2014
Antti Hassi 9.10.2014, Suomen luterilaisten kirkkojen kuvakielestä
Motto
”Suomen luterilainen kirkko on onnistunut täydellisesti siinä, missä Neuvostoliiton kommunistinen puolue on viimeisten 70 vuoden aikana epäonnistunut. Nimittäin uskonnon hävittämisessä kirkoista.” Näin kirjoitti Terho Pursiainen 1990-luvulla Suomen Kuvalehdessä. Ainakin kirkkojemme uskonnollinen kuvakieli on onnistuttu täysin tuhoamaan. Väki kirkosta vähenee ja sitä kositaan takaisin muuntelemalla liturgian muotoja. Uskon, että Lutherkin kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, kuinka papit julistavat jumalanpalveluksissa kaikille synnit anteeksi ilman katumusta ja rippiä. Se on aneiden alennusmyyntiä. Ennen niistä piti sentään jotakin maksaakin.
Jumala ei tarvitse kirkkoja eikä uskontoja. Ihmiset tarvitsevat.
Johanneksen evankeliumissa sanotaan: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. ’Sana’ on monen tutkijan (mm. Goethe, Saarikoski) mukaan väärä käännös alkutekstin sanasta logos, joka muinaiskreikassa merkitsi ajatusta, järkeä, mieltä. Jumalaa voi ajatella ja lähestyä millä kielellä tahansa. Sanan ohella tärkeitä ovat kuvan, musiikin, tanssin ja teatterin eli eleiden ja tapojen kielet. Luterilaiseen traditioon (Vrt. Agricola) kuuluu, että oleellista ei ole se, mitä kieltä käytetään vaan se, mikä on kielen mieli, logos, eli se, mitä ajatuksia ja viestejä kielellä välitetään. Kriteerinä pitää olla se, onko viestissä kyse jumalanpalveluksesta. Jos kyse on jostakin muusta, esimerkiksi seurakunnan viihdyttämisestä tai rahanansaitsemisesta, käytettäköön muita tiloja.
Kuvan kieltä kirkossa
on kaikki silmin havaittava, eli sisä- ja ulkoarkkitehtuuri, kirjoitukset, kuvat, esineet, vaatteet, veistokset, värit, valaistukset sekä ihmisten eleet ja liikkeet. Erilliset kuvat ja sanat ovat vain yksittäisiä merkkejä. Kielen mieli eli logos paljastuu vasta lauseista eli kuvien ja sanojen syntaksista. Kirkon kuvalliselle lauseopille eli syntaksille oleellista on se, missä alttari, urut ja saarnastuoli ovat ja mikä on niiden ajallinen ja tilallinen suhde jumalanpalveluksen muihin tapahtumiin. Tämä kirkollisten menojen yhteys on nyt särkynyt. Kirkko on pyhä paikka, jonka pitää myös näyttää kirkolta eikä miltään monitoimitilalta. Pyhyyden vaatimus edellyttää, että kaikkeen kirkossa tapahtuvaan on suhtauduttava kuin jumalanpalvelukseen. Muille toimituksille on seurakuntasalit, siunauskappelit ja muut tilat. Jokaisella uskonnolla on oma kielensä, jota ei voi ymmärtää siihen perehtymättä..
Alttari
edustaa Jumalan läsnäoloa. Alttarille saa astua vain papiksi vihitty, koska se on kirkon pyhin paikka, joka on erotettava selvästi muusta kirkkotilasta. Suhde alttariin määrää kaiken, mitä kirkossa on ja tapahtuu. Valaistus on erityisen tärkeä. Perinteisesti alttari on kirkon itäpäädyssä, jolloin se saa aamupäivällä kauniin sivuvalon kuorin eteläikkunasta. Itäpäädyssä ei saisi olla ikkunaa, koska sieltä tuleva valo jättää alttariseinän varjoon ja tekee alttaritoimituksista varjokuvia. Kaikissa kirkon tilaisuuksissa osallistujien tulisi olla kääntyneinä kohti valossa kylpevää alttaria. Poikkeuksena tästä säännöstä ovat vain saarna ja raamatunluku, joiden tarkoitus on kääntää seurakunnan harhailevat ajatukset ja katseet kohti pyhintä eli alttaria, jonka olisi hyvä olla irti kirkon päätyseinästä, jotta papin ei tarvitse koko ajan kääntyillä, vaan hän voi rukoilla alttarilla seurakuntaan päin kääntyneenä.
Saarnastuoli
ei ole samalla tavalla pyhä paikka kuin alttari. 1600- ja 1700-luvulla kirkoissamme alettiin korostaa saarnastuolia, josta luetut litaniat saattoivat olla aika kaukana jumalanpalveluksesta. Tuon ajan perinne näkyy vieläkin kirkoissamme. Ortodoksisessa kirkossa ei ole saarnastuolia eikä sitä mielestäni välttämättä tarvita luterilaisessa kirkossakaan. Siirrettävä lukupulpettikin riittäisi, sillä päähuomion tulee kohdistua alttariin, josta sisustuksen ja jumalanpalveluksen kaikki muut elementit määräytyvät. Se on kirkonmenojen ”logos” eli logiikka, joka pitää ymmärtää ilman turhaa mystifikointia.
Kirkkomusiikista
Minulle on opetettu, että jumalanpalvelus on sitä, että seurakunta yhdessä ylistää Jumalaa. Nykyiset kirkot tehdään usein konserttitiloiksi. Silloin, kun kirkossa järjestetään konsertti, jokaisen esiintyjän on miellettävä esiintyvänsä ”Jumalan kasvojen edessä”, mikä tarkoittaa, ettei kyse ole tavallisesta konsertista ja sen yleisöstä vaan koolla olevasta seurakunnasta, joka on osallisena yhteisessä musiikkijumalanpalveluksessa. Koko seurakunnan, myös laulajien ja soittajien, pitäisi olla kääntyneinä kohti Pyhää eli alttaria. Eikä esiintyjien tule kumartaa seurakunnalle vaan alttarille. Olisi parempi, jos muu seurakunta ei edes näkisi soittajia ja laulajia, sillä musiikin tarkoitus ei ole viihdyttää yleisöä vaan ylistää Jumalaa. Tämän vuoksi urkulehteri onkin vanhoissa kirkoissa aina seurakunnan selän takana vastapäätä alttaria. Jos kuoro tai orkesteri halutaan välttämättä tuoda näkyville, alttarin pyhyyttä ei saa loukata, vaan riittävä esiintymistila olisi varattava alttarin viereen kuten ortodoksikirkoissa.
