan kannon ja juurakon kautta, ja saa marjatahroja kuluneiden miesten sarkahousujen takalistoon. Mummeli hengittää auringonpaistetta joka soluunsa, ja on hetken yhtä maan ja maailmankaikkeuden kanssa. Edes muistoille tai minuudelle ei ole tarvetta. Hetken hän vain on.



* * *

Tovin mummeli viettää vailla tietoisia ajatuksia. Sitten hän alkaa tiedostaa suoraviivaisesti taivaan kannella etenevän kraakkumisen ja siipien säännöllisen läiskeen. Korppi siellä lentää, ja toistaa lentäessään kraak - kraak - kraak ja taas uudelleen kraak - kraak - kraak. Mummeli vastaa korpille kraak kraak, mutta korppi ei välitä. Mummeli miettii, mitä korppi miettii ja tuntee. Ehkä sellaisen on oltava viisas, joka katsoo kaikkea laajasta perspektiivistä ja etäältä.

Alitajunta muistuttelee mummelille jotain korppia viistoavaa. Aivosolujen rutistelun jälkeen mummeli muistaa. Hän tuntee naapurinsa vain naapurina, vaikka tämä on auttanut häntä monenlaisissa mökkielämän haasteissa. Posti jakoi kerran naapurille tarkoitetun kirjeen mummelin postilaatikkoon. Siinä kadonnut korppi on, Kaarlo Korppiaho. Mummeli vaipuu mietteisiinsä, eikä huomaa, että partiolennollaan oleva korppi tekee ylimääräisen silmukan hänen yllään. Kaarlo Korppiaho oli pihassaan, kun mummeli vei tälle väärään laatikkoon jaetun kirjeen. Naapurin hän oli tuntenut vuosia, mutta katsoi nyt ensimmäisen kerran tätä Korppiahona. Pelkkä nimi sai mummelin näkemään miehen eri tavoin. Tai yleensä ottaen näkemään hänet. Miehenä. Teräksenharmaiksi muuttuneet hiukset. Kulmakarvoista näki, että hiusten alkuperäinen väri oli ollut korpinmusta. Pitkä ja hoikka, mutta vahva ja jäntevä mies. Kasvoille parkkiintuneina auringon paahtamat uurteet, mutta silmät nuorekkaat ja kirkkaat, jotain ruskean ja vihreän väliltä. Sellainen erikoinen väriyhdistelmä, joka on kuin arvoitus, joka on tuijottamalla ratkaistavissa.

Kaarlo Korppiaho kesti mummelin tuijotuksen. Hän katsoi vakaasti vastaan, ja vain pieni hento liike suunpielessä kertoi huumorintajusta. Kädet roikkuivat rennosti sivuilla, eikä hän tarvinnut mitään ylimääräistä hypisteltävää. Hänen ei tarvinnut etsiä katseelleen kohdetta jostain muualta. Hänen jalkansa olivat juurtuneet maahan, eivätkä osoittaneet mitään salaista halua paeta tukalasta tilanteesta. Hän ei täyttänyt tyhjyyttä pakonomaisella puheen pulputuksella. Mummelin laita oli toisin. Siitä oli aikaa, kun hän oli keskeytymättä katsellut toista ihmistä näin läheltä, saatikka sitten miestä. Mummeli tunsi kasvojensa punehtuvan. Mummelin jalat etsivät asentoa ja tasapainoa tekemällä pienen pieniä liikkeitä. Aivan tarpeettomia, olisi hän kestänyt aloillaan, arvokkaasti keppiinsä nojaten. Mummeli sanoi itselleen vieraalla liian korkealla ja värisevällä äänellä, että "tämä jaettiin väärään laatikkoon", johon Korppiaho vastasi yksinkertaisesti "huomaan". Tilanne nolottaa mummelia vieläkin, ja hän on tehnyt koko kesän parhaansa vältelläkseen naapuriaan eli Korppiahoa. Nyt mummeli tekee kymmenen syvää ja täydellistä hengenvetoa saavuttaakseen takaisin menetetyn mielenrauhansa.

