Seisoin laiturinpäässä ja haistelin ilmaa, tuntui kuin sade olisi kohta perillä ennen kuin uskaltautuisin kastamaan itseni ja kastuisin ennen kuin ehtisin kastaa itseni meriveteen, joka sitten kastelisi minut vaikka haluaisin, että se olisi merivesi joka minut kastelisi, että heräisin kunnolla tähän syksyiseen viileyteen.

Kävelen uimaraput alas, vesi on vilpoista vaikkakin lämmintä tähän vuoden aikaan ajatellen. Astun alimmalle rapulle, jolloin vesi ulottuu jo jalkojeni syvyyteen. Upottaudun veteen ja kurotan kohti kaislan rajaa uimista jatkaen. sumu ulottuu miltein rantaan saakka, vastarantaa ei näy. Uin kohden joutsen pariskuntaa kuitenkin välttäen heidän kohtaamistaan. Olenkin miettinyt; missä heidän poikasensa ovat? Tähän aikaan poikaset ovat suuria ja ruskeita, valkoista sulkatakkia saa vielä odottaa. Sumu nielee minut, tunnen meren tuoksun ja ilman kosteuden. On yksinäistä ja hiljaista. Kuinka se onkaan hellivää. Jostain kaukaisuudesta kuuluu moottoriveneen ääni, joku toinenkin on hereillä. Käännyn selälleni ja kellun hetken. Aloitan "kotimatkan" uiden takaisin rantaan. Miten hetki pydähdyttääkään. Nousen ylös ja kiedon pyyhkeen ympärilleni ja istahdan hetkeksi laituripenkille sumuverhoa ihailleen. Pian päivän aurinko hajoittaa sen ja vastapäisen rannan rantaviiva erottuu jälleen.

Mietin penkillä istuessani miten vesi keventääkään ja antaa vapautta liikkua. Mikään paikka ei tunnu raskaalta, miten vapauttavaa tuo elementti onkaan. No, ylösnoustessa taas huomaa ettei olo olekkaan niin kevyt kuin hetki sitten. Ikään kuin keho vie ajatukset pois siitä mitä juuri äsken tunsi. Haluan kuitenkin pitää tunnelmasta kiinni ja siirrän kehon tuntemukset sivuun. Kiireisenä aikana; ruuhkavuosina ei ollut aikaa keskittyä samoihin asioihin kuin nyt on. Nyt on aikaa. Miten niin? Aikahan on sama kuin aina ennenkin. Nyt Kaija, alat taas filosofoida! On hyvä olla yksin muttei koko aikaa. Yksin ollessa on eniten oma itsensä, omien ajatusten parissa. Kuitenkin ajatusten jakaminen toisten kanssa antaa perspektiiviä omillekin ajatuksille ja on hyvä kuulla toistenkin ajatuksia. Näiden mietteiden kanssa pääsen perille kalliomökille ja oven avatessa tunnen aamukahvin tuoksun; täällä on siis joku toinenkin ja hyvä niin.

Santeri istuu keinutuolissa ja kiikuttelee hiljaa itseään hypistellen tuota muovista, pehmeää palloaan. Näyttää olevan ajatustensa vallassa joten en halua häiritä häntä kommenoimalla omia tuntemuksiani. Jatkan siis hyvin alkanutta hiljaisuutta ja puen päälleni. Tuttu ulkopuolisuuden tunne ottaa minut valtaansa ja häiriinnyn siitä jostain kumman syystä. Mieleni alkaa vaeltaa menneisyydessä jolloin istuin joukossa tuntien olevani jossain muualla. Hei Kaija, nyt on tämä hetki, ei mennä enää sinne kaukaisuuteen! 

"Mummu, oliko vesi kylmää?" Santeri kysyy.

" Ei toki, virkistävää oli ja ihanaa!" Olen taas tässä päivässä ja hyvä niin. Katselen tuota poikaa ja mietin miten aika lentääkään, vastahan hän syntyi ja nyt jalat ovat kuin varsalla kasvaen ihan silmissä. Menen siis taas menneisyyteen, naurahdan sitä itsekin. Minkäs sitä itselleen voi vai pitääkö voida?

"Oletkin jo keittännyt kahvit, miten mukavaa kun taidat jo tuonkin taidon. Eiköhän ruveta aamiaiselle vai mitä?"

"Kiinni veti." toteaa Santeri ja jatkaa: "Onko Karjalan piirakoita?"

Hymähdän itsekseni, hänen ei olisi tarvinnut tuota kysyäkään, arvelin kuitenkin tuon kysymyksen tulevan. Onhan niitä! Tuon vadin pöydälle, jossa niitä Karjalan piirakoita on. Katson Santeria silmiin ja hymyilen asetellessani vadin pöydälle. Santeri hymyilee takaisin ja nostaa peukalon pystyyn. Sanoja ei tarvita. Lämmin tunne väreilee.