Käytöksen kielestä
Sanotusta seuraa myös, ettei kirkossa osoiteta suosiota, papeille, lukkareille eikä muille esiintyjille. Itse en koskaan taputa kirkkokonserteissa, koska ajattelen, että se eroaa muusta jumalanpalveluksesta vain käytetyn kielen vuoksi, eikä mukanaolijan asia ole kehua yhdessäolon antamaa kokemusta. Kirkossa kiitos ja kumarrus kuuluvat vain Jumalalle. Tiedän, että muusikotkin olisivat tyytyväisiä, jos rutiinimainen taputus kirkoissa loppuisi, koska se tuhoaa hartaan tunnelman. Jos palautetta halutaan antaa, se voi tapahtua ulkona tilaisuuden päätyttyä..
Jotta kirkon pyhyys säilyisi, kysynkin: Eivätkö piispat voisi antaa parempia ohjeita kirkossa käyttäytymisestä. Osa ohjeista olisi hyvä julkaista myös kirkkokonserttien ohjelmissa. Nykyisissä ohjeissa sanotaan: ”Luterilainen jumalanpalvelus on rakenteiltaan ja toteutustavoiltaan joustava ja väljä. Siksi luterilainen kirkkotila on avoin muutoksille, joita jumalanpalveluselämän kehittäminen edellyttää.” Tämä panee kysymään: Eikö ikivanhoja perinteitä tarvitse enää kunnioittaa? Vastaus on varma: Kyllä pitää. Mutta ei perinteiden itsensä vuoksi vaan kirkon alkuperäisen sanoman vuoksi, jota perinteiset muodot välittävät. Tarkoitan sitä, että kaiken, mitä kirkossa tapahtuu, tulee olla sopusoinnussa siellä luetun uskontunnustuksen kanssa. Vaatimus pätee mielestäni kaikkiin kirkon viesteihin, mukaan lukien rakennukset, kuvat, musiikin ja kirkossa käyttäytymisen. Kun katolinen kristitty tulee tai lähtee kirkosta tai kulkee alttarin ohi, hän kumartuu kohti Pyhää ja tekee ristinmerkin. Vastakkainen esimerkkini on Tapiolan kirkosta, jossa alttaria ei aiemmin oltu erotettu mitenkään kirkon muusta laatikkomaisesta tilasta. Kun ihmiset tulivat ihmettelemään uutta ”temppeliään”, he ilman esteitä ja estoja hiippailivat likaisine kenkineen ja sormineen hypistelemään alttaripöydän pyhiä esineitä.
On hyvä muistaa, että ihmisten keskinäisessä viestinnässä kaikki perustuu perittyihin käyttäytymissopimuksiin ja ettei mikään kommunikaatio toimi, ellei merkkien ja muotojen käytöstä ole yhteistä sopimusta. Perinteistä on sekin, että olemme sopineet, että kirjain A on aa-äänteen kuva ja että tiettyjä järvessä uivia otuksia sanotaan ahveniksi. Ahventen ostaminen kaupasta ei onnistu, jos niiden sijasta puhumme sammakoista. Kirjoitus puolestaan on puheen kuvaa. Ja se menettää merkityksensä, jos kirjoitamme a-kirjaimen paikalle öön. Tiivistäen: Viestillä ei ole mitään merkitystä, jos sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin viestin lähettäjä.
Kirkkojen kuvakielen tuhon syistä
Samanaikaisesti, kun verbaalinen ja musiikillinen sivistystasomme on peruskoulun ansiosta noussut, visuaalinen sivistyksemme on ollut alamäessä jo yli puoli vuosisataa. Peruskoulu minimoi kuvaamataidonopetuksen. Samanaikaisesti sekä arkkitehti- että pappiskoulutus laiminlöivät sakraalin kuvien opetuksen. Sodan jälkeen uusien kirkkojen rakentamisessa hylättiin perinteet ja alettiin kilpailla erikoisuuden tavoittelulla. Nyt on jo vähän viisastuttu. Uudet kirkot voivat olla arkkitehtuuriltaan hyviä, mutta niiden kuvakieli on niin niukkaa tai väärää, että kirkon ”suola on käynyt suolattomaksi”. Virhepäätösten tekijänä on usein visuaalisesti sivistymätön kirkon hankintakeskus tai kirkkoneuvosto. Kaikesta tästä seuraa, että sakraalia kuvakieltä eivät näytä enää ymmärtävän sen enempää seurakuntien jäsenet, työntekijät kuin lahjoittajatkaan. Poikkeuksena on liturgisten värien oikea käyttö, josta kiitos kuuluu Kuopion entiselle piispalle Eino Sormuselle, joka aikoinaan julkaisi aihetta koskevan kirjasen. Se olikin kauan ainoa saatavilla ollut otsikon aihetta käsittelevä pätevä suomenkielinen teksti.
Jos olen oikein kriittinen, niin tiedossani on vain yksi sodan jälkeen Suomessa rakennettu kirkko, joka kuvakieli on virheetöntä. Se on Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema Oriveden uusi pelkistetty kirkko. Olen kysynyt arkkitehdeiltä: Mistä tämä johtuu? Sain seuraavan selityksen: ”Katsos, meille näitä asioita opetti aikoinaan Heikin isä prof. Jukka Siren. Me emme viitsineet käydä hänen luennoillaan. Mutta Heikin oli pakko ne asiat oppia.”
Uuden kuvakielen ehdoista
Ulkomuodoltaan modernit Le Corbusierin Ronchampin roomalaiskatolinen kappeli ja Oriveden kirkko ovat esimerkkejä siitä, että asiat voi ilmaista oikein lähes millä tyylillä tahansa, jos tuntee oikeat merkitykset. Raamattukin on käännetty uudestaan monta kertaa, jotta ihmiset ymmärtäisivät sen sanoman oikein. Teknologian muutos tuo väistämättä uusia muotoja myös kirkonmenoihin. Eikä mikään estä luomasta vanhan rinnalle uutta kuvasymboliikkaa edellyttäen, että välitetty sanoma pysyy oikeana. Tästä hyvä esimerkki on myös Tampereen tuomiokirkko ja huono saman kaupungin Kalevan kirkko. Taidemaalari Ilkka Väätin suunnittelema Tampereen seurakuntien Pyhäjärven kappeli taas on harvinainen esimerkki sekä luterilaisen että ortodoksisen kuvakielen oikeasta käytöstä. Kuvakieleltään kauneimpia ovat mielestäni Hattulan vanha kirkko ja Lohjan pyhän Laurin kirkko.
