Aamukasteen ansalangat

Jos on aamuvirkku ja nauttii varhaisen aamun yksinolohetkistä, voi nähdä taianomaisia hetkiä aamukasteisella nurmikolla. Niin tapahtui eräänä kesäaamuna Paavolle, joka huomasi tuvan ikkunasta pihalle katsoessaan, että hämähäkit olivat öiseen aikaan ahkeroineet kutoen nurmikolle lukuisia, yksittäisiä ja ryppäinä olevia seittejä. Paavo meni yöpaidassaan paljasjaloin ulos. Rappuset olivat vielä kosteat.  Jalkapohjatuntuma oli hiekkaisella pihalla karkea, mutta nurmikolla pehmeä ja märkä. Hämähäkkien ansalangoissa - ihanissa kudelmissa  näkyi myös kastepisaroita. Ne olivat kuin lasihelmiä, jotka roikkuivat joustavalla, vahvalla langalla, mutta eivät olisi kestäneet kosketusta, sen enempää seitti kuin kastepisaratkaan. Niitä katsellessa Paavo liikuttui ja mielessä häivähti ilon lisäksi suru, vaikka näky oli kuin taideteos.

Katseltuaan näkymää hetken, hän poistui paikalta rikkomatta tunnelmaa. Tällaiset lumoukselliset hetket pitää jakaa läheisten kanssa. Pienetkin lapset oppivat, miten näissä tilanteissa toimitaan. Niistä voi kertoa sadunomaista tosi tarinaa ja toivoa näkevänsä sellaisia uudestaan.

Kauneutta löytyi omasta pihapiiristä kuten myös Ukko-Kolin huipulta, jonne taiteilijat kapusivat rinnettä pitkin maisemaa ihailemaan ja ikuistamaan kukin tavallaan: maalaten, kirjoittaen tai säveltäen. Paavon mieleen maisema oli piirtynyt jo lapsuudesta, samoin kuin häntä edeltäville sukupolville ja tulee piirtymään myös hänen jälkipolvilleen, Kolilla kun ollaan ja eletään – joskus lähdetään ja palataan.

 

Räätälimestarina Kolilla

Paavolla oli nahkainen kapsäkki, jossa hän säilytti ja kuljetti työkalujaan. Työtään, miesten pukujen valmistusta hän teki kammarissa kotonaan. Silloin tällöin hän saattoi jäädä asiakkaan luokse, kunnes kaikki tilatut vaatteet olivat valmiita. Niitä teetettiin sekä isäntäväelle että palkollisille. Työkaluihin kuului muun muassa kuusi kiloa painava, valuraudasta valmistettu ”rässirauta”. Jos asiakas asui samalla kylällä, hän yleensä tuli puvun tai housujen tilausta tekemään räätälin luokse ja joka tapauksessa räätäli mielellään teki tilaustyön loppuvaiheet kotonaan, josta asiakas haki tilauksensa.

Muutoin suoraryhtisenä, pitkänä ja viiksekkäänä tunnetun räätälimestarin kävelytyyli oli vakaata ja ripeää. Miestenpuku oli vakiovaate ja päässä lakki. Kasvoja komistivat muhkeat viikset. Sukupolvesta toiseen periytynyt yliliikkuvuus polvessa saattoi vaivata myös häntä. Jos lumpio oli lumpsahtanut, siitä aiheutui ajoittaista varovaisuutta liikkumisessa. Ja toki tuon raudan kanssa kulkeminen väänsi vartaloa jommallekummalle puolelle, eli kieroon.

Räätälin saapuessa asiakkaan luokse, emännän tarjoama kahvikupillinen maistui ja lämmitti tulijaa. Rupateltiin ajankohtaiset asiat ja ajan ilmiöt. Säätilaan liittyvä kommentointi lienee ollut yksi puhutuimmista jutuista, etenkin kun maaseudulla asuttiin.

Eräänkin kerran, kun hän meni puvuntakin tilausta toteuttamaan Kolin kylällä sijaitsevaan taloon, kangaspakat odottivat räätäliä tuvan puolella pitkän pöydän päädyssä. Asiakas esitti toiveensa mutta luotti muuten räätälin ammattitaitoon. Minkälainen malli, kankaista sarkaa vai verkaa? Silkkiä tietysti vuoreen ja liinoihin. Mestaritutkinnon suorittaneella räätälillä oli ammattitaito ja pätevyys, mikä kangas sopii mihinkin käyttötarkoitukseen. Hän laittoi mittanauhan kaulaansa ja sen jälkeen hän otti isännästä mitat tietyssä, samassa järjestyksessä kuin aina ja merkitsi numerot muistikirjaansa. Mitat otettiin joka kerta, eikä silmämääräiseen arviointiin vartalon mahdollisesta muutoksesta tyydytty.