* * *

Mummeli hengittelee rauhassa ja keskittyy uudelleen maisemaan ja tarkoitukseen, jonka vuoksi tuli tänne hakkuuaukon perukalle. Puolukat. Korppi on mennyt menojaan, ja niin saa luvan Korppiahokin kadota mummelin mielestä. Aurinko on kiertänyt kehäänsä, miten tässä näin kauan on aikaa kulunutkaan, haaveillessa. Tai hävetessä. Termari ja eväät jäivät mökkiin, olisi jo päiväteen aika. Mummeli tutkii vielä katseellaan taivaan sineä ja valon väriä paisteessa ja varjossa. Valo on vielä keltaista. Kuukauden päästä valo pysyy varjoisissa kohdissa koko valoisan ajan sinisenä, eikä lämpö enää yllä sinne. Mutta tällä hetkellä mummeli hakee nenäänsä sienten, sammalten, puiden ja puolukan tuoksua. Hän tunnustelee kuinka auringonlämpö kulkee lämmittämään lihaksia ja luita. Hiki valuu selkää ja rintaa pitkin, päällä on liikaa vaatetta. Hän metsästää muutaman hirvikärpäsen päästään, ja vilkaisee, näkyykö housunlahkeissa punkkeja. On tyyntä.

Kuuluu voimakas laukaus, läheltä. Ja melkein saman tien mummelin selän takana korkeammassa kuusikossa joku sännistää pakoon. Sen täytyy olla hirvi. Pakenijan poistuu pitkällä askelvälillä, ja poikki rasahtelevat risut ja maan töminä kuuluvat vielä olion etäännyttyä kauas. Lainkaan ajattelematta ja harkitsematta myös mummeli nousee pystyyn. Hän ei muista kipeää jalkaansa, ja kainalosauvat lojuvat jossain näkymättömissä. Kipu ei tunnu, kun äkillinen järkytys laukaisee pakorefleksin. Kauaksi mummeli ei tosin pääse. Vasen jalka ei vauhdissa kanna, ja mummeli putoaa koloon vyötäröään myöten. Hetkessä hän ennättää miettiä kuinka kuolee tuskallisesti jalka murskana, uskaltamatta edes huutaa, sillä mitä julma salametsästäjä tekisikään hänet löytäessään.



On taas hiljaista. Aivan liian hiljaista. Kaikki maailman äänet ovat kadonneet jonnekin. Mummeli alkaa tunnustella tilannetta. Kumpikaan jalka ei ole murtunut, eivätkä nilkat edes nyrjähtäneet. Hän on valahtanut koloon kuin merenneito, jalat sievästi yhdessä. Paitsi että hän ei ole vedessä, eikä hänellä ole pyrstöä, jolla potkia itseään eteenpäin. Käsillä hän ei saa nostettua itseään yhtään ylöspäin. Maa on nielaissut hänet sisäänsä, pehmeästi, mutta periksiantamatta. Äkkiä hän muistaa isoäitinsä tarinat, ja alkaa kauhuissaan epäillä joutuneensa metsänpeittoon. Hän on niin jumissa, ettei pääse pukemaan vaatteita nurin perin päälleen tai kurkkaamaan jalkojensa välistä. Niillä keinoin voisi päästä metsänpeitosta takaisin oikeaan maailmaan. Jos joku häntä joskus osaisikin tulla etsimään - ulosottomies varmaankin, tuskin kukaan muu - niin tämäkin vain kulkisi ohi häntä näkemättä.