Ristisymboliikasta
Väitetään, että ristiä käytettiin kristinuskoon liittyen ensikerran v. 134. Sitä ennen ja sen jälkeen ristin tilalla on käytetty monia muita merkkejä, kuten kristusmonogrammia, kalaa ja uhrilammasta. Nyt kirkkojemme kuvakieli on köyhtynyt yhden ja saman latinalaisen ristin monotoniseksi ja virheelliseksi toistamiseksi. Pelkästä latinalaisesta rististä on tullut Suomen kirkon visuaalinen ”hospoti bomilui”. Kun ristiä tökitään nyt paikkaan kuin paikkaan, samalla on kadonnut myös tieto siitä, mistä latinalainen risti kertoo ja missä sen paikka kirkoissamme on.
Latinalainen risti on luterilaisen opin tunnus eikä sitä saa samaistaa tai sekoittaa ristiinnaulittua Jeesusta esittävään krusifiksiin. Kummankin ristin inflatorinen käyttö syö niiden pyhyyttä ja on paha tyylivirhe. Kirkon ainoa krusifiksi voi olla vain alttarilla. Luterilaisilla, ortodokseilla ja koptilaisilla on omat ristinsä. Eikä mikään niistä saa koskaan olla paljaana ristinä Jumalalle pyhitetyllä alttarilla. Alkuperäisinä säilyneistä vanhoista kirkoista löytää vain yhden latinalaisen ristin kirkon sisä- ja ulkotilasta. Vihki- eli kasteristin paikka on vain kastemaljassa, joita katolisessa kirkossa oli useita. Hautausmailla ristien erilaiset muodot kertovat vainajien uskonnoista. Kirkon ulkotilassa latinalainen risti kertoo: Tässä on luterilainen kirkko. Siksi sen ainoa oikea paikka on pääoven yläpuolella kirkon länsipäädyssä tai tornin huipussa – ei itäpäädyssä eikä tapulin katolla, jonne kuuluu tuuliviiri. Julistettavan opin tunnuksena latinalaisen ristin paikka on kirkon sisätilassa vain saarnastuolin katolla tai seinällä sen vieressä – ei missään muualla, ei alttarilla, alttarivaatteissa, lukuliinoissa, messukasukoissa, alttarikaiteissa eikä penkinpäädyissä. Keminmaan luterilaisen kirkon katolla on ylösalaisin käännetty latinalainen risti, jonka mukaan kyseessä on Pyhälle Pietarille omistettu roomalaiskatolinen kirkko. Uuden Testamentin kannessa risti on paikallaan. Mutta kuuluuko se koko Raamatun kanteen?
Harvinainen poikkeus ja erityisen ihailun kohde
viime vuosilta on tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon uudelleen rakentaminen. Se on esimerkki tavallisen kansan kulttuuritahdosta, jonka vuoksi minäkin kirkollisveroni maksan. Kirkon alttarimaalaukset tehnyt Osmo Rauhala on luonut aivan uutta ja nimenomaan alttarille sopivaa kuvakieltä, joka kunnioittaa oikealla tavalla perinteitä. Työllään Osmo Rauhala on noussut luterilaisen kirkon kuvakielen suureksi uudistajaksi.
Papit, arkkitehdit ja taiteilijat! Ottakaa oppia Tyrvään kirkosta ja palauttakaa kirkkojen rikas kuvakieli. Mutta lukekaa sitä ennen Uusi Testamentti ja tutustukaa ortodoksisen, roomalaiskatolisen ja luterilaisen tradition eroihin, ettette tekisi virheitä. Sakraalin kuvakielen perinne on uskomattoman rikas ja vapaasti käytettävissä ja muunneltavissa edellyttäen, että kuvien oikeat merkitykset ja käyttötavat tunnetaan. Näillä ehdoilla voimme estää arvokkaan kulttuuriperinnön tuhoutumisen, johon syyllisiä ovat asiaa tuntemattomat kirkkoneuvostojen ja hankintakeskusten ns. ”demokraattiset” päättäjät.
Paavillisen hapatuksen pelossa ekumeenisuudellaan ylpeilevistä kirkoistamme ovat vieläkin poissa sinne kuuluvat harvat Kustaa Vaasan rosvoukselta säilyneet taideteokset, jotka on jo ajat sitten palautettu Ruotsissa mm Vesteråsin tuomiokirkkoon. Myös Suomen lippu ja vaakuna perustuvat 1500-luvun kristilliseen kuvakieleen. Suomen Leijona on Jeesusta symboloiva Juudean leijona ja maakuntia kuvaavat Lutherin heraldiset ruusut. Leijonan polkema käyrä miekka ei vastoin yleistä luuloa tarkoita Venäjää vaan jotakin harhaoppia. 1970-luvulla kävin Upsalan tuomiokirkon Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä oikein sormella tunnusrelemassa, oliko Suomen leijonalla lainkaan hampaita. Pieni maitohampaan nysä löytyi.
Dia-esitelmässä näytän kuvia ristisymboliikan oikeasta ja väärästä käytöstä. Muihin aiheisiin tämä esitys ei ehdi puuttua. Täysi tietämättömyys ristisymboliikasta on kaikkien uusien kirkkojemme perusvirhe.
ERILAISIA RISTIMUOTOJA, sivu 1
Olof Erikssonin kirjasta ’Tarinaa risteistä, niiden muodoista ja symboliikasta’, Painomies 1981
”Suomen luterilainen kirkko on onnistunut täydellisesti siinä, missä Neuvostoliiton kommunistinen puolue on viimeisten 70 vuoden aikana epäonnistunut. Nimittäin uskonnon hävittämisessä kirkoista.” Näin kirjoitti Terho Pursiainen 1990-luvulla Suomen Kuvalehdessä. Ainakin kirkkojemme uskonnollinen kuvakieli on onnistuttu täysin tuhoamaan. Väki kirkosta vähenee ja sitä kositaan takaisin muuntelemalla liturgian muotoja. Uskon, että Lutherkin kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, kuinka papit julistavat jumalanpalveluksissa kaikille synnit anteeksi ilman katumusta ja rippiä. Se on aneiden alennusmyyntiä. Ennen niistä piti sentään jotakin maksaakin.