Mittojen ottamisen jälkeen räätäli taitteli kankaan pöydälle kaksin kerroin. Hänen sirot kätensä liikehtivät kangasta suoristellen ja tasoittaen rauhallisesti, mittaillen sitä nauhallaan ja piirrellen liidulla kankaalle ristikoita ja linjoja. Sitten hän otti saksat esille kapsäkistä. Ne olivat terävät ja joka painalluksella terä leikkasi pitäen erityistä ääntä, semmoinen narskahdus kuului saksien ja kankaan leikkauspinnasta. Räätälillä oli peruskaava, mutta erityisesti uudesta mallista hän teki aina uuden kaavan, jota kuositteli tarvittaessa. Perusmallin puvun takkeja toistuvasti tehdessään hän luotti silmän ja käden yhteistyöhön.

Työ edistyi seuraavaan vaiheeseen. Räätäli nousi pöydälle istumaan asettaen kangaspalat ympärilleen, jalat penkille ja alkoi harsimaan. Työ eteni vaihejärjestyksen mukaan.  Jos räätälin työtilassa asiakkaan luona oli talon lapsia paikalla, joku isommista lapsista saattoi arvuutella pienimmältä arvoituksia, kuten: ”Pikkulintu, liinahäntä läpi seinän lentelee” – mikä se on? Se lapsista, jolle kysymys ei ollut tuttu, mietti ääneen ja ihmetteli silmät suurina. Räätäli myhäili tyytyväisenä, eikä hätistellyt katrasta pois, kun eivät kajonneet hänen työvälineisiinsä.  Samanlaista kiinnostusta oli kotonakin. Jonkin aikaa malttoivat istua ja sitten siitä juoksivat pihalle. Harsintatyön jälkeen hihoja ei ollut vielä tässä vaiheessa. Sovituksen jälkeen Paavo mittasi hihoihin tarvittavan kankaan ja leikkasi, samoin kuin vuorikankaan ja liinoihin tarvittavan silkin, kokosi työvälineensä kapsäkkiin ja lähti kotiinsa jatkamaan työtä. Asiakas kävi sovittamassa vaatetta kaksikin kertaa ennen kuin se oli valmis.

 

Onkivapa isoisän tapaan

Paavon pojista Viljo kiinnostui räätälin ammatista ja teki kisällin ammattitutkintoon tähtäävää työharjoittelua. Hänellä oli osaamista kertynyt muutaman vuoden työssäoppimisen ajalta eri työvaiheisiin. Viljoa nuoremmat pojat ja tytöt tekivät muita kodin töitä, tytöt tuvassa ja eläinten hoidossa ja pojat pääasiassa ulkotöissä, pienimmät olivat mukana eläimiä ruokkimassa ja paimentamassa kukin taitojensa mukaan. Paavo-isä oli luvannut Martille, nuorimmaiselleen, ongen, joka tehtäisiin seuraavana kesänä, kun poika olisi vähän vanhempi. Isä ei aina työkiireiltään ehtinyt joka toivetta toteuttaa, mutta olisi halunnut tehdä sen ”isoisän tapaan” pojan kanssa yhdessä. Siinä olisi ollut kärsivällisyyden koetus pienelle pojalle, kun sopivan oksan hakemisen ja onkimaan pääsyn välillä olisi kulunut aikaa.

Kesällä 1930 Martti oli 3-vuotias ja omasta mielestään sopivan kokoinen onkimaan. Hän oli joskus isoveljien mukana Pielisen rannalla. Ei hän oikein malttanut odottaa, mutta yritti tarkkailla, koska koho nykii ja alkaa painua veden pinnan alle. Oma onki olisi pitänyt saada heti ja kun isän aika ei sitten riittänytkään, niin hän kiehnäsi isoveljien kimpussa aina kun nämä muilta tekemisiltään ehtivät vapaalle hetkeksi. Lopulta pojat antoivat periksi ja pellavapäiset veljekset menivät lähimetsään pikkuveljen kanssa etsimään sopivan paksuista, pituista ja mahdollisimman suoraa oksaa, joka olisi riittävän kevyt pojan pieneen käteen. Alle kaksimeriseen oksaan he päätyivät. 

Reino etenkin oli taitava puukon käsittelyssä, joten hän hoiti haapaoksan katkaisun ja siihen tarvittavat veistot. Sitä ei kuorittu, mutta jonkin viillon ja reiän hän siihen kaiversi siimaa varten. Onkeen liittyviä tarvikkeita he etsivät isoisän rakentamasta vajasta, jossa myös kalastusvälineitä säilytettiin. Kohoksi Erkki haki tuvan kaapista jostain pullosta korkin. Siimaa tarvittiin ongen mitta. Martti sai silmäillä sopivaa tikkua puuvajan maalattialta ja siitä Reino vielä vuoli liiat pois.

