Käytännön esimerkkejä miten pystyvyysnarratiivia voidaan käynnistää
Reagoiminen väitteisiin
Lyhytkursseilla tai eri oppiaineiden aloitusjaksoilla keskustelua voi herätellä väitteillä, joihin opiskelijat reagoivat esimerkiksi liikkumalla:
|
Jos olet samaa mieltä väitteen kanssa, kävele toiselle puolelle luokkaa.
|
Opiskelijoiden reaktioiden pohjalta on helppoa aloittaa keskustelu siitä, miten kokemukset vaikuttavat tällä hetkellä oppimishalukkuuteen ja motivaatioon, ajatuksiin pärjäämisestä jne. Keskustelua voi jatkaa yksityisesti niiden opiskelijoiden kanssa, jotka negatiivisemmin viestivät pystyvyydestään.
Seuraavaa väitelistaa käytän eräällä kurssilla, jossa olen opettajana läsnä vain puolitoista päivää ja tehtävänä on opettaa puheviestintää. Koska aikaa on vähän, on tarvittava dialogi kyvykkyysajattelusta synnytettävä nopeasti.
- Määrittelen itseni ujoksi ihmiseksi.
- Jännitän kovasti esiintymisiä.
- Uskon olevani keskimääräistä rohkeampi puhuja.
- Olen työyhteisössä puhetorvi ja joudun usein puhumaan muidenkin puolesta.
- Uskon, että minut on osittain valittu luottamusmieheksi siksi, että saan suuni auki tarvittaessa.
- Jännitys estää minua usein ottamasta julkisesti kantaa asioihin.
- Minulla on kouluajoilta traumaattisia kokemuksia esiintymisharjoituksista.
Väitteillä on helppo aloittaa työskentely uuden ryhmän kanssa. Vastaaminenkin on helppoa – pelkkä liikkuminen riittää. Samalla saan nopeasti kuvan ryhmästä. Löydän helposti ne, jotka tarvitsevat ehkä eniten tukea tehtävästä selvitäkseen. Lisäksi yksinkertaiset väitteet paljastavat sellaista ajattelua, joka on hyvä ottaa puheeksi: tarkoittaako esimerkiksi ujous sitä, että on huono puhuja? Opiskelijoille on usein myös erittäin terapeuttista huomata, että melkein kaikki liikkuvat väitteen ”Jännitän kovasti esiintymisiä” aikana.
Tarinapiiri pienryhmissä
Varsinkin pidempien opiskelurupeamien alussa erilaiset tarinapiirit aikaisemmista oppimis- ja koulukokemuksista voivat olla hyvä tapa saada tietoa opiskelijan pystyvyyskäsityksistä. Opiskelijat voivat kuvata koulutaivaltaan, missä ovat olleet hyviä ja missä kokevat olleensa heikkoja. Ohjaaja voi auttaa tarvittaessa avoimin kysymyksin tarinankerronnassa ja sen syventämisessä.
Avoin tarinointi edellyttää tietenkin, että ryhmässä on luottamusta. Toisaalta tarinapiirit myös lisäävät luottamusta ja keskinäistä tuntemista. Kerrontaa voi auttaa alkuun esimerkiksi tunnekorteilla, joista opiskelija valitsee ja sen jälkeen perustelee, miksi valitsi kyseiset kortit kuvaamaan oppimispolkuaan.
Kirjalliset oppimisen matkakertomukset
Opiskelijaa voi ohjata opintojen aikana myös jatkuvaan reflektioon kirjallisesti. Toki voi käyttää myös videointeja tai muuta tapaa. Aloitusesseet opiskelun alkaessa, oppimisportfolion tai -päiväkirjan pitäminen sekä lopuksi oppimisen matkakertomuksen kokoaminen on yksi tapa herättää tietoisuutta omasta oppimisesta ja siihen liittyvistä taidoista, esteistä ja vahvuuksista. Tärkeää on, että opettajalla on aikaa säännöllisesti tutustua opiskelijan reflektointikirjoituksiin ja niiden pohjalta käydään ohjaajan ja oppijan välisiä keskusteluja.
Heikko kirjoittaja tarvitsee usein apua reflektoinnissa. Ohjaaja voi auttaa kysymyksillä ja jäsennyksillä. Alhaalla esimerkki mahdollisista kysymyksistä.
