Vielä hetken matalalla paistavan auringon säteet lämmittävät selkääni, kun katselen taivaalla kokoontuvia kurkia mökkijärven yllä. Niiden auranmuodostamisesta ei tahdo tulla mitään. Kierrellen, kaarrellen ryhmittyvät useiksi, pieniksi auroiksi. Ilmeisesti vielä ei ole lähdön aika. Kunhan harjoittelevat.
 Laiskat, loivat aallot osuvat hiekalle. Vesi on humuspitoista ja siis tummaa, mutta rannan hietikolla melkein kullan väristä auringonsäteiden osuessa sille. Jokunen amiraaliperhonen etsii vielä auringon lämmittämästä rantakukasta evästä. 
Pilviä kerääntyy taivaalle ja ensimmäiset raskaat pisarat putoavat - suoraan silmälaseihin, kun tähyilen vielä yläpuolella liitäviä kurkia. Laahustan rannasta ylös mökille ihmettelemään, mitä siellä tapahtuu. Sateen ropina voimistuu peltikatolla.

Harmistunut huokaisu pääsee huuliltani, kun huomaan Antin edelleen puuhastelevan tietokoneensa ääressä. Jotain on tekeillä, koska pariin päivään hän ei ole puhunut eikä pukahtanut koneensa äärestä ja kummasti vaihtaa näyttökuvaa, kun tulen paikalle. Muuten hän käyttäytyy ihan normaalisti. Harmittaa moinen salamyhkäisyys - eikö tässä pitänyt suunnitella syysmatkaa?
Tuosta harmituksen tunteesta on kulunut 15 vuotta.
 Kun hän lopulta oli valmis paljastamaan tekosensa, hieman hämillisen nolo hymy huulillaan, en todellakaan osannut odottaa mitään tällaista. Remontti oli ohi, eikä mikään oikeastaan estänyt meitä mistään. Olisimme vapaita.
Kun seison hänen takanaan, kädet hänen olkapäillään, näen mitä hän on viime päivät koneensa äärellä puuhaillut ja hänen kirjeenvaihtonsa tuntemattoman kanssa.
 Valvoin seuraavan yön, miettien. Mikään asento ei ollut hyvä ja jos nukahdin hetkeksi, havahduin, olematta varma olinko nukkunut vai ollut valveilla. Yö on tehnyt tehtävänsä ja aamulla teimme ratkaisun. Myöhemmin iltapäivällä tapasimme sinut.
Emme puhuneet samaa kieltä. Emme tienneet toisistamme mitään, tai ainakaan sinä et tiennyt lähipiirisi ulkopuolella olevasta maailmasta mitään. Meillä oli ehkä kalpea aavistus tulevasta.
 Mitä sinun päässäsi pyöri, emme pystyneet arvaamaan. Katselit meitä, otit pari askelta kohti ja palasit tuttuun ja turvalliseen. Uteliaisuutesi voitti ja tulit uudestaan luoksemme ja nyt saimme koskettaakin sinua, pieni, musta silkkikorva. Kolmen päivän päästä muutit meille ja opettelimme lukemaan toisiamme. Sinä kerroit hyvin selvästi milloin halusit ulos, milloin ruokaa, millä lelulla halusit leikkiä ja miten pitkään. Et myöskään jättänyt epäselväksi milloin illalla piti päästä nukkumaan ja minne. Päiväsaikaanhan nukahtelit milloin missäkin, vaikka kesken leikin. Nimesimme sinut Lotaksi leppoisan luonteesi ja luppakorvien takia. Sinusta olisi tullut Martta, jos olisit ollut ärripurri pomottaja.

Kului seitsemän vuotta tasaista, aktiivista arkea retkineen, vaelluksineen. Ruskan värikäs Lappi oli usein kohteena. Olit innokas uimakaveri ja lasten oiva uimavahti - seisoit aina lapsen ja syvän veden välissä. Seurasit valppaana syöttötuolin vieressa lastenlasten opetellessa lusikan hallintaa - aina putosi jotain. Innostuit palloleikeistä heidän kanssaan . Suku taisi unohtaa, että et ollutkaan ihminen koska, jos teit jotain luvatonta, saattoi kuulla huudon "älä hyvä ihminen vie sitä kenkää".
Elämä oli mallillaan kunnes...
Mulla on hyvä nenä: mä oon kahdesti löytänyt eksyneen ihmisen, kerran haavoittuneen hirven ja kerran haistoin syvään ojaan heitetyn kauriin raadon. Noista tuli kovasti kiitosta ja leikkimielisesti etsin "eksyneitä" lastenlapsia mökillä. Meidän kaikkien lempileikki.
 Haistoin myös asioita, joita ihmiset eivät havaitse, vaikka epätavallisella, innokkaalla nuuskuttelulla yritin heille jostain tärkeästä viestittää. Vasta myöhemmin taisivat yhdistää asioita, mutta se oli jo myöhäistä.

Mun ihmiset alko jättää mua säännöllisesti epäsäännöllisin välein yksin kotiin - kertoivat vain menevänsä kauppaan ja sen sananhan mä tiesin. Useimmiten niillä ei kuitenkaan ollut edes kassia mukana. Yöt rupesivat olemaan levottomia. Omatkin unet häiriinty, kun piti vahtia niitten liikkumisia ja yhtenä päivänä mulle tuli hoitaja kotiin ja mun ihmeset häipyivät moneksi päiväksi. Ei siitä hoitajasta juurikaan iloa ollut: ruokaa anto ja vei pienille lenkeille mutta ei viitsinyt leikkiä, vaikka mitä lelua tarjosin. Oikeestaan ei muakaan moni asia huvittanu.