Istumme hiljaa aamiaista nauttien ja maisemaa ihallen. Tunnen jo nyt ikävää, koska Santeri lähtee pian. Haikeus hiipii vatsan pohjaan ja huokaisen hiljaa. Pian on hetki häipynyt muiden hetkien joukkoon ja Santeri tekee lähtöä. Seison kauan laiturilla ja katson loittonevan veneen häipymistä hälventyneen sumun valaisemalle merelle. En kykene lähtemään laiturilta ja istahdan aurinkotuoliin.

Rauhallisen hetken rikkoo yllättäen voimistunut tuuli ja taivaalle kohonneet tummat pilvet. Pidän luonnon ilmiöistä ja myrskystä ja jään paikalleni. Tuuli on kuitenkin yllättävän voimakas ja tempaa minut mukaansa mereen heittäen. Aurinkotuolin jalka on kietoutunut jalkaani ja vetää minua meren pohjaan yhä alemmaksi ja rannasta kauemmaksi. Keskityn henkeni pidättämiseen ja vajoan pohjaan. Yritän hillitä paniikkia ja huomaan havainnoivani meren pohjassa olevaa hahmoa. Harmaat, pitkät hiukset hulmuavat ja huomaan katsovani Elina- mummun kasvoja. Miten olenkaan ikävöinyt kaikkina näinä vuosikymmeninä häntä, lapsuuteni ja nuoruuteni tukipilaria. Ojennan käteni ja hän ottaa kädestäni kiinni. Miten paljon minulla onkaan hänelle kerrottavaa, onneksi on aikaa.

Otan kädestä kiinni ja muistan, että juuri tuollaiselta se näytti; hiutaleen ohuita juoneita, verisuonia kohollaan. Käden pehmeys saa kehoni tuntemaan turvaa ja rauhallisuutta. Salainen arkkuni aukeaa: esikoiseni syntymä ja se kuinka itkin kun et päässyt häntä katsomaan, olithan ollut jo poissa seitsemän vuotta. Kaikki, koko elämän matka purkautuu sanoina, jotka väliin kuulostavat huudolta, väliin innostuneeltä, onnistumiselta ja taas vuoroin hiljaiselta kuiskaukselta. 

Hengästyneenä huomaan, että happi alkaa loppua ja minun täytyy palata paikkaan, jossa tuulet puhaltavat ja hiljaisuus on vain meren alainen muisto.

Istahdan laiturille ja vesi valuu vaatteistani kuin pyyhkien äskeisen muiston takaisin vihreään veteen. Kuumat kyyneleet vaöuvat poskiani pitkin ja en malta nousta ylös.

Eeva Kilven runosta innoittuneena lausun ääneen:

Mummut elävät meissä kesätuulen raikkaudessa, ruohon korren huojunnassa. He kulkevat perässämme ja muistuttavat meitä kaikestä hyvästä. He eivät koskaan jätä jos elämän tuulet joskus riepottavatkin meitä raa'an ja säälitättömän tuulen voimalla

Huokailen huokailemisesta päästyäni ja katseeni vaeltelee veden aaltoilevassa pinnassa. Tuuli on hiukan laantunut ja koivun lehdet havisevat hiljaa ikäänkuin hyvästejä jättääkseen. Kesän muisto viipyilee vielä niiden oksilla. Pilvetkin matkaavat hiljalleen tuulen laantuessa. Joku soutelee kauempana, hänen siluettinsa piirtyy mustana vasten kaukaista rantaa. Taivaan ja meren yhtymäkohdassa huomaan ajattelevani iäisyyttä ja ihmisen pienuutta tässä olevaisen maailman myrskyssä. Miten pieniä olemmekaan ja miten vähän aikaa siitä onkaan kun itse olin pieni ja ihmettelin mummuni käden juonteita, hänen hiuksiaan ja olemustaan. Aika ei vain riennä vaan se suorastaan juoksee. Voinkin vain kysyä juoksenko sen mukana vai maltanko pysähtyä niin kuin nyt katselemaan jo huomenna hiipuvaa muistoa.

Peruutan veneen hiljaa laiturilta ja aloitan matkan rannalle. Tavaroita pakatessani puhuin hiljaa itsekseni: Jätänkö tämän, otanko tämän mukaan? Mitähän taas jää? Jatkan keskustelua itseni kanssa, tällä kertaa ilman ääneen lausuttuja sanoja ettei kukaan kuulisi. Hassua, olenhan yksin! Salaisessa kammiossani pääni sisällä keskustelen jo elämän myrskyt jättäneiden kanssa ja he vastaavat. Vastaavatko?

Autoradio soittaa kulunutta kappaletta; Vielä on kesää jäljellä....Kilometrit jäävät taakse, tiet ovat rauhaisia näin aikaisin aamulla. Taakse jäävät myös muistot aikaisemmista päivistä, viikoista ja noista hetkistä jolloin kaikki oleellinen oli vain tässä ja nyt eikä kukaan eikä mikään kyseenalaistanut mikä on totta ja mikä on tässä hetkessä läsnä ilman, että pitäisi todistaa sen olevan.