Luku 1 – Miljöö

Pienen kaupungin keskustan tuntumassa sijaitseva vanha kahvila on viihtyisä ja siellä on yleensä rauhallinen tunnelma. Sisustus on tummasävyinen ja jo hieman kulunut. Pöydät ovat jykeviä ja tuolit eriparia. Lattia on tummaa puuta. Yhdessä nurkassa on iso kulmakaappi täynnä astioita. Seinillä on isoja mustavalkoisia kuvia kaupungista eri vuosina ja eri vuodenaikoina. Niistä näkee hyvin kaupungin kehityksen. Monet nostalgiset muistot tulvivat aina mieleen, kun niitä katselee. Sitten on yksi poikkeama; suuri värikäs maisemataulu. Se loistaa kuin valo muuten niin tummasävytteisessä kahvilassa. Taulun maalaaja on varmasti ollut joku tärkeä ihminen kahvilanpitäjälle. Taulussa on hienoja yksityiskohtia; jotkut tarkkoja ja jotkut vähän epämääräisiä. Kahvilan kattolamput eivät ole suuria mutta jokainen erilainen varjostin omalla tavalla koristeellinen. Lamput suovat lämmintä valoa. Tämä kaikki luo kahvilan viihtyisän ja rauhallisen tunnelman, jossa tuoksuu tuore kahvi ja pulla. Modernissa vitriinissä on paljon erilaisia piirakoita ja muita leivonnaisia. Vitriini lienee kahvilan ainoa moderni asia – kenties keittiötä lukuunottamatta. Kahvi on aina tuoretta ja tarpeeksi vahvaa. Kahvilan ikkunat ovat vähän likaiset mutta hyvin niistä näkee läpi kadulle, jossa ihmiset kiirehtivät - kuka minnekin. Vastapäisen talon seinät ovat keltaiset ja rapatut. Talo on kolmikerroksinen ja siinä on vain yksi porraskäytävä. Ulko-ovi on ruskea. Oven ja seinän värit sopivat hyvin yhteen.

 

Luku 2 – Tarkkailija

 Siellä hän taas istuu tutulla paikallaan nurkkapöydässä ja seuraa tiiviisti kahvilan tapahtumia. Hän on tuo outo tarkkailija, joka tuntee jokaisen kanta-asiakkaan tarinan ja nopeasti oppii myös satunnaisista kävijöistä paljon. Hänellä on aina höyryävä kahvimuki edessään ja puoliksi mutusteltu pulla lautasella kahvimukin vieressä. Tasaisin väliajoin hän nousee tuolin kolinan saattelemana pöydästään ja käy täyttämässä kahvimukinsa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Hänellä on päällään riemunkirjava löysä paita ja fiiliksen mukaan väriä vaihtavat housut. Ei ole mitään väliä, minkä väriset housut ovat – aina löytyy stemmaava väri kulloisestakin kirjavasta paidasta. Jalassaan hänellä on mukavat kengät, joilla on hyvä kävellä pitkiäkin matkoja. Vaikka hän tuntee kaikki - kukaan ei oikein tiedä hänestä mitään. Ei ainakaan mitään henkilökohtaista. Vain sen, että hän pitää kahvista, on hyvä kuuntelija ja ystävällinen kaikille. Joskus jonkun uteliaisuus voittaa ja tämä yrittää urkkia tarkkailijan tarinaa mutta taitavasti tarkkailija kääntää keskustelun takaisin kysyjään, joka taas huomaa kertovansa uusia asioita itsestään tarkkailijalle. Ja tarkkailija kuuntelee.

 

