Arvoisa juhlaväki, hyvät nuoret ylioppilaat,

Viime vuonna Suomi täytti 100 vuotta ja se oli hieno vuosi täynnä monenlaisia tapahtumia. Aku Louhimiehen uusi elokuvaversio Tuntemattomasta sotilaasta sai ensi-iltansa ja sen on nähnyt jo yli miljoona suomalaista. Huomenna sen voi taas itsenäisyyspäivän kunniaksi nähdä myös elokuvateatteri Aslakissa. Minulla oli ilo haastatella tänä syksynä Radio Inariin suuresti ihailemaani elokuvaohjaaja Markku Pölöstä, jonka Suomen jälleenrakennuksesta kertova elokuva Oma maa pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Markku Pölönen toi haastattelussa esiin sen miten vähän Suomi 100 -juhlavuoden aikana puhuttiin naisten työstä kotirintamalla ja myöhemmin Suomen jälleenrakennuksessa, vaikka naiset hoitivat sota-aikana myös suuren osan miesten töistä. Pölösen mukaan suomalaiset naiset eivät ole pyytäneet tasa-arvoa keneltäkään vaan ovat osoittaneet esimerkillään olevansa yhtä päteviä töihinsä kuin kuka toinen tahansa. Tämä oli sota- ja jälleenrakennuksen aikana pitkälti myös käytännön pakon sanelemaa. Yhteiskunta tarvitsi, ja siihen kutsuun vastattiin.

Sotavuosien naiset -julkaisussa kerrotaan, että pelkästään elintarvikehuollon turvaamiseksi maatiloilla asuvan väestön avuksi maataloustöihin määrättiin vuonna 1942 noin 32 000 lähinnä asutuskeskuksissa asuvaa naista ja heidän apunaan toimi noin 16 000 koululaista. Vuonna 1943 työhön oli velvoitettu jopa 140 000 naista, joista osa määrättiin viettämään puolet lomastaan kylvötöiden, heinänkorjuun, viljanpuinnin ja perunannoston parissa. Maatalousvaltaisessa Suomessa oli yli 300 000 maatilaa, joiden arkipäivän työt olivat paljolti naisten varassa. Hilja-mummoni, joka oli maalaistalon emäntä, kertoi monesti, kuinka kylän naiset vuoron perään kävivät eräälle korkealle mäelle rakennetussa ilmanvalvontatornissa tarkkailemassa vihollisten pommikoneita ja mahdollisia desantteja ja sitten olikin monesti jo kiiruhdettava lypsylle. Kun kysyin nuorena lukiolaisena häneltä, kuinka hän pystyi puhumaan aiheesta niin arkisesti, että samaan lauseeseen mahtuivat sekä pommikoneet että lehmien lypsy, vastasi hän: ”Katoppa, lehmät pittää lypsee ja lapset hoitoo, ol se sitten sota tai rauha.”

Tutustuin opiskeluaikoinani Turussa hollantilaiseen vaihto-opiskelijaan, joka Suomessa viettämänsä vuoden jälkeen sanoi ihmettelevänsä eniten meidän tapaamme viettää itsenäisyyspäivää. Miten kukaan jaksaa vuodesta toiseen katsoa satoja ihmisiä presidenttiä kättelemässä? Hän myös ihmetteli sitä hartautta, jolla itsenäisyyttä juhlimme ja kysyi miksi te suomalaiset edelleen muistelette niin paljon sotaa? Miksi ette keskity iloitsemaan rauhasta? Silloin kerroin hänelle Sirkka-mummostani, joka menetti Veikko-veljensä jatkosodassa. 22-vuotiaana kaatunut, maatilan jatkajaksi kaavailtu Veikko, taisteli koko jatkosodan ajan yläsavolaisista joukoista kootussa jalkaväkirykmentissä 52 Rukajärven alueella. Kerroin äitini tädistä Helkasta, jonka puoliso kaatui vuonna 1941 hänen odottaessaan heidän ensimmäistä lastaan eikä Anneli-tytär koskaan oppinut tuntemaan isäänsä. Hankasalmelta kotoisin ollut ja kirvesmiehenä Helsingissä ennen sotaa työskennellyt isä Oskari ehti kuitenkin kirjoittaa rintamalta, että jos lapsi on tyttö, hän toivoi nimeksi annettavan Sinikka Anneli. Kerroin myös isotädistäni, tomerasta Iidasta, joka toimi muonittajalottana rintamalla koko jatkosodan ajan. Muistan itse lapsuudestani kyseisen Iida-tädin jo lievästi muistisairaana vanhuksena, joka kuitenkin huolehti koko ajan siitä, että kaikki saivat syödäkseen. Karjalanpiirakoita piti aina olla! Sanoin hollantilaiselle ystävälleni, että talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota koskettivat läheisesti pientä kansaamme eikä maassamme ole paikkakuntaa, jossa ei olisi sankarihautoja. Me suomalaiset emme muistele sotaa siksi, että me ihannoisimme sitä, vaan koska se vaati suomalaisilta niin paljon uhrauksia, että emme koskaan halua uutta sotaa.

