”Kokemus ei ole jäykkä ja suljettu ilmiö; se on elävä ja siksi kehittyvä. Kun sitä hallitsee menneisyys, tavat ja rutiinit, se on vastakkainen järkevälle ja harkitulle." (John Dewey, 1933.)

Aikuisen kokemus ei ole pelkästään voimavara oppimisessa. Se voi olla myös suojapanssari.

Oppimisvaikeuksista sanotaan usein, etteivät ne ole oppimisen esteitä vaan hidasteita. Tämä riippuu siitä, millaisen merkityksen yksilö itse antaa omalle vaikeudelleen ja millaisen merkityksen sille ovat muut antaneet aikaisemman oppimispolun varrella. Mitä negatiivisempia yksilön kyvykkyysuskomukset ovat, sitä enemmän opettajan on puskettava läpi tunnelukkojen ja muutettava yksilön ”subjektiivista tietämistä” omista kyvyistään. Ensimmäinen tehtävä on lähteä purkamaan yksilön liian negatiivista pystyvyyskäsitystä ja kyseenalaistettava sen pitävyys.

Yksilön pystyvyysuskomus on oppimisen sydän, ja siinä tapahtuvalla muutoksella on suurin siirtovaikutus sekä oppimismotivaatioon että kehittyvään taitoon. Sen uudelleenrakentaminen vaatii aikaa ja luottamusta.

Pystyvyyskäsityksen muokkaamista positiivisemmaksi tukevat tietenkin mielekkäät opetusmenetelmät ja turvallinen sosioemotionaalinen oppimisympäristö. Kun opetus on imuvoimaista ja arjenläheistä, hauskaa, opiskelijan kiinnostuksesta lähtevää ja se synnyttää iloa ja erityisesti onnistumisen kokemuksia, se eheyttää parhaiten heikkoa minäpystyvyyskäsitystä. Runsas, oikea-aikainen ja oikein annettu palaute on tärkeää.

”Oikeastaan sen kurssin jälkeen - - Siellä kun mä pääsin sen kynnyksen yli, niin on ollut paljon helpompi puhua asiasta. En mä tunne enää, että mä olisin jotenkin heikompi tai huonompi muita ihmisiä, vaikka mä en osaakaan kunnolla lukea ja kirjoittaa. Että jos joku tulee nyt sanomaan, että lue tosta, niin kyllä mä jo nyt selitän, että miksi mä en lue. Ja aina ne vähän ekaks katsoo, että mikä tää juttu oikein on, mutta sitten kun selittää, niin ne melkein pyytää anteeksi. Mä en enää vetäydy sillain pakoon, niin kuin ennen mä yritin aina livahtaa jonnekin.”