Jumala ei tarvitse kirkkoja eikä uskontoja. Ihmiset tarvitsevat.
Johanneksen evankeliumissa sanotaan: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. ’Sana’ on monen tutkijan (mm. Goethe, Saarikoski) mukaan väärä käännös alkutekstin sanasta logos, joka muinaiskreikassa merkitsi ajatusta, järkeä, mieltä. Jumalaa voi ajatella ja lähestyä millä kielellä tahansa. Sanan ohella tärkeitä ovat kuvan, musiikin, tanssin ja teatterin eli eleiden ja tapojen kielet. Luterilaiseen traditioon (Vrt. Agricola) kuuluu, että oleellista ei ole se, mitä kieltä käytetään vaan se, mikä on kielen mieli, logos, eli se, mitä ajatuksia ja viestejä kielellä välitetään. Kriteerinä pitää olla se, onko viestissä kyse jumalanpalveluksesta. Jos kyse on jostakin muusta, esimerkiksi seurakunnan viihdyttämisestä tai rahanansaitsemisesta, käytettäköön muita tiloja.
Kuvan kieltä kirkossa
on kaikki silmin havaittava, eli sisä- ja ulkoarkkitehtuuri, kirjoitukset, kuvat, esineet, vaatteet, veistokset, värit, valaistukset sekä ihmisten eleet ja liikkeet. Erilliset kuvat ja sanat ovat vain yksittäisiä merkkejä. Kielen mieli eli logos paljastuu vasta lauseista eli kuvien ja sanojen syntaksista. Kirkon kuvalliselle lauseopille eli syntaksille oleellista on se, missä alttari, urut ja saarnastuoli ovat ja mikä on niiden ajallinen ja tilallinen suhde jumalanpalveluksen muihin tapahtumiin. Tämä kirkollisten menojen yhteys on nyt särkynyt. Kirkko on pyhä paikka, jonka pitää myös näyttää kirkolta eikä miltään monitoimitilalta. Pyhyyden vaatimus edellyttää, että kaikkeen kirkossa tapahtuvaan on suhtauduttava kuin jumalanpalvelukseen. Muille toimituksille on seurakuntasalit, siunauskappelit ja muut tilat. Jokaisella uskonnolla on oma kielensä, jota ei voi ymmärtää siihen perehtymättä..
Alttari
edustaa Jumalan läsnäoloa. Alttarille saa astua vain papiksi vihitty, koska se on kirkon pyhin paikka, joka on erotettava selvästi muusta kirkkotilasta. Suhde alttariin määrää kaiken, mitä kirkossa on ja tapahtuu. Valaistus on erityisen tärkeä. Perinteisesti alttari on kirkon itäpäädyssä, jolloin se saa aamupäivällä kauniin sivuvalon kuorin eteläikkunasta. Itäpäädyssä ei saisi olla ikkunaa, koska sieltä tuleva valo jättää alttariseinän varjoon ja tekee alttaritoimituksista varjokuvia. Kaikissa kirkon tilaisuuksissa osallistujien tulisi olla kääntyneinä kohti valossa kylpevää alttaria. Poikkeuksena tästä säännöstä ovat vain saarna ja raamatunluku, joiden tarkoitus on kääntää seurakunnan harhailevat ajatukset ja katseet kohti pyhintä eli alttaria, jonka olisi hyvä olla irti kirkon päätyseinästä, jotta papin ei tarvitse koko ajan kääntyillä, vaan hän voi rukoilla alttarilla seurakuntaan päin kääntyneenä.
Saarnastuoli
ei ole samalla tavalla pyhä paikka kuin alttari. 1600- ja 1700-luvulla kirkoissamme alettiin korostaa saarnastuolia, josta luetut litaniat saattoivat olla aika kaukana jumalanpalveluksesta. Tuon ajan perinne näkyy vieläkin kirkoissamme. Ortodoksisessa kirkossa ei ole saarnastuolia eikä sitä mielestäni välttämättä tarvita luterilaisessa kirkossakaan. Siirrettävä lukupulpettikin riittäisi, sillä päähuomion tulee kohdistua alttariin, josta sisustuksen ja jumalanpalveluksen kaikki muut elementit määräytyvät. Se on kirkonmenojen ”logos” eli logiikka, joka pitää ymmärtää ilman turhaa mystifikointia.
Kirkkomusiikista
Minulle on opetettu, että jumalanpalvelus on sitä, että seurakunta yhdessä ylistää Jumalaa. Nykyiset kirkot tehdään usein konserttitiloiksi. Silloin, kun kirkossa järjestetään konsertti, jokaisen esiintyjän on miellettävä esiintyvänsä ”Jumalan kasvojen edessä”, mikä tarkoittaa, ettei kyse ole tavallisesta konsertista ja sen yleisöstä vaan koolla olevasta seurakunnasta, joka on osallisena yhteisessä musiikkijumalanpalveluksessa. Koko seurakunnan, myös laulajien ja soittajien, pitäisi olla kääntyneinä kohti Pyhää eli alttaria. Eikä esiintyjien tule kumartaa seurakunnalle vaan alttarille. Olisi parempi, jos muu seurakunta ei edes näkisi soittajia ja laulajia, sillä musiikin tarkoitus ei ole viihdyttää yleisöä vaan ylistää Jumalaa. Tämän vuoksi urkulehteri onkin vanhoissa kirkoissa aina seurakunnan selän takana vastapäätä alttaria. Jos kuoro tai orkesteri halutaan välttämättä tuoda näkyville, alttarin pyhyyttä ei saa loukata, vaan riittävä esiintymistila olisi varattava alttarin viereen kuten ortodoksikirkoissa.
Käytöksen kielestä
Sanotusta seuraa myös, ettei kirkossa osoiteta suosiota, papeille, lukkareille eikä muille esiintyjille. Itse en koskaan taputa kirkkokonserteissa, koska ajattelen, että se eroaa muusta jumalanpalveluksesta vain käytetyn kielen vuoksi, eikä mukanaolijan asia ole kehua yhdessäolon antamaa kokemusta. Kirkossa kiitos ja kumarrus kuuluvat vain Jumalalle. Tiedän, että muusikotkin olisivat tyytyväisiä, jos rutiinimainen taputus kirkoissa loppuisi, koska se tuhoaa hartaan tunnelman. Jos palautetta halutaan antaa, se voi tapahtua ulkona tilaisuuden päätyttyä..