Koen olevani onnellinen ihminen siinä mielessä, että lapsuudessani 70-80-luvulla me emme pelänneet sotaa. Kirjoitimme luokkakavereideni kanssa ystäväkirjaan eniten pelkäämäsi asiat kohtaan käärmeet, hämähäkit, Mikan antamat lumipesut ja ydinsota ja näistä todellisin pelko lienee ollut se hämähäkkien, sillä käärmeitä Pohjois-Savossa näkyi harvoin, Mikan lumipesujakin salaa toivottiin ja ydinsotakin tuntui hyvin kaukaiselta asialta lapsen mielessä. Myöskään tiedonvälitys ei ollut samanlaista kuin nykyään, sillä uutiset maailmalta välittivät puoli yhdeksältä tutut uutisankkurit Arvi Lind ja Eva Polttila. Me emme olleet sellaisen valtavan tietotulvan äärellä kuin lapset ja nuoret nykyään.

Lukioikäisinä todistimme Berliinin muurin murtumista, Baltian maiden itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1992 ja matkustin ystävieni kanssa ylioppilaskirjoitusten jälkeen Saksaan, Hampuriin. Radio Hamburg järjesti silloin kilpailun, jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkikappaleitaan. Kilpailun tulos julistettiin suuressa ulkoilmatapahtumassa, jonne mekin menimme. Kilpailun voittanut kappale oli saksalaisen Scorpions-yhtyeen Wind of Change, yhtyeen Crazy World -albumilta. Kappale yhdistetään Saksassa yleensä Berliinin muurin murtumiseen ja Saksojen jälleenyhdistymiseen. Muistan, kuinka onnellisia me juuri ylioppilaskirjoituksista selvinneet kolme ystävää olimme, kun lauloimme tuhansien saksalaisten kanssa kyseistä laulua: The world is closing in. Did you ever think That we could be so close, like brothers. The future's in the air. I can feel it everywhere Blowing with the wind of change. Olimme optimistisia tulevaisuuden suhteen ja edelleen yli 25 vuotta myöhemmin pystyn palauttamaan tuon hetken ja tunteen mieleeni. Siinä oli jotakin taianomasta.

Vaikka maailma on tällä hetkellä hyvin levoton ja huolestuttavia asioita tapahtuu esimerkiksi Ukrainassa ja Jemenissä toivoisin, että tekin hyvät nuoret saisitte kokea myös optimismia ja iloa tulevaisuuden suhteen. Että muutoksen tuulet puhaltaisivat ja me suomalaiset edelleen näkisimme historiamme valossa, miten arvokasta on ajaa rauhan asiaa. Kirjailija Juhani Ahon sanoin maailman rauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Olen Helsingin Sanomien kolumnisti Annamari Sipilän kanssa samoilla linjoilla siinä, että omasta kulttuuristaan saa olla ylpeä. Meillä Suomessakin on moni asia paremmin kuin muualla ja jos epäröimme asiaa kannattaa tehdä filosofi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa löyhästi soveltava testi: Mitkä ovat ne maat ja kulttuurit, joihin mieluiten syntyisit uudelleen, vaikka et tietäisi tulevaa asemaasi, sukupuoltasi tai varallisuuttasi? Missä eläisit vapaana ja turvassa? Omalla kohdallani se vastaus on -Suomessa.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää! Juhlikaamme ylpeinä 101-vuotiasta Suomea!

Juhlapuheen piti Riitta-Elina Valaja