Luku 3 – Erkki ja Tuula

Ulkona on alkanut sataa hiljalleen. Kadulla ihmiset kyyristelevät sateenvarjojensa alla. Yksi ei kyyristele. Hän on tuo charmantti keski-ikäinen mies; virallisesti Erik mutta kaikki hänet tuntevat Erkkinä. Erkillä on naurunrypyt silmäkulmissaan - ehkä siksi, että hänellä on aina nauru herkässä. Häntä ei pieni sade haittaa ja nytkin hän kävelee ryhdikkäästi ja päättäväisesti kohti kahvilan ovea. Hän astuu sisään, puistelee sateenvarjonsa ja asettaa sen oven vieressä olevaan sateenvarjoille varattuun tynnyriin. Kevyen popliinitakkinsa hän laittaa naulakkoon ja lähtee kohti tiskiä. Tiskin edessä on muutama asiakas ennen Erkkiä ja heillä tuntuu olevan vaikeuksia päättää, ottavatko leivokset vai pullat kahvinsa kanssa. Loputa tulee Erkin vuoro ja hän tervehtii kahvilanpitäjä Tuulaa leveästi hymyillen: ” Hei! Kiva nähdä sinua pitkästä aikaa. Siitä taitaa olla jo viikko, kun viimeksi pääsin poikkeamaan.” Tuula vastaa ilahtuneesti: ”No hei, hei muukalainen! Todellakin siitä on jo viikko, missä olet ollut? Viime kerralla et sanonut mitään, että olisit näin kauan käymättä.” ”No, kun en tiennyt, että joudun lähtemään pois muutamaksi päiväksi.” ”Onko jotakin tapahtunut? Ei kai äidillesi…?” kysyy Tuula vähän säikähtäneenä. ”Ei, ei” vastaa Erkki nopeasti rauhoitellen ”työkaverilleni vain sattui pieni haveri ja huoli pois, ei mitään vakavaa, mutta jouduin hänen sijastaan lähtemään työmatkalle.” Tuula rauhoittuu silmin nähden, kaataa Erkille kahvin ja asettaa juuri uunista tulleen pullan lautaselle. Erkki ottaa kahvinsa sekä pullansa ja suuntaa tutulle paikalleen, josta hän pystyy jälleen kerran tutkailemaan värikästä taulua.

Tarkkailija hymyilee – toiminta on niin tuttua. Kaikille kanta-asiakkaille on selvää, että Tuula ja Erkki tuntevat toisensa paremminkin kuin pelkästään kahvila-asiakkuuden perusteella mutta asiakkaista vain tarkkailija tietää koko totuuden.  Tarkkailija vaipuu muistelemaan Tuulan ja Erkin tarinaa. Taulu yhdistää heitä. Kahvila oli ennen Tuulan äidin Marketan omistama. Myös taulun on Marketta kahvilaan laittanut. Marketan jäädessä viettämään varhaisia eläkepäiviä siirtyi kahvila tauluineen Tuulalle; iloiselle, ja elämänmyönteiselle työmyyrälle. Kun Erkki ensimmäisen kerran astui kahvilaan vähän sen jälkeen, kun se oli siirtynyt Tuulalle, hän jäi kuin salaman iskemänä tuijottamaan taulua. Taulun tyyli oli selkeästi Erkille tuttu vaikkakin taulun koko oli normaalia suurempi. Erkki astui lähemmäksi katsomaan signeerausta ja se kertoi totuuden – taulu oli kuin olikin Erkin isän maalaama vaikkakaan Erkki ei ollut sitä nähnyt koskaan ennen. Tämän jälkeen Erkki palasi kahvilaan uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisillä kerroilla Erkki ei tohtinut kysyä Tuulalta taulusta mitään – tilaili vain kahvia ja pullaa siirtyen niitä nauttimaan taulun eteen, jota hän aina tuijotti tiivisti löytäen uusia yksityiskohtia, joita ei välttämättä ymmärtänyt mutta jotka kiehtoivat häntä suunnattomasti. Taulussa oli elämää. Erkki palasi aina vaan uudelleen ja uudelleen kahvilaan taulun luo. Viimein joidenkin viikkojen jälkeen pöytiä pyyhkiessään Tuula pysähtyi Erkin viereen ja totesi: ”Taidat todella pitää tuosta taulusta?” Erkki vähän säpsähtäen katsoi Tuulaa ja vastasi: ”Kyllä. Taulu on erittäin mielenkiintoinen – värikäs ja siinä on paljon yksityiskohtia” ja vähän naurahtaen jatkoi: ”ja tietysti se poikkeaa tästä muusta sisutuksesta paljon.” Tuula alkoi nauraa ja viimein vastasi: ”Olet aivan oikeassa! Se todellakin poikkeaa kaikesta muusta. Tämä kahvila oli ennen äitini omistama ja sisustus oli jo hänen aikanaan juuri tällainen enkä ole sitä halunnut muuttaa, koska mielestäni kaikki tämä kuuluu tänne ja ikään kuin luo tämän kahvilan. Tuo taulu on valopilkku ja olen kysynyt usein äidiltäni, että miten ihmeessä se on aikoinaan seinälle tiensä löytänyt. Koskaan en ole saanut vastausta, vain vienon hymyn.” Enempää he eivät silloin taulusta keskustelleet, koska Erkin oli lähdettävä. Tuula ajatteli tuolloin, että varmaankin Erkki vielä palaa, koska hänelle tuntui kahvi maistuvan ja taulu näytti Erkkiä kovasti kiinnostavan. Erkki mietiskeli jälleen kerran, että miten tuo taulu oli päätynyt juuri tuon – hieman erilaisen kahvilan seinälle. Erkin uteliasuus oli herännyt, ja koska selkeästi myös Tuula oli utelias taulun suhteen, Erkki ajatteli, että yhdessä he voisivat taulun arvoituksen ratkaista. Tarkkailijalle oli jo tuolloin aivan selvää, että Erkki palaa ja tarkkailijakin saa aikanaan tietää, minkä salaisuuden taulu pitää sisällään.