Jotta kirkon pyhyys säilyisi, kysynkin: Eivätkö piispat voisi antaa parempia ohjeita kirkossa käyttäytymisestä. Osa ohjeista olisi hyvä julkaista myös kirkkokonserttien ohjelmissa. Nykyisissä ohjeissa sanotaan: ”Luterilainen jumalanpalvelus on rakenteiltaan ja toteutustavoiltaan joustava ja väljä. Siksi luterilainen kirkkotila on avoin muutoksille, joita jumalanpalveluselämän kehittäminen edellyttää.” Tämä panee kysymään: Eikö ikivanhoja perinteitä tarvitse enää kunnioittaa? Vastaus on varma: Kyllä pitää. Mutta ei perinteiden itsensä vuoksi vaan kirkon alkuperäisen sanoman vuoksi, jota perinteiset muodot välittävät. Tarkoitan sitä, että kaiken, mitä kirkossa tapahtuu, tulee olla sopusoinnussa siellä luetun uskontunnustuksen kanssa. Vaatimus pätee mielestäni kaikkiin kirkon viesteihin, mukaan lukien rakennukset, kuvat, musiikin ja kirkossa käyttäytymisen. Kun katolinen kristitty tulee tai lähtee kirkosta tai kulkee alttarin ohi, hän kumartuu kohti Pyhää ja tekee ristinmerkin. Vastakkainen esimerkkini on Tapiolan kirkosta, jossa alttaria ei aiemmin oltu erotettu mitenkään kirkon muusta laatikkomaisesta tilasta. Kun ihmiset tulivat ihmettelemään uutta ”temppeliään”, he ilman esteitä ja estoja hiippailivat likaisine kenkineen ja sormineen hypistelemään alttaripöydän pyhiä esineitä.
On hyvä muistaa, että ihmisten keskinäisessä viestinnässä kaikki perustuu perittyihin käyttäytymissopimuksiin ja ettei mikään kommunikaatio toimi, ellei merkkien ja muotojen käytöstä ole yhteistä sopimusta. Perinteistä on sekin, että olemme sopineet, että kirjain A on aa-äänteen kuva ja että tiettyjä järvessä uivia otuksia sanotaan ahveniksi. Ahventen ostaminen kaupasta ei onnistu, jos niiden sijasta puhumme sammakoista. Kirjoitus puolestaan on puheen kuvaa. Ja se menettää merkityksensä, jos kirjoitamme a-kirjaimen paikalle öön. Tiivistäen: Viestillä ei ole mitään merkitystä, jos sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin viestin lähettäjä.
Kirkkojen kuvakielen tuhon syistä
Samanaikaisesti, kun verbaalinen ja musiikillinen sivistystasomme on peruskoulun ansiosta noussut, visuaalinen sivistyksemme on ollut alamäessä jo yli puoli vuosisataa. Peruskoulu minimoi kuvaamataidonopetuksen. Samanaikaisesti sekä arkkitehti- että pappiskoulutus laiminlöivät sakraalin kuvien opetuksen. Sodan jälkeen uusien kirkkojen rakentamisessa hylättiin perinteet ja alettiin kilpailla erikoisuuden tavoittelulla. Nyt on jo vähän viisastuttu. Uudet kirkot voivat olla arkkitehtuuriltaan hyviä, mutta niiden kuvakieli on niin niukkaa tai väärää, että kirkon ”suola on käynyt suolattomaksi”. Virhepäätösten tekijänä on usein visuaalisesti sivistymätön kirkon hankintakeskus tai kirkkoneuvosto. Kaikesta tästä seuraa, että sakraalia kuvakieltä eivät näytä enää ymmärtävän sen enempää seurakuntien jäsenet, työntekijät kuin lahjoittajatkaan. Poikkeuksena on liturgisten värien oikea käyttö, josta kiitos kuuluu Kuopion entiselle piispalle Eino Sormuselle, joka aikoinaan julkaisi aihetta koskevan kirjasen. Se olikin kauan ainoa saatavilla ollut otsikon aihetta käsittelevä pätevä suomenkielinen teksti.
Jos olen oikein kriittinen, niin tiedossani on vain yksi sodan jälkeen Suomessa rakennettu kirkko, joka kuvakieli on virheetöntä. Se on Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema Oriveden uusi pelkistetty kirkko. Olen kysynyt arkkitehdeiltä: Mistä tämä johtuu? Sain seuraavan selityksen: ”Katsos, meille näitä asioita opetti aikoinaan Heikin isä prof. Jukka Siren. Me emme viitsineet käydä hänen luennoillaan. Mutta Heikin oli pakko ne asiat oppia.”
Uuden kuvakielen ehdoista
Ulkomuodoltaan modernit Le Corbusierin Ronchampin roomalaiskatolinen kappeli ja Oriveden kirkko ovat esimerkkejä siitä, että asiat voi ilmaista oikein lähes millä tyylillä tahansa, jos tuntee oikeat merkitykset. Raamattukin on käännetty uudestaan monta kertaa, jotta ihmiset ymmärtäisivät sen sanoman oikein. Teknologian muutos tuo väistämättä uusia muotoja myös kirkonmenoihin. Eikä mikään estä luomasta vanhan rinnalle uutta kuvasymboliikkaa edellyttäen, että välitetty sanoma pysyy oikeana. Tästä hyvä esimerkki on myös Tampereen tuomiokirkko ja huono saman kaupungin Kalevan kirkko. Taidemaalari Ilkka Väätin suunnittelema Tampereen seurakuntien Pyhäjärven kappeli taas on harvinainen esimerkki sekä luterilaisen että ortodoksisen kuvakielen oikeasta käytöstä. Kuvakieleltään kauneimpia ovat mielestäni Hattulan vanha kirkko ja Lohjan pyhän Laurin kirkko.