Kauhuhetken jälkeen metsä alkaa jälleen äännellä, ja mummeli löytää takaisin hivenen rationaalista mieltään. Huutaa hän ei voi. Jossain lähellä liikkuu tuntematon julma pyssymies. Mutta ehkä tämä joku ei ole huomannut häntä. Mummeli huomaa, ettei pääse pinteestään ilman apua. Hänellä on kovin vähän sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat tulla hänet pelastamaan. Eikä kukaan ihan heti huomaisi hänen katoamistaan. Mummeli miettii ajankulua. Aivankuin olisi jo viileämpää ja hämärämpää. Mummeli ujuttaa käden housujensa taskuun ja löytää puhelimen. On akkua, on kenttää! Pahan salakaatajan huomioiden hän säätää kännykän äänettömälle, ja naputtaa tekstiviestin Naapurille. Siis Kaarlo Korppiaholle. Tässä tukalassa tilanteessa vanhat noloudet voi unohtaa. Nyt on vain odotettava, koloon kiinnittyneenä. Oltava kuin puu, jalat juurina maassa ja vartalo runkona pinnalla.

* * *

Mummeli on huomaamattaan nukahtanut hetkeksi. Puolitajuissaan hän luulee olevansa omassa sängyssään. Vaaleanpunavalkoruudullisten lakanoiden välissä, pää mukavasti ergonomisella tyynyllä. Päällään painava täkki. Jonkun ompelema sellaisena aikana, jolloin kevytvanua ei ollut vielä keksitty. Sängyssä on korkeat koristeelliset päädyt viininpunaiseksi petsattua puuta. Oikealla puolella ajan synkäksi tummentamalla hirsiseinällä roikkuu vanha ryijy, josta hän ei tiedä, pitääkö siitä, vai inhoaako sitä. Vihreää, roosaa, ruskeaa, juovaa ja saharaitaa. Keskialueella kivikauden kalliomaalauksia muistuttavia kuvioita. Vuosiluku on 1835. Niin vanhaa esinettä ei raaski heittää tuleen. Joku on tehnyt kaiken itse itse lampaiden kasvatuksesta lähtien.

Pienestä kamaristaan mummeli näkee mökin toiseen huoneeseen, tupaan. Siellä on valoisaa ja siistiä. Kamarin oviaukosta näkyy tuvan puuhella ja vaaleansinivihreitä keittiön kaapin ovia. Paitsi ettei näy. Mummeli havahtuu kunnolla hereille, ja huomaa olevansa yhä hakkuuaukealla, metsäkoneenkuljettajan huolimattomasti liian syväksi kuopaisemassa mätästyskuopassa. Pamauksen ja putoamisen aiheuttaman järkytyksen jälkireaktio on saanyt hänet nukahtamaan, kehnosta asennosta huolimatta. Olo tuntuu vieläkin epätodelliselta. Vatsassa kurnii. Kun harhakuva silmäluomien takana sammuu, avautuu edessä yön tummentama synkkä metsikkö, missä jokainen puu ja kivi ja juurakko on valmiina muuttumaan möröksi tai hirviöksi. Mummelin jalat ovat tunnottomat ja kädet yhtä aikaa kylmät ja hikiset. Hän pyörittelee olkapäät ja ranteet hereille, ja kaivaa puhelimen esiin housuntaskustaan. Kaarlo Korppiaholta on tullut useita tekstiviestejä, joiden sävy muuttuu viesti viestiltä huolestuneemmaksi ja kieli vähemmän huolitelluksi.

Äkisti mummeli huomaa valonvälkettä metsän keskellä, oman mökkinsä suunnalla. Välillä valoa näkyy, sitten se katoaa. Se liikkuu oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle. Se häviää, mutta ilmestyy uudelleen näkyviin hieman lähempänä. Lopulta valo näkyy niin lähellä, että sen alla erottuu jotain puhtaan valkeaa. Mummeli alkaa jälleen vakuuttua olevansa metsänpeitossa, ja koettaa muistella vanhoista isoäitinsä tarinoista, liittyvätko virvatulet metsänpeittoon. Valo osuu suoraan mummeliin, ja valkoinen läikkä lähestyy samaa tahtia valon kanssa. Ja pian mummelin edessä kuopan vierellä seisoo pari kuluneita kumiteräsaappaita. Niiden jatkeena on likaiset maastokuvioiset housut ja housujen yläpuolella puhtaanvalkoinen kauluspaita. Kokonaisuus laskostuu alaspäin, ja mummeli erottaa puhtaan valkealla paidalla viininpunaisen silkkisolmion sekä pronssisen nuolen mallisen solmioneulan. Otsalampun alla näkyy Kaarlo Korppiahon hikiset ja helpottuneet kasvot.



