Pienillä lapsilla oppimisvaikeus ei ole vielä ehtinyt kiinnittyä osaksi identiteettiä, mutta tuo kehitys alkaa varhain. Yleensä vaikeuden merkityksellistyminen on alkanut kouluiässä, joskus jo aiemmin. Varhaiset, ei rakentavat oppimiskokemukset, ovat tulevan oppimismotivaation kannalta iso riskitekijä.

Se, millaisen merkityksen yksilö itse antaa vaikeudelleen, riippuu muun muassa siitä, onko hänellä oikea vai virheellinen selitys koetuille vaikeuksilleen, onko hän saanut tukea koulupolulla ja miten hän on oppinut selittämään oppimisvaikeuden vaikutukset omaan pärjäämiseensä. Mitä iäkkäämmästä aikuisopiskelijasta on kyse, sitä harvemmin hänellä on selitystä vaikeuksilleen ja sitä epätodennäköisemmin hän on saanut oppimispulmiinsa tukea. Omat selitykset ovat usein vääriä: tyhmän, laiskan ja huolimattoman leima kulkee mukana opitussa identiteetissä. 

Tehtiinkö sulle koulussa mitään diagnoosia näistä sun vaikeuksistas? "Mä mietin kanssa sitä, että kyllä mä oon joskus koulupsykologilla ja koulukuraattorilla - nehän tuli tutuksi ala-asteella." Muistatko niistä tapaamisista mitään? "En oikein. Mutta sieltä se sitten niin kun tuli se, että oli (keskittymisvaikeuksia). Siellä mä sain sen käsityksen, että mulla oli - - Opettajan mielestä me oltiin häiriköitä vaan. Että sieltä ei ainakaan mitään ymmärrystä tullut." Muistatko saaneesi jotakin tukea vaikeuksiisi? "En. En ole ollut missään tarkkailuluokalla enkä mitään. Joskus sain jotain tukiopetusta, jos oli jäänyt jälkeen tai mennyt huonosti, muttei sitäkään jatkuvasti."

Aikuiskasvatustieteen ihmiskuvassa on painottunut vahva, autonominen, itseohjautuva ja päämääräsuuntautunut toimija. Vähemmälle tutkimuksissa on jäänyt ristiriitainen, vastaan kamppaileva ja oppijaidentiteetiltään hauras aikuinen. Oppimisvaikeuksisella aikuisella oppimista ohjaavat kuitenkin vaikeuksien tuottamat huonommuuden ja häpeän tunteet.

Oppimisvaikeudet merkityksellistyvät yksilön elämänkulussa

Monet oppimisen pulmat, muun muassa erilaiset keskittymisen ja tarkkaavaisuuden pulmat, ovat usein saaneet koulupolulla väärän selityksen. Yksilölliset haastattelut nostavat esiin kipeitä kokemuksia. Erityisvaikeudet on tulkittu motivoitumattomuudeksi, huolimattomuudeksi, laiskuudeksi, huonoksi käyttäytymiseksi ja/tai kapinoinniksi. Opettajat ovat yrittäneet kurilla ja rangaistuksilla saada hankalaksi koettuja piirteitä kuriin, mutta aikaansaaneet vain motivaation laskua ja koulupudokkuutta. Varsinkin iäkkäämpien aikuisopiskelijoiden kohdalla tämä on tyypillistä.

”Mää liikuin siellä niin et just ja just aina luokalta toiselle. Niinku kielissä mä en pärjännyt ollenkaan. Takapenkillä istuin ja nuokuin siellä hyvin väsyneenä aina. Käytöshäiriöitä oli. Oli pakonomaisia juttuja tuli itellä, ja nyt mun pojalla on just samanlaisia. Käyttäytyminen on sellaista mikä häirittee. - - Yläasteella oli yksi luokanvalvoja, että kun siltä jotain kysyin, niin se ameebaksi haukkui ja kaikkee.”