Lennokkitemppu
Omista peloista ja heikkouksista ei ole helppo puhua, varsinkaan jos ryhmään ei ole vielä syntynyt tunnettuutta ja luottamusta. Onhan se pelottavaa, vaikka vapauttavaakin. Aina voi käyttää erilaisia anonyymejä keinoja, joilla turvataan vastausten kasvottomuus. Niin voidaan saada rehellisempiä kuvauksia. Olen joskus kokeillut puheviestinnän kurssin alkaessa uuden ryhmän kanssa seuraavaa:
Annan kaikille opiskelijoille samanlaisen paperin ja näytän muutamia lauseita, joita heidän tulisi jatkaa. Väitteet liittyvät esiintymispelkoihin ja heidän käsityksiinsä itsestään puhujina ja esiintyjinä (Esimerkiksi Paras vahvuuteni, jolla pärjään esiintymistilanteissa / Eniten nautin esiintymisestä silloin kun… jne.) Kerron, että vastauksien tulisi olla niin rehellisiä kuin mahdollista, eikä kukaan saa tietää, miten juuri he vastaavat.
Kun vastaukset ovat paperilla, pyydän heitä tekemään paperistaan lennokin. Kun paperilennokit on valmiiksi taiteltu, kaikki laittavat ne lentämään samaan aikaan opettajan merkistä. Lennokkien sateessa kukaan ei näe, kenen lennokki lentää minnekin.
Opiskelija noukkii lähimmän lennokin lattialta ja saa lisäohjeen. Kirjoita saamaasi lennokkiin omasta kokemuksestasi jatkoa seuraaviin lauseisiin: Kammotusajatukseni eli pahinta mitä voisi tapahtua, kun olet ihmisten edessä…/ Ikävin kokemukseni esiintymisestä on … / jne.
Tämän jälkeen paperit taitellaan uudelleen lennokeiksi, ja lähetetään jälleen lennokkisateeksi luokassa. Taas lattialta poimitaan yksi lennokki ja tutustutaan sen sisältöön. Luetaan pelkoja ja vahvuuksia ääneen. Pohditaan erityisesti peloista, kuinka todennäköisesti kammotusajatukset toteutuisivat, mitä voisi tehdä sellaisessa tilanteessa. Havaitaan, että pelkoja on kaikilla. Ehkä huomataan, että joillekin peloille voi vähän nauraakin.
Jossakin vaiheessa ihmiset tulevat ”ulos kaapista”.
– Joo, toi oli muuten mun pelkoni.
Taas on yksi askel otettu kohti oppimispotentiaalin avautumista.
Esimerkkejä kyvykkyysnarratiivin käynnistämisestä ja oppimiseen liittyvien uskomusten avaamisesta:
Puhetaidon opetuksesta:
– Em mä oo koskaan ollut ihmisten edessä puhumassa. Mä olen huono puhuja, semmonen superjännittäjä.
– Jännitätkö sä omasta mielestäsi enemmän kuin muut?
– Joo, mä olen aina jännittänyt.
– Mistä sä tiedät et sä olet huono?
– No kyllä sen tietää. Tossa esittelykierroksellakin sydän hakkas ihan hitokseen ja hiki valu selkää pitkin.
– Mistä sä tiedät, ettei muilla hakannut?
– No ei se ainakaan näkynyt niistä.
– Näkyykö sun sydämen syke muille? Kysytääs niiltä, kiihtyikö niiden syke esittelyjen aikana. Tiesitkö muuten, että kun on mitattu tavallisen suomalaisten sykettä puhe-esityksen aikana, niin keskimääräisesti syke nousee …
Kirjoitustehtävä herättää opiskelijassa vahvoja rektioita:
– Ei tule mitään. Em mä oo koskaan ollut noita kynämiehiä.
– Et ole kynämiehiä?
– Juu en. Mä oon huono kirjoittaan.
– Mistä tiedät? (Ensimmäinen kysymys, joka johtaa kohti kriittistä reflektiota)
– No kun em mä osaa laittaa noita pilkkuja ja pisteitäkään paikalleen.
– Onko sellainen hyvä kirjoittaja, joka osaa laittaa pilkut oikeisiin paikkoihin?
– Niin no, kai ne pitää osata… mä en koskaan oppinut niitä.
(Ongelmaan siis liittyy myös vinksahtanut ajatus siitä, mitä kirjoittaminen on. Jotta päästään purkamaan ei-rakentavia taustaoletuksia, on sitäkin käsiteltävä:)
– Jos sä luet vaikka lehtiä, niin millä perusteella sä valikoit ne artikkelit, joihin sä oikeasti syvennyt?
– Mä valitsen sieltä niitä juttuja jotka mua kiinnostaa.
– Tarkkailetko sä lukiessasi, onko niissä pilkut sopivan näköisissä paikoissa?
– Höh. No en.
– Mikä hyvän jutun kirjoittamisessa on sinusta tärkeintä?