* * *

Hitaasti mummeli siirtyy todellisuuteen unen ja valveen rajamailta. Hänen silmäluomensa ovat niin painavat, ettei hän jaksa avata niitä vielä. Keho on raskas ja runneltu, ja tuntuu kaukaiselta ajatukselta saada edes sormenpäitä liikkumaan. Hetkeen mummeli ei muista, kuka on, missä on ja mitä on tapahtunut, ja hän koettaa takkuisasti saada kiinni näistä yksityiskohdista. Hän tuntee silmäluomiensa läpi olevansa jossain lämpimässä ja valoisassa paikassa. Paikka tuoksuu kotoisalta ja tuoreelta, asumukselta. Hän raottaa silmiään, ja näkee tutun vanhan ryijyn, sängyn tummaksi petsatun päädyn, räsymatot. Keittiön oviaukosta näkyvät vaaleansiniset kaapinovet ja kuparipannut hellan takana muurilla. Tämä näyttää kovin kodilta, mutta yhä tokkurainen mummeli muistelee, miksi asiaa on syytä epäillä. Aivan, eilinen marjamatka ja putoaminen mätästyskuoppaan. Tämä herääminen on kuitenkin todellista. Hitaasti mummeli muistaa, kuinka yhtä aikaa järkyttyneenä ja helpottuneena sekä sekavana ja uupuneena pääsi mökkiinsä Kaarlo Korppiahon saattamana ja taluttamana. Muutoin niin hillitty Korppiaho oli hihitellyt tajuttuaan unohtaneensa ennen pelastustehtävää vaihtaa valkoisen kauluspaidan ja solmion maastotakkiin. Isoisältä perityn solmioneulan löytäminen olisi ollut paljon haastavampaa kuin kuoppaan pudonneen mummelin. Se olisi ehkä päätynyt korpin pesään korpin poikien leluksi.

Päivä on jo pitkällä, paljon pidemmällä, mitä mummeli on tottunut heräämään. Kaarlo Korppiaho on jättänyt kauniilla koukeroisella käsialalla kirjoitetun kirjekuoren keittiönpöydälle. Vieressä leipäkorissa on tuoreita sämpylöitä sinivalkoisella pyyhkeellä peiteltyinä. Kirjeen lukeminen saa odottaa. Mummeli keittää itselleen vahvaa teetä termoskannuun ja kunnon annoksen kaurapuuroa. Mummeli maustaa kaurapuuron puolukoilla ja pähkinävoilla ja pilkkoo päälle banaanin. Hän puolittaa tuoreet sämpylät ja voitelee ne. Kirjeen ja aamiaisen mummeli nostaa tarjoiluvaunuun, ja työntää kaiken mökkinsä pienelle terassille. Pelon ja mielen myllerryksen jälkeen maisemaan on laskeutunut seesteinen rauha. Aurinko säteilee viattomasti. Mummeli näkee terassiltaankin puolukoidan punaposkia ja rehevää vihreää sammalta. Hän on aina pitänyt enemmän sammalesta kuin ruohikosta. Pihan paahteisemmalla puolella sudenkorennot lentävät kehää, ja välillä joku isomman saaliin saanut pysähtyy aterioimaan liiterin punamullan värisellä seinällä. Tismalleen talon yläpuolelta lentää korppi vakaata lentoaan sanoen kaar - kaar - kaar. Mummeli istuutuu keinutuoliin, ja peittää jalkansa villasaalilla. Tee tuoksuu bergamotilta ja lämmittää ruumista ja sielua. Tässä on hyvä olla.