Touhussa oli tekemisen meininki ja pikkumiehellä kova hinku rantakivelle seisomaan ja itse onkimaan. Paavo-isäkin ehti töiltään katsastamaan ongen ja kehui poikiaan. Martille hän toivotti hyvää kalaonnea, kun ensimmäistä kertaa onkensa pääsi kastamaan Pielisessä.

Syötit pojat kaivoivat pellolta, isotveljet kuokkivat ja Martti yritti saada kiemurtelevia lieroja pikku käsiinsä. Yksittäinen, muita pulskempi ja pidempi mato oli tiukassa ja pisti vastaan.

Rantaan kävellessään Martilta eivät kysymykset loppuneet. Poikaa kiinnosti: 

-”Tullooko ahvenkalloo vai särkilöitä”?

- ”Kaikki nostettaan veestä pois, mitä tulloo, joku voipi piästä karkkuun”. ”Äitille viijjään” isot kalat ja kissat saavat kiisket, totesi siihen Reino. Koitti se päivä, kun Martti vihdoin pääsi ongelle ja nappasi jo sillä reissulla ”kaksi ahventa ja kolome kalloo”. Ehti kotiin kävellessä unohtua ne muut.

 

Mustanpuhuvat värisävyt

Elo-syyskuussa Paavo lapsineen seurasi pää kenossa muuttolintujen lentoa. Ilmassa viiletti niin hanhet, peipot kuin haukatkin eri lentueina. Lentosuunta oli kaakkoon päin rannikkoa seuraten. Kesä oli auttamattomasti ohi.  Syksyllä valokuvaaja ikuisti perheen. Viilenevästä säästä huolimatta lapset olivat vielä paljasjaloin, vanhemmat parhaimpiinsa pukeutuneina, pyhävaatteissaan. Sumu häilyi taustalla pellolla, kietoen sen salaa herkkään otteeseensa.

Marraskuussa Martti täytti neljä vuotta. Saman kuukauden lopussa Paavo sairastui. Pitkäkestoinen sairaus heitti tupaan mustanpuhuvat värisävyt.  Kammarista kuului yskiminen ja hourailu. Hän makasi sängyssään kuumeisena ja yskien. Isommat pojat hoitivat ”miesten työt” ja Stina hoiti tyttöjen kanssa muut tekemiset kuten ennenkin. Vilho teki isältä kesken jääneet tilaustyöt valmiiksi ja otti enemmän roolia räätälinä. 

Lääkäriin meno oli hankalaa ja hänen tulemisensakin kesti. Koli oli syrjäkylää. Tiet olivat lähinnä sorateitä ja ainoa hevosvetoinen ajopeli oli hevonen ja rattaat, talvella reki. Autoja ei tuohon aikaan vielä kulkenut. Vaikka Koli oli jo matkailun saralla tunnettu, niin taiteilijat ja retkeilijät saapuivat sinne pääasiassa vesiteitä pitkin.

Paavon kuumeillessa hän houri ja puhui ihan sekavia. Stina-vaimostaan hän kysyi: ”oletko mennyt jo kihloihin, kun on sormuksia sormessa”? Tauno-pojalleen hän totesi, että ”oletkos sinä Petter”? – ”Ei kun minä olen Tauno”. – ”Olet ihan vaarisi näköinen”, totesi Paavo. Ja vähän ajan kuluttua hän sanoi, että ”onpas nuori vaari”, 

Kuumeilu aaltoili ja välillä Paavo oli jo pirteämpi ja uskaltautui ulos raitista ilmaa hengittämään. Se oli virhe, kuume nousi uudestaan. Jälkitauti vei perheeltä isän, Paavo kuoli tammikuun lopussa 1931.

 

Viimeiselle matkalla kevyin, muistorikkain kantamuksin

Luonto ja siellä kulkeminen merkitsivät paljon Paavolle. Kuumeisenakin hän oli houraillut metsään, rantaan ja Kolin vaaralle menosta. Ainakin vielä kerran jos saisi kiivetä tuttua polkua Ukko-Kolille. Se jäi haaveeksi hänelle, mutta jäi ikuiseksi muistoksi hänen mieleensä. Muistiin jäi myös vuodenaikojen vaihtelut, valoisuus ja pimeys, luonnon kukoistus. Minnekään hänen ei tarvinnut matkustaa eikä matkalaukkua pakata, ei tarvinnut kiirehtiä. Kaikki oli lähellä tai nähtävissä, kuten Pielisen pinnan tyyneys, aallokon voima ukkossäällä, tähtikirkas yö, kipakka pakkanen, tykkylumi, revontulet, paljaat varpaat ja syksyinen ruska. Myös kesäinen aamukaste tai sumu, joka verhosi ja lumosi seudun. Niissä muistoissa oli hyvä lähteä.