Viikon päästä mamma tuli yksin kotiin, vähän kummallisen näköisenä ja otti mut autoajelulle ja vei ihan outoon paikkaan, jossa oli kirkkaat valot ja kamalan liukas lattia. Tassuthan siinä meinas levitä. Mua jännitti ja se joutui melkein väkisin vetämään mua perässään yhteen huoneeseen, jossa oli joku sänky ja joku hahmo peitettynä siinä sängyllä. Sain hypätä sängylle. Laskeuduin hahmon päälle hetkeksi, mutta halusin pois. Tuttu, mutta samalla ihan outo haju pani mut hyppäämään äkkiä alas. Ympärillä olevat ihmiset, kaikilla samanlaiset vaatteet, sanoivat että olin hyvästellyt isännän.
Katselemme kahden istuttavalla sohvalla Avaraa Luontoa, tai siis minä katselen ja sinä makaat pää sylissäni, välillä kuikuillen TV-ruudun suuntaan. Kun siellä riikinkukko levittää komeat pyrstösulkansa, nouset istumaan ja tuijotat silmät tapilla ruutuun. Pääsi yläpuolella leijuu kysymysmerkki "MIKÄ tuo on?". Silittelen silkkikorviasi, rapsuttelen kaulaasi jutellen.
 "Viikon päästä sinulle TULEE pikkusisko." Ryntäät ovelle, koska sana on tuttu ja silloin yleensä joku oikeasti tulee ovesta sisälle. Hassu koira, yritetäänpä uudelleen. "Viikon päästä SAAT pikkusiskon" ja sinä ryntäät sen kaapin ovelle, jossa tiedät herkkujen piileskelevän.

Tämähän täytyy hoitaa toisin: " Minulla on aikomus ajaa viikon päästä Suomen halki noutamaan sinulle pikkusisko" - ei mitään reaktiota!
Mamma oli tullut kotiin sillä aikaa, kun hoitajan kanssa oltiin lenkillä. Oven auettua sisällä oli mielenkiintoinen, uusi haju ja lattialla taapersi musta, karvainen möykky, jota varovasti lähestyin. Ensin se peruutti, mutta sitten se ryntäs mua kohti ja iski naskalihampaansa mun korvaan. Kiljahdin ja pakenin paikalta, mutta se pieni musta tuli koko ajan perässä eikä antanut mulle pahaakaan rauhaa. Se seuras mua kuin hai laivaa ja kolmen ja puolen tunnin väsytystaistelun jälkeen mä antauduin. Ensin se tuli selkään kiinni kun makasin lattialla ja huokaisi tyytyväisenä. Eka yö nukuttiin lusikkana vierekkäin. Mamman ja mun elämään oli tullut Helmi.

Taas on syksy. Kaksi mustaa labradoria juoksee edelläni, vapaina mäntymetsässä. 15- vuotiaalla Lotalla on paljon harmaata ja takajalat ovat jäykähköt. En villeimmissä unissanikaan uskonut, että hän olisi niin pitkään luonani. Jokaisen polun haarassa kääntyvät katsomaan minua "mikä valitaan?". Ohjaan kädellä ja juoksu jatkuu. Matkalla syövät puolukoita ja variksenmarjoja ja ryntäävät välillä luokseni hännät heiluen.
 Täällä meidän kolmen sielu lepää. Pari päivää sitten satoi ja vaalea jäkälä on pehmeää. Edellisellä kerralla se mureni kuivana jalkojen alla. Mäntymetsässä näkee kauas ja auringon säteet siivilöityvät oksien ja neulasten välistä. Rungot ovat osin kultaisia ja osin tummia auringon suunnasta riippuen. Korppi raakkuu jossain. Alkukesästä käet kukkuivat tauotta. Mäntymetsän tuoksu on tähän aikaan vuodesta niin raikas. Ei ihme, että keuhkoparantolat aikoinaan rakennettiin keskelle mäntymetsiä.
 Tällä kertaa saamme vaeltaa ihan yksin eikä koiria tarvitse välillä kytkeä. Jään paksun rungon taakse piiloon, kun ne juoksevat kauempana. Yhtäkkiä huomaavat, ettei minua näy missään. Päät pyörivät huolestuneina eri suuntiin ja sitten ryntäävät vauhdilla polkua pitkin takaisin. Voi sitä riemua, kun löytävät minut. Hetken kuljetaan eteenpäin niin, että tarkastavat vähän väliä, että varmasti kuljen perässä. Kaikkea pitääs nuuskia, kuonot yhdessä.

On aivan tyyntä ja hiljaista näin keskellä viikkoa, ei edes vaimeaa liikenteen melua - ei mönkijöitä eikä fatbike- pyöriä. Tikka hakkaa keloa, palokärki huutaa jossain. Perhonen lepattaa siipiään. Vain keltaiset reunat ja niiden yläpuolella olevat kirkkaan siniset täplät näkyvät tummasta suruvaipasta kun se laskeutuu männyn rungolle. Kurkien ääntely jossain korkealla viestittää niiden "kokoontumisajojen" alkaneen.