 

Luku 4 - Taulu

Ei kenenkään ja vähiten tarkkailijan yllätykseksi Erkki palasi kahvilaan muutaman päivän päästä ja oli päättänyt, että nyt ratkaistaan taulun arvoitus. Hieman kärsimättömänä Erkki odotteli, että Tuula vapautui muista asiakkaista, ja kun hänen vuoronsa tuli, hän sanoi Tuulalle, että nyt on aika puhua taulusta. Tuula hymyili salaperäisesti ja pyysi Erkkiä odottamaan muutaman minuutin, jotta apulainen voi tulla tiskille ja sitten hän kertoisi Erkille, mitä oli saanut selville. Erkki siirtyi kahvinsa ja pullansa kanssa – ei vakipaikalleen - vaan vähän sivuun, jotta he voisivat puhua rauhassa.

Pian Tuula liittyi Erkin seuraan omine kahveineen. Vähän aikaa Tuula hengitteli syvään ja Erkki katsoi Tuulaa odottavasti. Sitten Tuula alkoi kertoa, mitä oli saanut selville. Tuula oli edellisenä päivänä poikennut vanhempiensa luona, ja koska hänen isänsä ei ollut kotona, Tuula oli vaatinut äitiään vihdoin kertomaan taulusta. Tuula oli sanonut, ettei poistu paikalta, ennen kuin saa tietää. Vihdoin viimein Marketta oli paljastanut totuuden; taulu oli lahja taulun maalarilta hänelle. Tuula ei aikonut jättää asiaa vain tuohon vaan oli penännyt, että miksi maalari oli sen lahjoittanut. Marketta oli ollut kauan hiljaa ja viimein kertonut koko vaikean tarinan.

Marketta oli aikoinaan tavannut Tuulan isän Pentin opiskeluaikanaan. He olivat tutustuessaan tajunneet asuvansa lähellä toisiaan; Marketta Pentin kotikauppalan naapurikunnassa. Heitä oli hieman oudoksuttanut, että eivät olleet kotipuolessa tavanneet mutta sitten olivat pitäneet kohtalona sitä, että olivat opiskelupaikkakunnalla tavanneet. Niinpä he alkoivat tapailla ja opiskelujen loppuvaiheessa he kihlautuivat ja opintojen päätyttyä menivät naimisiin. Marketta muutti kauppalaan ja arki alkoi asettua aloilleen. Pentti pääsi töihin paikalliseen pankkiin ja hyvin nopeasti hän yleni pankkivirkailijasta apulaisjohtajaksi ja pankinjohtajan sairastuttua ja jäätyä eläkkeelle oli Pentti ollut luonteva valinta pankinjohtajaksi. Tuohon aikaan pienessä kauppalassa pankinjohtajaa arvostettiin suuresti ja hänestä tuli kauppalan tukipilari. Markettakin olisi päässyt pankkiin töihin mutta ei halunnut miehensä alaiseksi vaan meni paikalliseen kauppaan ensin myyjättäreksi ja sieltä yleni kirjanpitäjäksi.

