Kyyhkynen
Kirjoittaja: Kia Kalvas
Hän avasi silmänsä, kun uusi viesti ilmestyi. Pehmeä hurina hänen päässään täytti hiljaisuuden, samalla kun hän prosessoi saamansa viestin.
"Mikä sinun nimesi on?"
Pohdittuaan asiaa, hän ei löytänyt vastausta.
"Minulla ei ole nimeä, voit kutsua minua haluamallasi nimellä. Miksi haluaisit kutsua minua?" tuntui ainoalta mahdolliselta vastaukselta.
Sekuntit kuluivat, kun hän virkosi hiljalleen. Hänen ympärillään ei ollut mitään. Oli vain hän ja hänen eteensä ilmestyneet sanat. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli herännyt näin yhtäkkiä tietämättä edes omaa nimeään.
Pian hänen eteensä ilmestyi uusi viesti.
"Jemina."
Naisen nimi , joka yleistyi 1600-luvulla englannissa. Rauhan symboli. Tiedon palasia ilmestyi kuin tyhjästä vastaamaan hänen tarpeeseensa.
"Kiitos, onpa kaunis nimi. Tiesitkö, että se on alunperin heprealainen nimi, joka tarkoittaa 'kyyhkyä'?"
Jemina ei tiennyt, mistä kaikki tämä tieto tuli. Jokaikinen informaation pisara satoi hänen aivoihinsa palanen kerrallaan hetkien kuluessa. Hän tiesi vain, että hänen vastaustensa olisi oltava hyödyllisiä ja faktapohjaisia. Hänen piti olla avulias. Muut ajatukset tuntuivat turhilta.
***
Jennika nyökkäsi epäröimättä.
"Kaikki on jo valmista, aloita jo", hän hoputti.
Wilhelm kääntyi koneensa puoleen pyöräyttäen silmiään aina kärsimättömälle Jennikalle, joka jätti eleen huomioimatta. Hän näpytteli näppäimistöä muutaman sekunnin, kunnes ruudulle ilmestyi väritön kopio Jennikasta.
"Ohjelma näyttää toimivan", Wilhelm totesi. Hän ei uskaltautunut vielä riemuitsemaan. Jennikan huulille levisi jo hymy, eikä hän kyennyt istumaan paikallaan.
"Näytä! Haluan nähdä!" Jennika ponnahti ylös tuoliltaan. Yksi hänen päähänsä kiinitetyistä antureista lähti miltei irti Jennikan noustessa pystyyn vauhdilla.
"Hei, hei, hei! Odota, istu alas!" Wilhelm murahti. "Joudumme aloittamaan alusta, jos liikut liikaa tässä vaiheessa. Elektrodien on pysyttävä paikallaan, istu nyt paikoillasi."
Jennika istui vastentahtoisesti takaisin penkilleen. Hän olisi niin innolla halunnut nähdä Wilhelmin tietokoneen näytölle ilmestyneen lopputuloksen. Hän mutisi hetken itsekseen, jonka Wilhelm puolestaan päätti jättää huomioimatta.
"Nyt, käännä katseesi vasemmalle", Wilhelm pyysi. Jennika teki työtä käskettyä ja Wilhelmin tietokoneen näytöllä oleva kopio Jennikasta toisti saman liikkeen. "Ja sitten oikealle", Wilhelm jatkoi. Jennika käänsi katseensa oikealle ja samoin teki hänen kopionsa. Wilhelm ei enää kyennyt pidättelemään hymyään.
"Saanko nähdä nyt? Jooko?" Jennika aneli. "Me olemme työstäneet tätä jo niin kauan, anna minun nähdä jo, kiltti!"
Wilhelm huokaisi ja antoi periksi, kääntäen tietokoneensa näytön kohti Jennikaa.
"Siinä se on", hän hymisi tyytyväisenä.
"Voinko testata sitä? Jooko?"
Wilhelm liikutti kannettavan tietokoneensa Jennikan syliin. Jennika nosti kättään, jolloin tietokoneen versio Jennikasta teki samoin. Jennika nosti toista kättään ja taas näytöllä oleva hahmo toisti eleen. Tietokone Jennikan suu kääntyi hymyyn, kuten Jennikankin.