Ristisymboliikasta
Väitetään, että ristiä käytettiin kristinuskoon liittyen ensikerran v. 134. Sitä ennen ja sen jälkeen ristin tilalla on käytetty monia muita merkkejä, kuten kristusmonogrammia, kalaa ja uhrilammasta. Nyt kirkkojemme kuvakieli on köyhtynyt yhden ja saman latinalaisen ristin monotoniseksi ja virheelliseksi toistamiseksi. Pelkästä latinalaisesta rististä on tullut Suomen kirkon visuaalinen ”hospoti bomilui”. Kun ristiä tökitään nyt paikkaan kuin paikkaan, samalla on kadonnut myös tieto siitä, mistä latinalainen risti kertoo ja missä sen paikka kirkoissamme on.
Latinalainen risti on luterilaisen opin tunnus eikä sitä saa samaistaa tai sekoittaa ristiinnaulittua Jeesusta esittävään krusifiksiin. Kummankin ristin inflatorinen käyttö syö niiden pyhyyttä ja on paha tyylivirhe. Kirkon ainoa krusifiksi voi olla vain alttarilla. Luterilaisilla, ortodokseilla ja koptilaisilla on omat ristinsä. Eikä mikään niistä saa koskaan olla paljaana ristinä Jumalalle pyhitetyllä alttarilla. Alkuperäisinä säilyneistä vanhoista kirkoista löytää vain yhden latinalaisen ristin kirkon sisä- ja ulkotilasta. Vihki- eli kasteristin paikka on vain kastemaljassa, joita katolisessa kirkossa oli useita. Hautausmailla ristien erilaiset muodot kertovat vainajien uskonnoista. Kirkon ulkotilassa latinalainen risti kertoo: Tässä on luterilainen kirkko. Siksi sen ainoa oikea paikka on pääoven yläpuolella kirkon länsipäädyssä tai tornin huipussa – ei itäpäädyssä eikä tapulin katolla, jonne kuuluu tuuliviiri. Julistettavan opin tunnuksena latinalaisen ristin paikka on kirkon sisätilassa vain saarnastuolin katolla tai seinällä sen vieressä – ei missään muualla, ei alttarilla, alttarivaatteissa, lukuliinoissa, messukasukoissa, alttarikaiteissa eikä penkinpäädyissä. Keminmaan luterilaisen kirkon katolla on ylösalaisin käännetty latinalainen risti, jonka mukaan kyseessä on Pyhälle Pietarille omistettu roomalaiskatolinen kirkko. Uuden Testamentin kannessa risti on paikallaan. Mutta kuuluuko se koko Raamatun kanteen?
Harvinainen poikkeus ja erityisen ihailun kohde
viime vuosilta on tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon uudelleen rakentaminen. Se on esimerkki tavallisen kansan kulttuuritahdosta, jonka vuoksi minäkin kirkollisveroni maksan. Kirkon alttarimaalaukset tehnyt Osmo Rauhala on luonut aivan uutta ja nimenomaan alttarille sopivaa kuvakieltä, joka kunnioittaa oikealla tavalla perinteitä. Työllään Osmo Rauhala on noussut luterilaisen kirkon kuvakielen suureksi uudistajaksi.
Papit, arkkitehdit ja taiteilijat! Ottakaa oppia Tyrvään kirkosta ja palauttakaa kirkkojen rikas kuvakieli. Mutta lukekaa sitä ennen Uusi Testamentti ja tutustukaa ortodoksisen, roomalaiskatolisen ja luterilaisen tradition eroihin, ettette tekisi virheitä. Sakraalin kuvakielen perinne on uskomattoman rikas ja vapaasti käytettävissä ja muunneltavissa edellyttäen, että kuvien oikeat merkitykset ja käyttötavat tunnetaan. Näillä ehdoilla voimme estää arvokkaan kulttuuriperinnön tuhoutumisen, johon syyllisiä ovat asiaa tuntemattomat kirkkoneuvostojen ja hankintakeskusten ns. ”demokraattiset” päättäjät.
Paavillisen hapatuksen pelossa ekumeenisuudellaan ylpeilevistä kirkoistamme ovat vieläkin poissa sinne kuuluvat harvat Kustaa Vaasan rosvoukselta säilyneet taideteokset, jotka on jo ajat sitten palautettu Ruotsissa mm Vesteråsin tuomiokirkkoon. Myös Suomen lippu ja vaakuna perustuvat 1500-luvun kristilliseen kuvakieleen. Suomen Leijona on Jeesusta symboloiva Juudean leijona ja maakuntia kuvaavat Lutherin heraldiset ruusut. Leijonan polkema käyrä miekka ei vastoin yleistä luuloa tarkoita Venäjää vaan jotakin harhaoppia. 1970-luvulla kävin Upsalan tuomiokirkon Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä oikein sormella tunnusrelemassa, oliko Suomen leijonalla lainkaan hampaita. Pieni maitohampaan nysä löytyi.
Dia-esitelmässä näytän kuvia ristisymboliikan oikeasta ja väärästä käytöstä. Muihin aiheisiin tämä esitys ei ehdi puuttua. Täysi tietämättömyys ristisymboliikasta on kaikkien uusien kirkkojemme perusvirhe.
ERILAISIA RISTIMUOTOJA, sivu 1
Olof Erikssonin kirjasta ’Tarinaa risteistä, niiden muodoista ja symboliikasta’, Painomies 1981
Jukka Virtasen elokuvailtapäivä 27.3.2014 JYK Helsingin senioreilla
JYK Helsingin seniorit järjesti to 27.3. klo 13 elokuvateatteri Orionissa Jukka Virtasen ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan Pähkähullu Suomi erikoisnäytännön. Kyseinen elokuva valmistui Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuodeksi vuonna 1967 ja on muodostunut klassikoksi. Se kuvaa monipuolisesti suomalaista elämämenoa saunoineen ja kauniine maisemineen eri puolilta maata. Elokuva on käännetty useille kielille. Kansainvälinen arvostettu elokuva-alan toimija on Sodankylän filmijuhlilla arvioinut sen yhdeksi parhaista ja parhaiten leikatuista elokuvista. Elokuvan näyttelijät ovat tuttua joukkoa 1960-luvulta keskeisissä rooleissa Spede Pasanen ja Simo Salminen.
Ennen näytäntöä Jukka Virtanen kertoi vertaansa vailla olevasta elokuvaurastaan käsikirjoittajana, ohjaajana ja leikkaajana, mistä viimemainitusta hän kertoi saaneensa tunnustusta monista vaativista kohteista. Jukka Virtanen on tehnyt lähes kaikkea elokuva-alalla, ja hänen kädenjälkensä näkyy kymmenissä elokuvissa. Hän on varmuudella yksi tunnetuimmista Jämsän yhteiskoulun kasvateista kautta aikojen.