Haastatteluista nousee esiin paljon nöyryytysmuistoja. Opettaja oli pitänyt heikkolahjaisena ja pilkannut muiden lasten edessä. Opettaja oli laittanut uudelleen ja uudelleen lukemaan ääneen tekstiä, ja kun virheitä aina silti tuli, siitä seurasi rangaistus. Opettaja oli haukkunut amebaksi, tyhmäksi, piti väärin kirjoittamista hutilointina ja rankaisi. Opettaja ei hyväksynyt vasenkätisyyttä.

Monen muistot liittyvät osaamattomuuteen ja epäonnistumiseen: ainekirjoituksesta muistaa vain punakynämerkinnät. Kertotaulun opettelu kariutui nopeusvaatimukseen, kun piti luetella kertotaulut mahdollisimman nopeasti. Ääneen lukemisen pakko oli aina kauhun paikka. Vihkot olivat tuhruisia, täynnä pukkeja, tehtävät piti kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Käsialasta huomauteltiin.

Näin koulupolku on opettanut monelle defensiivistä käyttäytymistä ja hankalien tilanteiden pakoilemista.

”Koulu ei kiinnostanut. Kävin pakolliset 9 vuotta, lintsasin paljon." "Kielioppiasioista ei mitään hajua, siksi väistelin niitä." ”Kun mie jouduin tiukkoihin paikkoihin niin mie lähin karkuun, kotiinkin kesken koulupäivän, kun jouduin silleen semmoseen ahistuneeseen tilaan.”

Oppimistilanteissa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, miten aikuinen on sopeutunut oppimisvaikeuteen ja miten sen määrittelee osana omaa identiteettiään.

1 Sopeutuva suhtautuminen:

Yksilö rakentaa elämänsä ja hakeutuu ammattiin, koulutukseen ja tilanteisiin, jotka kokee itselle mahdollisina. Yksilön toiminta on tuttua, totutun säilyttämistä. Näin ollen tarvetta muutokseen eikä oppimiseen välttämättä ole, kun sopeutumisessa ei synny oppimista liikkeelle saavaa ristiriitaa toimintaympäristön ja oman minuuden välille. Oppimisvaikeudesta aiheutuvaa koettua erilaisuutta yritetään hyväksyä. Sen kanssa yritetään oppia elämään.

Etsitään työn, jossa pärjätään, ja tyydytään elämänvalintoihin, jotka eivät ehkä vastaa unelmia mutta joiden kanssa kuitenkin voidaan elää. Opitaan ja kehitetään erilaisia selviytymisen strategioita (coping). Jossakin mielen sopukoissa voi kuitenkin elää ajatus toteutumattomista haaveista.

Oppimistilanteissa yksilö on itse hyväksynyt, ettei pysty kaikkeen mihin muut. Alisuoriutuminen on tyypillistä ja isoja tavoitteita ei itselle edes aseteta.

2 Arvon kieltäminen:

Joillakin reaktiot ovat vahvempia. ”Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista” -asenne kuuluu puheissa ja näkyy toiminnassa. Defenssit voivat olla hyvinkin vahvoja:

”Ei mulla mitään ammatillisia haaveita oo. Em mä haluu mitään koulua käydä. Mä en haluu mihinkään työhön, missä pitäs lukee jotain kirjoja tai papereita. Ei mulla oo tullu mieleen mitään muita ammatteja. Em mä edes tiedä, mitä mä voisin sitte tehdä. Mä oon tuolla töissä sen takia vaan, että mä saan palkkaa, ja sit jos se loppuu ni sit mä meen johonkin haista paska –työhön rakennuksille. Kannan lautoja niin kauan kun halvaannun tai jotain.” Ote dyslektikon haastattelusta

Yritin erityisopettajaharjoitteluni aikana saada erästä ammattikoulussa talonrakennusta opiskelevaa 18-vuotiasta romanipoikaa innostumaan kirjoitustaidon opiskelusta: hänellä ei nimittäin ollut kirjoitustaitoa eikä kovin paljon lukutaitoakaan. ”Ei miun tarvi mittään kirjottaa. Kato mie ruppeen pykää taloi pystyyn.” En päässyt defenssien läpi ja kirjoitustaito jäi oppimatta. Ongelma on tätä yhtä esimerkkiä laajempi.