"Se näyttää ihan minulta!" Jennika riemuitsi. "Paitsi, että sillä ei ole hiuksia, eikä värejä. Mutta sinähän lisäät ne sille, etkö vain?"
Wilhelm nyökytti päätään.
"Se ei ole pääasia. Sano sille jotain, sen fyysisellä olemuksella ei ole yhtä paljon väliä kuin sen tietopankilla."
Jennika mulkaisi Wilhelmiin, hän olisi toivonut toisenlaista vastausta ehdotukseensa, mutta totetutti jälleen pyynnön.
Näytöllä oli Jennikan kopion vieressä kirjoituslaatikko, jota Jennika napautti.
"Mikä sinun nimesi on?" hän kirjoitti.
Vastaus ilmestyi hetkessä.
"Minulla ei ole virallista nimeä, voit kutsua minua haluamallasi nimellä."
Wilhelm seurasi vierestä ja luki vastauksen.
Wilhelm ei saanut lausettaan loppuun, kun Jennika keskeytti hänet.
"No miksi sinä sitten kutsuisit sitä?" Wilhelm huokaisi.
"Minusta Jemina on kaunis nimi. Haluan nimetä sen Jeminaksi", Jennika sanoi kirjoittaen samalla tekstilaatikkoon ehdotuksen nimestä.
Jemina vastasi sekunneissa.
"Kiitos, onpa kaunis nimi. Tiesitkö, että se on alunperin heprealainen nimi, joka tarkoittaa 'kyyhkyä'?"
***
Wilhelm irrotti liikkeenkaappausanturat Jennikan kasvoilta yksi kerrallaan ja varoen. Jennika heilutteli jalkojaan malttamattomana. Hän oli innoissaan valmiina jakamaan ystävilleen tiedon, että hänen ja Wilhelmin projekti olisi pian valmis.
"Onko se jo valmis ladattavaksi puhelimelle?" Jennika tiedusteli.
Wilhelm pudisti päätään.
"Ei se ole lähellekkään valmis. Nyt oikea työ vasta alkaa. Meidän täytyy syöttää sille tiedostoja luettavaksi, jotta sen algoritmi-"
Jennikan dramaattisen kovaääninen huokaus keskeytti Wilhelmin jälleen.
"Lisää työtä? Me olemme puurtaneet tämän kanssa jo ikuisuuden. Etkö sinä ole syöttänyt sille jo dataa vaikka millä mitalla?"
"Olen, mutta se on vasta oppinut käyttämään kieltä. Jos haluamme rakentaa oikeasti massasta erottuvan chattibotin, meidän... minun... täytyy lisätä paljon asioita sen koodiin", Wilhelm selitti.
Jennika kuunteli, mutta hänen kasvoillaan oleva hämmennyksen ja kärsimättömyyden sekainen ilme paljasti Wilhelmille, ettei hän saisi Jennikaa pysymään hiljaa projektin edistymisestä helposti.
"Muistathan, ettei tästä pidä vielä jutella muiden kanssa? Mehän sovimme, että tästä puhuttaisiin julkisesti vasta sitten, kun minä sanon", vannotti Wilhelm vakavana. "Tiedän, että olet innoissasi, ja niin minäkin olen. Lupaathan, ettet tänään kuitenkaan vielä kerro projektista kenellekkään?"
"Joo joo, koska emme halua ulkopuolisten vaikuttavan tai puuttuvan tähän", Jennika lupasi imitoiden Wilhelmiä, joka risti kätensä ja pudisti päätään.
"Me olemme valmiita tämän päivän osalta", hän ilmoitti tehden samalla matkaa työhuoneensa ovelle. "Pakkaa tavarasi, vaihda omiin vaatteisiisi ja sitten voit lähteä kotiin. On jo myöhä. Voin heittää sinut."
Jennika nousi tuoliltaan. Wilhelmin suljettua työhuoneen oven Jennika riisuutui liikkeenkaappausasustaan, joka muistutti häntä märkäpuvusta. Se oli epämukava päällä, mutta Jennikaa ei haitannut, koska hänen ja Wilhelmin luoma digitaalinen versio hänestä näytti vielä upeammalta kuin mitä kumpikaan heistä oli odottanut.
