Miten lyhytkurssilla on mahdollista saada opiskelijoiden kyvykkyysajattelu näkyviin ja puheeksi? Olen kokenut hyväksi välineeksi lyhyet kyselyt, jotka olen tehnyt SurveyPal tai Webropol -ohjelmilla. Molemmilla opettaja saa ryhmäkohtaiset vastukset saman tien yhteiseen käsittelyyn.

Esittelen tässä kyselyn, jolla pyrin selvittämään opiskelijaryhmän käsityksiä itsestään kirjoittajana, heidän kirjoitushalukkuuttaan ja harjaantuneisuuttaan sekä kirjoittamiseen liittyviä pelkoja. Samankaltaisia kyselyjä voisi tehdä mistä tahansa oppiaineesta. Olen tehnyt vastaavanlaisen kyselyn myös mm. puheviestintävalmiuksista sekä yleisesti oppimisvalmiuksista.

Tulokset antavat ryhmäkohtaista tietoa siitä, millaista tukea ja kuinka paljon opiskelijat tarvitsevat tulevasta tehtävästä suoriutuakseen. Ennen kaikkea kysely antaa kuitenkin mahdollisuuden käydä ryhmäkohtaista keskustelua osallistujien pystyvyysajattelusta, tässä tapauksessa suhteessa kirjoittamiseen. Ks. kuva kyselyn toteutuksesta alhaalta.

Lähetän kyselyn opiskelijoille sähköisenä linkkinä. Vastata voi tietokoneella tai älypuhelimella. Vastaaminen kestää noin 5 minuuttia.

Mitä kysely kertoo?

Kyselyssä on sekä rasti ruutuun -kohtia että avoimia kysymyksiä. Kysyn, kuinka usein opiskelijat kirjoittavat, mitä he kirjoittavat arjessaan, mikä kirjoittamisessa on vaikeaa. Millaisia muistikuvia heillä on kouluajan kirjoittamisen opetuksesta? Väittämien avulla he määrittelevät myös itseään kirjoittajina.

Vaikka kysely on tehty ryhmäkohtaisen keskustelun tueksi, olen kerännyt myös laajempaa otantaa opiskelijoidemme pystyvyysajattelusta, kun vastaajia on kertynyt jo useita satoja. Sen perusteella voi havaita, että kouluaikaisten muistikuvien laatu on selvästi kytköksissä siihen, kuinka hyviä tai huonoja kirjoittajia vastaajat kokevat olevansa nyt aikuisena. Ne aikuiset, joilla kouluajan kirjoittamisen opetuksesta on ikäviä muistikuvia, arvioivat kauttaaltaan itsensä heikoimmiksi kirjoittajiksi. Sen sijaan ilolla kouluaikaista kirjoittamisen opetusta muistelevat määrittelevät aikuisinakin itsensä oppimishaluisemmaksi, sujuvasanaisemmaksi ja luovemmaksi kirjoittajaksi ja kertovat useammin nauttivansa kirjoittamisesta. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että negatiivinen kyvykkyysajattelu itsestä kirjoittajana näyttäisi herkästi laajentuvan ajatukseksi ”Minulla ei ole mitään mistä kirjoittaa”. Tämä näkyy selvästi, kun kyselytuloksia tarkemmin analysoi. Mikäli opiskelija on alkanut uskoa omien ajatustensa merkityksettömyyteen, on syntynyt yksi suuri este lisää omalle kehittymiselle.

Opetuskeskustelussa käyttökelpoisin informaatio tulee kyselyn kahdesta viimeisestä kohdasta, joissa opiskelijat valitsevat itseään kuvaavat määritteet tai väitteet. Vastaukset ryhmäkohtaisinakin paljastavat hyvin, millaista kyvykkyysajattelua ryhmässä on, ja opettajana saan vinkkejä keskustelun avaamiseksi. 

Kyselytulosten käsitteleminen ryhmässä

Mitä enemmän ryhmässä näyttää olevan heikkoa kyvykkyysajattelua, sitä kauemman käytän aikaa asiasta keskusteluun. Yhteinen pohdinta auttaa myös minua opettajana suunnittelemaan omaa toimintaani ja asettamaan realistisia tavoitteita oppimistehtäville. Yleensä aloitan piirtämällä taululle ”minäpystyvyyden kolmiyhteyden” eli kuvaan, miten yksilöllinen kyvykkyysajattelu vaikuttaa kirjoittamismotivaatioon ja sitä kautta harjaantuneisuuteen, ja miten harjaantuneisuus vaikuttaa kirjoittamisen sujuvuuteen, tekniikan ja kirjoittamisstrategioiden kehittymiseen. Käymme keskustelua siitä, miten osallistujien kyvykkyysajattelu on syntynyt ja mikä siihen on vaikuttanut. Sen jälkeen esittelen ryhmän kyselytulokset graafisina taulukoina.

Kysely antaa mainion mahdollisuuden fokusoida keskustelu opiskelijoiden omaan kokemukseen. Näin te vastasitte! Käymme keskustelua, mistä ikävät koulumuistot johtuvat, mistä syystä joku määrittelee itsensä surkeaksi kirjoittajaksi tai miksi oman tekstin näyttäminen muille synnyttää häpeän tunnetta. Syntyvä keskustelu paljastaa kyselyäkin syvemmin yksilöllisten pystyvyyskäsitysten rakenteita.

Kun keskustelua käydään, opettajalta edellytetään tarkkaa kuuntelua, miten opiskelijat sanallistavat käsityksiä itsestään. Eräs opiskelija kuvasi itseään kirjoittajana: ”En kirjoita juuri koskaan mitään, joten koen olevani kehno kirjoittaja. Olisi mukavaa, jos oppisin edes sijoittamaan pilkut ja pisteet paikoilleen.” Tämä yksittäinen kuvaus avaa jo paljon mahdollisuuksia ryhtyä yhdessä pohtimaan, onko harjaantumattomuus sama kuin kyvyttömyys ja mikä kirjoittamisessa on oleellista. Usein päädytäänkin pohtimaan, mitä kirjoittaminen oikeasti on. Se ei ole kieliopin hallinnan osoittamista, vaan kiinnostavien mielipiteiden, hankitun elämänkokemuksen ja tärkeiden ajatusten välittämistä.

Kyselyn ryhmätulokset auttavat opiskelijoita myös näkemään, että kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia muillekin. Tällä on terapeuttinen ja rohkaiseva vaikutus. Jos opettaja osaa vielä rakentaa turvalliselta tuntuvan oppimisympäristön ja oppimistehtävät, jotka opiskelijat kokevat henkilökohtaisesti mielekkäinä ja arvokkaina, on yksilön pystyvyysajattelua mahdollisuus muuttaa positiivisemmaksi jopa lyhytkestoisessa koulutuksessa. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus vähän huonommin.