Tilaisuuteen osallistui 60 henkeä JYK senioreita ja heidän puolisoitaan ja ystäviään. Elokuvanäytännön jälkeen syötiin lounas ravintola Rivolissa.
Ennen näytäntöä Jukka Virtanen kertoi vertaansa vailla olevasta elokuvaurastaan käsikirjoittajana, ohjaajana ja leikkaajana, mistä viimemainitusta hän kertoi saaneensa tunnustusta monista vaativista kohteista. Jukka Virtanen on tehnyt lähes kaikkea elokuva-alalla, ja hänen kädenjälkensä näkyy kymmenissä elokuvissa. Hän on varmuudella yksi tunnetuimmista Jämsän yhteiskoulun kasvateista kautta aikojen.
Tilaisuuteen osallistui 60 henkeä JYK senioreita ja heidän puolisoitaan ja ystäviään. Elokuvanäytännön jälkeen syötiin lounas ravintola Rivolissa.
JYK Helsingin seniorien joululounas 4.12.2014
YK Helsingin seniorit kokoontuivat perinteiselle joululounaalle ravintoTöölönrantaan 4.12.2014. Esitelmän piti professori Ilkka Savijärvi aiheenaan Jämsän ja Kuhmoisten raja, jota teemaa hän on käsitellyt Puukkoisten kyläkirjassa. Esitys julkaistaan erikseen tällä sivustolla.
Esitelmä viritti vilkkaan keskustelun rajan siirron yhteydestä kuhmoislaisen paimenen murhaan Edesniemellä. Sen Kuhmoisten historian kirjoittaja Suvanto uskoo olleen syy rajan siirtoon, mutta murhan oletettu ajankohta ei täsmää siihen, että Jämsän ja Kuhmoisten raja on siirtynyt jo 1500-luvulla etelämmäksi siten, että Puukkoisten kylä siirtyi osaksi Kuhmoista. Paimenen murhan Ilkka Savijärvi olettaa liittyvän kuuluisan Jämsän kirkkoherran Svahnstrupen kalastusoikeuksien hankkimiseen. Talolliset maksoivat 1600-luvulla suuren osan veroistaan kaloina.
Eeva Yli-Luukko nostin esille Jämsän murteen sekä sen, että Puukkoisten yhteys Jämsään ja Hassiin on ollut kiinteämpi kuin muihin Kuhmoisten kyliin.
Antti Hassin puheenvuorossa pohdittiin Jämsän asutuksen tuloa Sääksmäeltä ja edelleen Kokemäenjoen varrelta sekä Jämsän vanhan kirkkopitäjän rajoja, jotka ovat ulottuneet Jyväskylän pohjoispuolelle asti. Sääksmäellä vaikutti Hämeen kuningas Rapolan kartanossa. Kalastuksen merkitystä menneiden vuosisatojen Jämsässä osoittaa sekin, että talojen maat uloittuivat soiroina Jämsänjokeen. Jämsänjoki on ollut vanha Novgorodin ja Ruotsin raja 1100-luvulla. Jämsän murre voi liittyä Nuijasodan suuriin tappiohin, kun suuri joukko jämsäläisiä talonpoikia sai surmansa Nyystölässä Padasjoella, ja taloihin tuli uudet isännät. Isoviha koetteli raskaasti Jämsää, koska Jämsässä oli suomalainen sissijoukko.
Kalle Laaksonen herätti kysymyksen Puukkoisten nimestä. Ilkka Savijärvi arveli sen johtuvan kylän ensimmäisestä asukkaasta Pukoksesta. Puukko on myös pieni puu.
Keskustelu oli niin mielenkiintoista, että totesimme tarpeelliseksi käydä jatkossakin keskustelua Jämsän historiasta, josta senioreille on paljon tietoa ja näkemystä.
Esitelmä viritti vilkkaan keskustelun rajan siirron yhteydestä kuhmoislaisen paimenen murhaan Edesniemellä. Sen Kuhmoisten historian kirjoittaja Suvanto uskoo olleen syy rajan siirtoon, mutta murhan oletettu ajankohta ei täsmää siihen, että Jämsän ja Kuhmoisten raja on siirtynyt jo 1500-luvulla etelämmäksi siten, että Puukkoisten kylä siirtyi osaksi Kuhmoista. Paimenen murhan Ilkka Savijärvi olettaa liittyvän kuuluisan Jämsän kirkkoherran Svahnstrupen kalastusoikeuksien hankkimiseen. Talolliset maksoivat 1600-luvulla suuren osan veroistaan kaloina.
Eeva Yli-Luukko nostin esille Jämsän murteen sekä sen, että Puukkoisten yhteys Jämsään ja Hassiin on ollut kiinteämpi kuin muihin Kuhmoisten kyliin.
Antti Hassin puheenvuorossa pohdittiin Jämsän asutuksen tuloa Sääksmäeltä ja edelleen Kokemäenjoen varrelta sekä Jämsän vanhan kirkkopitäjän rajoja, jotka ovat ulottuneet Jyväskylän pohjoispuolelle asti. Sääksmäellä vaikutti Hämeen kuningas Rapolan kartanossa. Kalastuksen merkitystä menneiden vuosisatojen Jämsässä osoittaa sekin, että talojen maat uloittuivat soiroina Jämsänjokeen. Jämsänjoki on ollut vanha Novgorodin ja Ruotsin raja 1100-luvulla. Jämsän murre voi liittyä Nuijasodan suuriin tappiohin, kun suuri joukko jämsäläisiä talonpoikia sai surmansa Nyystölässä Padasjoella, ja taloihin tuli uudet isännät. Isoviha koetteli raskaasti Jämsää, koska Jämsässä oli suomalainen sissijoukko.
Kalle Laaksonen herätti kysymyksen Puukkoisten nimestä. Ilkka Savijärvi arveli sen johtuvan kylän ensimmäisestä asukkaasta Pukoksesta. Puukko on myös pieni puu.
Keskustelu oli niin mielenkiintoista, että totesimme tarpeelliseksi käydä jatkossakin keskustelua Jämsän historiasta, josta senioreille on paljon tietoa ja näkemystä.