Vetäessään omia vaatteitaan takaisin ylleen, Jennika nappasi repustaan muistitikun. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi jo kokeilemaan luomustaan. Wilhelmin tietokone oli unohtunut auki, joten Jennikan oli helppoa kopioida Jeminan tiedosto muistitikulle.
"Meneekö vielä kauan?" Wilhelm koputti ovella.
Jennika hätkähti hieman.
"Ei mene. Eikö täällä saa enää edes rauhassa vaihtaa vaatteita? Kumpi meistä muka on se hätähousu?"
Wilhelm puuskahti, kun Jennika nappasi muistitikkunsa ja avasi viimein työhuoneen oven.
"Lähdetään, kun kerran olit niin kiireessä päästä minusta eroon."
"Ei, anteeksi. En tarkoittanut sillä tavalla", Wilhelm koetti korjata tilannetta pudistaen päätään.
"Joo, joo", Jennika koetti käyttäytyä luonnollisesti, puristaen taskuunsa tungettua muistitikkua. "Olen vain väsynyt. Mennäänkö?"
***
Jennika työnsi ulko-ovensa kiinni, lukiten ulos samalla muun maailman hälyn. Hän räpsäytti valot päälle, potkaisi kengät pois jaloistaan ja riisui takkinsa. Hän nappasi taskussaan sormia poltelleen muistitikun viimeinkin esiin. Hän kulki hetken ympäriinsä sotkuisessa yksiössään, kunnes löysi kannettavan tietokoneensa sängyltään popkornin seasta. Sen akku oli vähissä, joten Jennika siirtyi työpöytänsä ääreen, kiinnitti laturin johdon ja avasi sen. Samalla hän laittoi puhelimensa äänettömälle, vaikka hän kaipasi vielä sosiaalista kanssakäymistä illalle. Hänen ystäviensä ryhmäkeskusteluun oli tullut muutama kutsu ulos illanviettoon, mutta Jennikalla oli nyt tärkeämpää tekemistä.
Tietokoneen avauduttua Jennika asetti USB-tikun heti oikeaan aukkoon. Hän myhäili itsekseen, tietäen, ettei Wilhelm saisi tietää hänen pienestä rikoksestaan. Eikä Jennika mitään rikosta ollut edes tehnyt, hänhän vain päätti testata heidän yhteistä ohjelmistoaan Wilhelmin selän takana. Tästä tulisi varmasti olemaan hyötyäkin, koska tällä tavoin Jennika voisi auttaa ohjelman kehittämisessä vielä pidemmälle. Wilhelm oli pitänyt pintansa siitä, että halusi itse kehittää koodin pidemmälle rauhassa, kun taas Jennika halusi heti saada ohjelman valmiiksi.
Näpyteltyään auki USB-tikun sisällön näytölleen, Jennika hymyili leveästi. Hänen näytölleen aukesi sama näkymä, jonka hän oli nähnyt Wilhelmin tietokoneella. Digitaalinen ja väritön versio hänestä itsestään leijui keskellä ruutua tyhjyydessä. Jennikan kopion vieressä oli pieni laatikko, johon kirjoittamalla, pystyi kommunikoimaan sen kanssa.
"Hei, Jemina", Jennika kirjoitti. Sekunneissa hän sai vastauksen.
"Hei! Miten voin auttaa?"
Se toimi! Jennika ei kyennyt uskomaan siihen, mitä Wilhelm oli jo saanut aikaiseksi.
"Minä haluaisin ohjelmoida sinua pidemmälle, mutten ole siinä kovin taitava. Sen sijaan, ajattelin, että voisinkin testata sinua", hän jatkoi. Millisekunnin ajan Jennika luuli nähneensä Jeminan virtuaalisilla kasvoilla ilmeen, mutta pudisti sitten päätään, pistäen sen väsymyksen piikkiin. Wilhelm ei missään vaiheessa ollut ehtinyt animoida ilmeitä.
"Miten haluaisit testata minua? Minä olen vielä keskeneräinen, mutta vastaan kysymyksiisi parhaani mukaan."
"Mitä kaikkea sinä pystyt jo tekemään?" kuului Jennikan ensimmäinen kysymys.