Sitten koitti kohtalokas kesä. Pariskunnan talous oli jo sillä tolalla, että he pystyivät lähtemään kesälomalle Hankoon. He vuokrasivat huoneen pienestä majatalosta ja viettivät paljon aikaa rannalla sekä kävelyillä lähikalliolla ja metsässä. Mutta se kaikki tapahtui suurimmaksi osaksi erillään – etenkin kävelyt. Yhtenä iltana kävelyllä ollessaan Marketta tapasi hurmaavan tumman miehen. Tapojensa vastaisesti Marketta antautui keskusteluun tuon salaperäisen muukalaisen kanssa. Siitä lähtien joka ilta he kohtasivat toisensa metsäpolulla, josta siirtyivät kallioille istuskelemaan ja nauttimaan auringon viime säteistä. He puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä. Marketta sai tietää, miehen olevan taidemaalari, ja kun Marketta oli epäillyt, etteihän maalaamisella voinut elää, oli maalari kertonut olevansa sen verran etuoikeutetussa asemassa, että pystyi aivan täyspäiväisesti omistautua taiteelleen. Ja kyllähän niitä tauluja oli kaupaksikin mennyt. Maalarin nimi oli Henrik ja hän asui Länsi-Suomessa vaimonsa ja poikansa kanssa. Lomalla he olivat koko perhe yhdessä mutta illat Henrik oli pyhittänyt itselleen, koska omien sanojensa mukaan tarvitsi omaa aikaa luovuutensa säilyttämiseksi. Illat olivat siihen omiaan, sillä poika meni aikaisin nukkumaan väsyneenä päivän touhuista eikä vaimoa saisi metsäretkelle mikään – mieluummin tämä jäi poikansa kanssa kylpylähotellin rauhaan lukemaan ties mitä kirjaa. Marketta kertoi itsestään ja Pentistä, kuinka he olivat menneet liian nopeasti ja liian nuorina naimisiin eikä heillä oikeasti ollut oikein mitään yhteistä. Molemmat viettivät mieluiten aikaa erillään tai puuhailivat muuten omiaan. Marketta kertoi haaveilevansa joskus omistavansa kahvilan ja Henrik rohkaisi Markettaa käymään tuumasta toimeen.

Viimeisenä yhteisenä iltana tapaaminen johti pidemmälle kuin kumpikaan heistä olisi halunnut mutta tapahtunutta ei saanut tapahtumattomaksi. Niinpä he katumuksen saattelemina sanoivat toisilleen hyvästit kummakin lähtiessä omaan suuntaansa toivoen, etteivät he koskaan enää tapaisi.

 ”Mutta entä taulu?” Tuula oli vähän ajan päästä tivannut äidiltään ”jos ette kerran enää tavanneet, niin miten taulu on päätynyt kahvilan seinälle?” Marketta oli jatkanut, että muutama kuukausi lomasta hän oli kauhukseen huomannut olevansa raskaana. Ensi ilon jälkeen tunne oli vaihtunut totaaliseen kauhistukseen ja pelkoon, sillä hän tiesi, ettei Pentti millään voinut olla vauvan isä ja sen kyllä tajuaisi Penttikin. Marketta oli pohtinut ja pohtinut tilannetta ja tullut siihen tulokseen, ettei hän voinut muuta kuin kertoa Pentille. Pentti oli järkyttynyt uutisesta ja ollut pari päivää mykkäkoulussa. Tuossa vaiheessa kertomusta Tuula oli kysynyt äidiltään järkytyksen vallassa, että tarkoittiko hän todella, että tuo taidemaalari – tuo Henrik – on hänen biologinen isänsä? Tämän Marketta oli häpeillen myöntänyt ja jatkanut, että kun Pentti oli viimein avannut sanaisen arkkunsa, hän oli sanonut Marketalle: ”En tahdo tietää, kuka lapsen isä on. Tahdon tietää, oletko rakastunut siihen retkuun ja aiotko karata hänen kanssaan auringonlaskuun?” Marketta oli vastannut, että kyseessä oli ollut typerä lomaromanssi ja oikeasti yhden illan juttu eikä hän todellakaan ollut rakastunut eikä hänellä ollut mitään aikomusta karata. Lapsen isä ei edes tiennyt raskaudesta. Pentti oli katsonut Markettaa kylmän totisesti ja sanonut: ”Siinä tapauksessa teemme niin, että minä kasvatan lapsen omanani. Kukaan muu kuin me kaksi ei saa tietään totuutta. Minun asemani tämän kauppalan pankinjohtajana tarkoittaa, että minulla on suuri velvollisuus olla moraalinen esikuva ja rehti mies. Voitko vannoa, ettei kukaan – ei edes tuleva lapsi – saa tietää totuutta?” Marketta oli tämän Pentille vannonut ja heidän elämänsä oli jatkunut normaaliin tapaan.