JYK Helsingin seniorien puhutteleva aikamatka luterilaisen kirkon kuvakieleen 9.10.2014
JYK Helsingin seniorit saivat tilaisuuden perehtyä Suomen luterilaisten kirkkojen kuvakieleen jäsenemme Antti Hassin johdatuksella 9.10.2014. Ensiksi tutustuimme Riitta Luhtaselan opastamana Espoon tuomiokirkkoon, joka rakennettiin 1480-luvulla jo 1300-luvulta peräisin olevan puukirkon paikalle. Lyypekissä tehty krusifiksi on peräisin 1400-luvulta, mutta ollut välillä 1900-luvulla Kansallismuseossa. Alkuperäiset 1510-luvulta olevat maalaukset peitettiin 1700-luvulla kalkkivellillä, mutta paljastettiin jälleen 1900-luvulla. Antti Hassi totesi keskustelun aikana, että kirkossa alttari on oikealla paikalla seinän edessä irti seinästä, ja myös krusifiksi on oikealla paikalla. Sen sijaan kirkkotekstiilien valinta on aikanaan epäonnistunut. Kuitenkin kirkko Antin mielestä on aarre Espoon muiden kirkkojen joukossa.
Kirkkoon tutustumisen jälkeen siirryimme ammattiopisto Omnian ravintola Henricukseen, jossa lounaan jälkeen Antti piti esimerkkien valossa herättelevän ja kantaaottavan esitelmän Suomen luterilaisten kirkkojen kuvakielisestä, joka julkaistaan erikseen tällä sivustolla. Esityksen aikana tuli suullisesti esille monia mielenkiintoisia seikkoja, jotka eivät sisälly kirjoitettuun esitelmätekstiin. Kuulimme, että Antti oli nuorena miehenä maalaamassa Lennart Segerstråhlen kanssa Noormarkun kirkon freskoa. Antti oikaisi yleistä käsitystä Suomen vaakunasta. Käyrä miekka ei kuvaa idän sapelia, vaan se tarkoittaa harhaoppia, muslimeja. Leijona tarkoittaa Juudan leijonaa, Jeesusta. Ruusut vaakunassa ovat Lutherin ruusuja. Antti suositteli erinomaisena lähdeteoksena Heikki Klemetin kirjaa kirkonrakentajista. Mielenkiintoinen oli myös Eino Jutikkalan aikanaan esittämä teoria, että ensimmäinen ristiretki tehtiin Kokemäenjokilaaksoon, jossa oli jo sistersiläismunkkeja ennen tätä. Kristinuskon tulo Suomeen on ollut siten asteittainen prosessi, ei kertaluonteinen tapahtuma. Nykyisessä Sastamalassa sijaitseva Karkun kirkko on ollut keskuskirkko, jossa on käyty Keuruulta asti. Sinne juontavat Hassienkin juuret, josta Sääksmäen kautta on asutettu Jämsää. Sveitsissä sijaitseva Ronchampin kirkko on nykyarkkitehtuurin mestariteos. Kaikki Alvar Aallon suunnittelemat kirkot ovat sakraalisymboliikan kannalta virheellisiä. Oriveden kirkko, jonka suunnittelijat ovat Kaija ja Heikki Siren, on ainoa sodan jälkeen rakennetuista, jossa sakraalisymboliikka on täysin oikein. Samoin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon Osmo Rauhalan tekemät kirkkomaalaukset noudattavat tarkasti sakraalisymboliikan traditiota.
Kirkkoon tutustumisen jälkeen siirryimme ammattiopisto Omnian ravintola Henricukseen, jossa lounaan jälkeen Antti piti esimerkkien valossa herättelevän ja kantaaottavan esitelmän Suomen luterilaisten kirkkojen kuvakielisestä, joka julkaistaan erikseen tällä sivustolla. Esityksen aikana tuli suullisesti esille monia mielenkiintoisia seikkoja, jotka eivät sisälly kirjoitettuun esitelmätekstiin. Kuulimme, että Antti oli nuorena miehenä maalaamassa Lennart Segerstråhlen kanssa Noormarkun kirkon freskoa. Antti oikaisi yleistä käsitystä Suomen vaakunasta. Käyrä miekka ei kuvaa idän sapelia, vaan se tarkoittaa harhaoppia, muslimeja. Leijona tarkoittaa Juudan leijonaa, Jeesusta. Ruusut vaakunassa ovat Lutherin ruusuja. Antti suositteli erinomaisena lähdeteoksena Heikki Klemetin kirjaa kirkonrakentajista. Mielenkiintoinen oli myös Eino Jutikkalan aikanaan esittämä teoria, että ensimmäinen ristiretki tehtiin Kokemäenjokilaaksoon, jossa oli jo sistersiläismunkkeja ennen tätä. Kristinuskon tulo Suomeen on ollut siten asteittainen prosessi, ei kertaluonteinen tapahtuma. Nykyisessä Sastamalassa sijaitseva Karkun kirkko on ollut keskuskirkko, jossa on käyty Keuruulta asti. Sinne juontavat Hassienkin juuret, josta Sääksmäen kautta on asutettu Jämsää. Sveitsissä sijaitseva Ronchampin kirkko on nykyarkkitehtuurin mestariteos. Kaikki Alvar Aallon suunnittelemat kirkot ovat sakraalisymboliikan kannalta virheellisiä. Oriveden kirkko, jonka suunnittelijat ovat Kaija ja Heikki Siren, on ainoa sodan jälkeen rakennetuista, jossa sakraalisymboliikka on täysin oikein. Samoin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon Osmo Rauhalan tekemät kirkkomaalaukset noudattavat tarkasti sakraalisymboliikan traditiota.
JYK Helsingin seniorit aloittivat aktiivisesti syyskauden 3.9.2014
JYK Helsingin seniorit tutustuivat Pohjoismainen kulttuurikeskus Hanasaareen 3.9. Kulttuurikeskus on rakennettu vastineena sille, että Ruotsi antoi anteeksi sodanaikaisia lainojaan Suomelle. Tutustumistilaisuuden jälkeen oli paneelikeskustelu Uolevi Lehtisen toimittaman kirjan pohjalta taloudellisen kasvun rajoista ja mahdollisuuksista. Keskusteluun osallistuivat Uolevi Lehtinen, myös kirjaan artikkelin kirjoittanut Antti Karila ja Kalle Laaksonen.