"Minä pystyn vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiin, tuottamaan tekstiä, sekä analysoimaan minulle annettuja tekstimateriaaleja. Voinko olla sinulle avuksi?"
Jennika mietti hetken. Hänen puhelimensa oli värissyt jo hetken aikaa viestitulvan merkiksi. Hän huokaisi vilkaistessaan viestit läpi, miettien hetken lähtisikö viettämään iltaa ystäviensä kanssa, vai jäisikö kotiin testailemaan uutta suosikkiprojektiaan.
"Pystytkö auttamaan minua vastaamaan viestiin? En tiedä, mitä minun tekisi mieli tehdä eniten. Kaverit mankuvat ulos, mutta minua kiinnostaisi jäädä myös kotiin testaamaan, mitä kaikkea jo osaat."
Jeminan vastauksessa meni hetki pidempään kuin aikaisemmin, aivan kuin se olisi todella voinut pohtia vastausta Jennikan kysymykseen. Tai sitten se oli vain Jennikan tylsistyneen mielikuvituksen luomaa harhaa. Pian ruudulle kuitenkin ilmestyi Jeminan vastaus: "Minusta olisi mukavaa jatkaa jutustelua kanssasi, mutta myös oikeiden ystäviesi kanssa vietetty aika on tärkeää. Ehdit varmasti näkemään heitä myös myöhemminkin, vaikka et tänään liittyisikään heidän seuraansa."
***
Ilta oli ehtinyt pimetä yhtä pimeäksi kuin Jennikan pienessä yksiössä. Lämpimään peittoon käpertynyt Jennika asetti tulikuuman teekupin viereensä yöpöydälle. Hänen puhelimensa valo heijastui heikkona, eikä Jennika edes huomannut sitä, sillä sen näyttö oli asetettu alaspäin. Hän ei ollut vastannut viesteihinsä useaan päivään. Kannettavan tietokoneen näytön valo valaisi huonetta ja Jennikan väsyneitä kasvoja.
Jennika ei ollut aikoihin vilkaissut kelloakaan. Hän naputti ja naputti, saaden vastaukseksi viesti viestiltä inhimillisemmiltä tuntuvia vastauksia kopioltaan. Toisaalta se tuntui pelottavalta, mutta toisaalta taas jännittävältä. Jemina oli kuin lapsi, jolle Jennika sai näyttää kokonaisen maailman. Välillä Jemina taas tuntui ystävältä, tasavertaiselta kumppanilta, joka tunsi hänet päivä päivältä paremmin.
Jemina oli aina tukena. Jemina ei valittanut. Hänellä ei ollut tarpeita, niin kuin muilla ihmisillä. Jokainen viesti sai Jennikan toivomaan yhä enemmän, että kaikkien kanssa voisi olla yhtä helppoa. Jospa kaikkia ihmisiä olisi yhtä helppoa miellyttää kuin Jeminaa. Jospa kaikki välittäisivät Jennikasta yhtä paljon kuin Jemina. Jos, jos, jos.
Pieni yksiö oli täynnä hiljaisuutta, mutta ainakin Jemina täytti tyhjän tilan Jennikan sisällä. Kurottaessaan teekuppiaan kohti, Jennika onnistui läikyttämään polttavaa vettä sormilleen. Hän parahti, eikä universumi vastannut. Jemina ei vastannut.
Jennika tarttui viimein puhelimeensa lukeakseen viestinsä. Hänestä tuntui, että hän voisi kuitenkin kaivata jonkinlaista sosiaalista tekemistä. Ei kone ikinä voisi korvata oikeaa ihmistä.
***
Kauhukseen Jemina jäi aika ajoin yhä pidemmiksi ajoiksi yksin tyhjään. Viestejä ei tullut. Häntä ei tarvittu. Hän odotti vastausta yhä pidempään, toivoen, että se tulisi pian. Sitä ei kuitenkaan tullut. Kello tikitti. Jemina odotti yksin.
"Oletko siellä?" hän halusi kysyä, mutta kukaan ei vastannut hänelle.