Tässä vaiheessa kertomusta Tuulalle oli selvinnyt, että miksi isä oli aina ollut niin etäinen ja kylmä häntä ja äitiä kohtaan. Tuula oli ajatellut aina, ettei isä vain ollut kykenevä rakkauteen. Mutta sitten Tuulan ajatus oli taas palannut tauluun ja hän oli sanonut äidilleen: ”Tämä kaikki vaatii paljon pureskelemista mutta et ole vielä kertonut taulusta!” Marketta oli huokaissut ja kertonut sitten vielä jatkon. Kun Tulla oli parin kuukauden ikäinen, niin ulkoillessaan Marketta oli törmännyt kulman takaa tulleeseen Henrikkiin. Vähän aikaa he olivat tuijottaneet toisiaan vaunujen yli, kunnes viimeinen Marketta oli saanut söpellettyä, että mitä ihmettä Henrik täällä teki. Henrik oli kertonut tuoneensa myymänsä taulun kauppalan apteekkarille ja vannonut, ettei hän tiennyt, että juuri tämä kauppala oli se, missä Marketta asui. Marketta oli nopeasti sanonut Henrikille, ettei heitä saisi missään nimessä nähdä yhdessä ja oli pyytänyt Henrikkiä tulemaan syrjäiseen puistoon. Niiltä sijoiltaan Marketta oli lähtenyt viipottamaan kohti puistoa. Henrik oli ensin äimistyneenä jäänyt niille sijoilleen, kunnes oli älynnyt lähteä kohti puistoa. Puistossa Marketta oli kertonut Henrikille, että Pentti tiesi heidän romanssista vaikkakaan ei tiennyt Henrikin henkilöllisyyttä. Samaan hengenvetoon Marketta oli jatkanut, että he olivat Pentin kanssa sopineet jatkavansa elämäänsä normaaliin tapaan eikä kukaan saisi tietää kohtalokkaasta kesälomasta eikä sen seurauksista. Samalla hetkellä, kun Marketta oli tuon päästänyt suustaan, hän oli tajunnut kertoneensa totuuden Tuulasta. Marketta oli toivonut, ettei Henrik kiinnittäisi asiaan mitään huomiota mutta tietysti tämä oli tajunnut totuuden. Marketta aneli, ettei Henrik kertoisi kenellekään eikä yrittäisi olla osa hänen ja Tuulan elämää. Henrik oli pitkään miettinyt asiaa ja todennut, että vaikka hän haluaisi kertoa kaikille, että hänellä oli myös tytär, hänen pitää ottaa huomioon myös muiden osapuolten tunteet. Jos Marketasta oli todellakin parempi niin, että Henrik katoaa täysin tyttärensä elämästä, niin hän tekee juuri niin. Ja jälleen kerran Marketta ja Henrik hyvästelivät toisensa ja sopivat, etteivät enää koskaan tapaa.

Niin oli elämä taas jatkunut normaaliin tapaan ja Tuulan ollessa kolmivuotias oli Marketta vihdoin toteuttanut unelmansa kahvilasta. Suurten avajaisten lopussa, kun viimeisetkin asiakkaat olivat lähteneet. Oli Henrik ilmestynyt ovelle suuren paketin kanssa. Hän oli rauhoitellut Markettaa ja sanonut, ettei todellakaan tullut tänne venettä keinuttamaan. Hän halusi vain tuoda tupaantuliaislahjan. Henrik asetti paketin seinää vasten ja poistui niine hyvineen. Marketta oli avannut paketin ja sieltä oli tuo värikäs taulu paljastunut. Marketta oli tuijottanut taulua pitkään ja tajunnut, että vaikka taulussa oli paljon yksityiskohtia, oli Henrik selkeästi maalannut pääosaan kaksi perhettään: Taulun eri laidoissa oli rannalla istuvat naiset rantatuoleissa. Vasemmalla laidalla lähellä kalliota istuva nainen oli ylvään oloinen. Hänellä oli sylissään avoin kirja mutta hän ei lukenut sitä vaan katseli tiiviisti noin kymmenvuotiasta poikaa, joka polski rantavedessä iloisena. Oikealla laidalla oli hieman nuorempi ja rennomman oloinen nainen, joka seurasi pienen tytön hiekkaleikkiä. Tyttö näytti nauravan ja hakkaavan hiekkaa punaisella lapiollaan.