Opetushallituksen selvityksistä käy ilmi, että äidinkieli profiloituu yläasteelta lukioon pyrkivien tyttöjen aineeksi. Ammattikouluun suuntaavat pojat eivät siihen sitoudu, koska eivät pidä sitä tarpeellisena taitona. Niinpä peruskoulustamme valmistuu vuosittain pari tuhatta poikaa, jotka eivät pysty tuottamaan kirjallisesti juuri mitään. Pojat siis kieltävät äidinkielen osaamisen arvon.

Miten arvon kieltäminen pesiytyy suhtautumistavaksi? Kyvykkyys on usein välttämätön tunne oppimismotivaation syntymiseksi. Toisaalta motivaation puute tuottaa harjaantumattomuutta ja heikkoa kyvykkyystunnetta. 

3 Pyrkimys ottaa hallintaan lukivaikeuden aiheuttamat ongelmat, ristiriidat ja negatiiviset tunteet:

Joissakin herää sinnikkyys ja motivaatio, ja he pyrkivät selättämään tietoisesti ja pitkäjänteisesti oppimisongelmansa. Sinnikkyyttä tukee motivaatio, joka syystä tai toisesta on säilynyt tai syttynyt ja jokin pitää sitä yllä. Lisäksi edellytys on, että henkilö on päässyt yli tunnelukkojen, joita oppimisvaikeus usein aiheuttaa. "Läpi harmaan kiven" -suhtautuminen vaatii paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä. Siksi näillä henkilöillä voi olla riskinä uupumus. 

4 Emansipaatio ja identiteetin rekonstruointi:

Silloin tällöin tapaa myös ihmisiä, joilla on oppimisvaikeus, ja he ovat rakentaneet sen hyväksytyksi, jopa arvostetuksi osaksi omaa identiteettiään. Tällaiset opiskelijat tulevat opettajan luokse ja sanovat: ”Minulla on muuten ADHD, ota se sitten huomioon!” He pyytävät ja vaativat tukea, jota tietävät tarvitsevansa. Varsinkin nuoremmasta polvesta löytyy näitä opiskelijoita, ja erilaisten oppijoiden etujärjestöt ovat tehneet hyvää emansipaatiotyötä. Sillä, miten oppimisvaikeus istuu yksilön identiteettiin, on iso merkitys yksilön oppimiselle, oppimishalukkuudelle ja hyvinvoinnille.

Sain sähköpostia eräältä entiseltä opiskelijaltani, joka aikanaan sai minulta tietää olevansa dyslektikko. Hän kirjoitti:

”Tänään tuli mieleen, että haluaisin puhumaan tasa-arvoseminaariin. Haluaisin lukihäiriöisenä olla yhtä tasa-arvoinen muiden ihmisten kanssa. Hollantilainen Van de Velde sanoi, että hänen pyrkimyksenään on saada dysleksia ihmisille suositukseksi heidän CV:hen. Elämmekin minusta aikaa, jossa siedetään vain yhdenlaista normaaliutta.”

Emansipoituminen:

”Onneksi lukihäiriö ei ole pelkästään huono asia. Lukihäiriöinen ajattelee eri tavalla ja joutuu keksimään erilaisia ratkaisuja kuin muut. Näin hän näkee ja keksii asioita, joita tavallinen ihminen ei tule ajatelleeksi. Siksi monet lukihäiriöiset menestyvätkin hyvin liikemiehinä, tiedemiehinä, taiteilijoina yms. ammateissa, joissa tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Jos ihmisen päät olisivat tietokoneita, niin joissakin niistä voi olla täysin erilainen käyttöjärjestelmä. Se ei sovi yleiseen järjestelmään ilman adapteria tai yhteensopivuusohjelmaa. Tällainen laite voi olla käyttäjälleen tuskastuttava romu. Oikeissa käsissä ja oikealla huollolla se on käyttäjälleen äärimmäisen tehokas laite, jolla pystyy huimiin suorituksiin. Eikä sen käyttäjä vaihtaisi sitä mistään hinnasta tavalliseen Anttilan hyllystä saatavaan tusinalaitteeseen.” (Ote opiskelijan kirjoituksesta)