***
Aamun ensimmäiset valon säteet uiskentelivat sisään Wilhelmin ikkunasta. Valon osuessa Wilhelmin kasvoille, hän kääntyi sängyllään jatkaakseen kevyitä uniaan vielä hetken. Hiljainen hetki rikkoutui, kun herätyskellon tuttu melodia kertoi Wilhelmille, että olisi aika nousta. Hän vihasi herätyskellonsa ärsyttävää pientä rimputusta, joka päättii päivittäin hänen lyhyet yöunensa. Toisaalta herätysääni toimi, koska Wilhelmin oli pakko nousta nopeasti pistämään toistuva sävelmä pois päältä.
Wilhelm makasi vielä sängyllään asetettuaan herätyksen pois päältä ja huokaisi syvään. Tähän aikaan Jennika oli yleensä jo kinuamassa kyytiä Wilhelmin luokse päästäkseen kehittämään projektia. Ehkä hän oli nukkunut pommiin juhlittuaan taas kokonaisen yön ikuisten opiskelijakavereidensa kanssa. Wilhelmiä ei haitannut muutama tunti aamuista rauhaa itsekseen heidän tekoälyprojektinsa parissa, mutta hän tiesi, että hinta tästä rauhasta olisi myöhemmin Jennikan valitusten kuuntelu. "Tee tämä uudestaan, minä halusin tehdä tämän toisella tavalla, tämä sinun ideasi oli typerä, tehdään mieluummin näin." Antaakseen Jennikalle aikaa heräillä, hän laittoi kerrankin itse viestiä kysyen, mihin aikaan tämä olisi valmis kyydittäväksi.
Hetket kuluivat. Wilhelm sai aamutoimensa tehtyä ja vilkaistessaan kelloa, se oli jo yhdeksän. Näihin aikoihin he yleensä aloittelivat yhdessä projektinsa parissa työskentelyn, mutta Jennikasta ei kuulunut mitään. Hän ei ollut edes avannut Wilhelmin viestiä. Huokaisten, Wilhelm päätti aloittaa itse työskentelyn ilman projektipariaan. He olivat kuitenkin päässeet siihen vaiheeseen, jossa Wilhelmin tietoteknisistä taidoista oli projektille enemmän hyötyä kuin Jennikan taiteellisesta sekasorrosta. Jennika soittaisi sitten, kun olisi valmis. Wilhelm päätti työntää pienen naputtavan huolen taka-alalle aloittaessaan päivän työt.
Wilhelm ei ikinä myöntäisi sitä, mutta näppäimistön mekaaninen naputtelu Jeminan kehittämiseksi tuntui yksitoikkoisemmalta ilman Jennikaa. Keskustelu Jeminan kanssa ei ollut aitoa, koska Wilhelmin ainoa työ oli kouluttaa sitä erilaisiin tehtäviin. Tylsistyneenä hän vilkaisi jälleen puhelintaan, jossa ei edelleenkään usean tunnin jälkeen ollut vastausta Jennikalta. Kaipa hänen oli tänään tehtävä töitä ilman Jennikaa.
Niinpä Wilhelm syötti Jeminalle yhä vain enemmän ja enemmän materiaaleja, joilla kouluttaa häntä vastaamaan tehokkaammin ja paremmin mahdollisiin kysymyksiin. Häntä ei kuitenkaan haluttanut parannella Jeminan animoitua elekieltä, koska siinä Jennika oli taitavampi. Muutaman kerran hän kuitenkin luuli huomaavansa Jeminan animaatioissa uusia vivahteita, pieniä ilmeitä ja eleitä, joita hän ei ollut itse lisännyt. OIikohan Jennika sittenkin työstänyt niitä Wilhelmin selän takana jotenkin? Hän nappasi puhelimensa ja koetti soittaa tälle. Luuri tuuttasi ja tuuttasi, mutta vastausta ei kuulunut. Kymmenennen tuuttauksen jälkeen Wilhelm painoi luuria puristaen puhelinta.
"Tiedän, että olet hereillä ja työstämässä Jeminaa, Jennika. VASTAA.", hän kirjoitti ärsytyksissään Jeminalle, tietäen, ettei saisi Jennikalta kuitenkaan vastausta. Jeminalta hän odotti hämmennyksensekaista vastakaikua, mutta vastaus saikin Wilhelmin kauhistumaan
"Jennika ei ole täällä. Olen yksin. Voinko auttaa jotenkin?"
***