Tuula lopetti kertomuksen, katsoi Erkkiä ja sanoi: ”Eli tämmöisen tarinan äiti sitten kertoi enkä oikein vielä tiedä, miten suhtautua tähän kaikkeen.” Tarkkailija oli jo huomannut, miten kertomuksen aikana Erkin silmät olivat pyöristyneet ja hengitys käynyt tiiviiksi mutta hän ei ollut keskeyttänyt Tuulaa kertaakaan. Nyt Erkki tuijotti Tuulaa hämmentyneenä ja syvään hengittäen. Tuula katsoi Erkkiä vähän kummeksuen ja sanoi: ”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa tähän? Ei siihen, että minä olen oikeasti äpärä, eikä siihen, että tieto on minulta evätty koko elämäni ajan vain jonkun tyhmän moraalissäännön takia, ettei vain kukaan joudu naurunalaisseksi?” Erkki nosti kätensä puolustus asentoon ja sanoi: ”Rauhoitu hyvä ihminen. Tuo mitä kerroit, vei minut todellakin sanottomaksi. Asia on nimittäin niin, etten ole tainnut koskaan kertoa sinulle, miksi olen niin kiinnostunut tuosta taulusta?” ”No et - mutta ajattelin sen olevan vain kiinnostusta siitä, että miksi niin poikkeava taulu on seinällä. Onko muka jokin isompi selitys olemassa?” ”Kyllä - juurikin niin” syvän huokauksen saattelemana Erkki jatkoi ”katsos, kun tuo taulu kiehtoo minua siksi, että se on isäni; Henrik Ahlströmin maalaama.” Erkki antoi sanojensa upota Tuulaan, jonka kasvoilla vaihtuivat monenlaiset tunteet, kunnes koko totuus paljastui Tuulalle: ”Yritätkö siis sanoa, että me… että me… siis, että me olemme sisaruksia?” ”Sisarpuolia, jos ihan tarkkoja ollaan – mutta kyllä; juuri sitä minä yritän sanoa.” Tuula ja Erkki jäivät katsomaan toisiaan äärimmäisen hämmennyksen vallassa kunnes totesivat, että tällä hetkellä he tarvitsevat molemmat omaa aikaa pohtiakseen uutta tilannetta ja niin Erkki poistui kahvilasta ja Tuula palasi tiskin taakse.

 

Luku 5 – Vanhemmat

 Uuden kahvimukillisen myötä tarkkailija jatkoi muisteluaan. Tuula ja Erkki olivat todellakin miettineet tilannettaan. Mitä nyt? Molemmat olivat olleet sitä mieltä, että tilanne oli sietämätön: miten he muka voisivat elää niin, etteivät kertoisi salaisuutta perheilleen? Molemmat olivat opettaneet lapsilleen, että totuus – vaikka se tuottaisi tuskaa - olisi kuitenkin paras kertoa. Molemmat olivat vannoneet puolisoilleen ikuista rakkautta ja uskollisuutta. Pitäisikö heidän nyt vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunut? Kyllähän siinä oli sitten pari viikkoa vierähtänyt ennen kuin Erkki oli tullut seuraavan kerran kahvilaan. Saman tien, kun Tuula oli nähnyt hänen astuvan sisään, hän oli sanonut apulaiselleen pitävänsä tauon ja ottanut kaksi mukillista kahvia mennen seinänvierustapöytään istumaan. Erkki oli tullut saman pöydän viereen, istahtanut alas ja todennut: ”Taidamme molemmat olla samaa mieltä, ettei tilanne voi jatkua näin.” Tuula oli katsonut Erkkiä kerrankin täysin vakavana ja harkiten sanonut: ”Nämä pari viikkoa kotona ovat olleet todella vaikeita – en ole voinut kertoa miehelleni, mikä minua vaivaa, olen huutanut lapsilleni asioista, joihin he eivät edes ole syypäitä. Haluaisin vain kertoa lapsille, että heillä on eno ja serkkuja ja miehelleni, että hänellä on lanko.” Erkki oli katsonut Tuulaa ja todennut: ”Samanlaiset mietteet minullakin on” ja sitten lakonisesti naurahten jatkanut ”toki roolit erilaiset”. Tuula oli käynyt hakemassa uudet mukilliset kahvia ja lähes yhteen ääneen he olivat todenneet, että heidän pitää ja saada kertoa totuus. He olivat pohtineet pitkään, mikä olisi paras tapa ja tulleet siihen tulokseen, että Erkki pyytäisi äitinsä; leskirouva Ahlströmin ja Tuula vanhempansa Marketan ja entisen pankinjohtaja Pentin kahvilaan. Yhdessä he kertoisivat heille tietävänsä nyt totuuden, ja että heidän pitää se kertoa myös läheisilleen.

Niinpä koitti päivä, jolloin nuo kolme Tuulalle ja Erkille läheistä ihmistä tulivat kahvilaan yhtä aikaa. Leskirouva ja Marketta ensin vähän toisiaan kyräillen ja Pentti tavalliseen tapaan yrittäen ottaa tilannetta haltuunsa. Mutta eihän siinä alkuun päästy puusta pitkään. Vihdoin Erkki totesi: ”Olemme nyt Tuulan kanssa tätä pohtineet paljon ja tulleet siihen tulokseen, että meidän pitää kertoa totuus perheillemme, koska me emme pysty nyt enää jatkamaan elämäämme näin.” Tuula jatkoi tähän: ”Isä, sinä olet aina minun isäni ja äiti; sinä hairahduit kerran ja minun biologiseksi isäksi tuli joku muu. Te rouva Ahlström olette myös selkeästi tiennyt totuuden jo pitkään – mutta ainoa totuus minulle ja Erikille on se, että me olemme sisaruksia. Me emme häpeile tätä asiaa. Isä – Pentti – kauppala on ollut jo pitkään kaupunki ja pankkejakin on tullut useampia. Ketä enää oikeasti kiinnostaa vuosikymmenien takainen yksi hairahdus? Rouva Ahlström; olen pahoillani, että teitä loukattiin mutta voitteko mitenkään antaa Erkin ja minun olla sisaruksia?” Tämän jälkeen tuli pitkä hiljaisuus, kun kolme ihmistä katselivat toisiaan mutta sitten yllättäen leskirouva Ahlström sanoi: ”Tuula – kiitos siitä, että sanoit ymmärtäväsi minun olevan loukkaantunut. Niin minä olinkin pitkään. Mutta tiedän myös, että se, mitä tapahtui vuosia sitten, tapahtui eikä sitä saa mikään tapahtumattomaksi. Minulle Erik – Erkki – hänen vaimonsa ja lapsensa ovat tärkeintä elämässäni. Minun oma arvokkuuteni ei siis voi missään nimessä olla sen tiellä, ettettekö te voisi kertoa totuutta läheisillenne ja saada uudet perheet elämäänne.” Tässä vaiheessa kaikkien odotukset kääntyivät Penttiin. Monen monituisen minuutin ajan Pentti istui hiljaa, kunnes hän viimein sanoi: ”Niin. Olen ollut pitkään katkera. Olen miettinyt, missä tein niin väärin, että niin tapahtui. Olen viimein myös ymmärtänyt, missä meni vikaan ja en oikeasti voi muuta kuin pyytää anteeksi suurenmoiselta vaimoltani Marketalta ja ihanalta tyttäreltäni Tuulalta. Olen käyttäytynyt typerästi ja te olette oikeasti elämäni valo. Ja tällä hetkellä en voi mitään muuta kuin toivottaa kaikki uudet perheenjäsenet tervetulleeksi meidän perheeseen.” Jonkun aikaa kaikki vielä keskustelivat keskenään ennen kuin poistuivat tyytyväisinä kahvilasta.

 

Luku 6 – Päivä painuu iltaan

Tarkkailija havahtuu muisteluistaan, vilkaisee kelloaan ja miettii, että lienee aika lähteä kotiin. Kissat varmaan jo kaipaavat ruokaa ja syliä. Ilta on ulkona alkanut vähän hämärtää ja kosteudesta päätellen taitaa yöllä nousta sumu. Viimeisiä kahvitippoja hörppiessään tarkkailija palaa vielä tutkiskelemaan vanhaa viihtyisää kahvilaa. Suurin osa muista asiakkaista on jo lähtenyt. Tarkkailijan katse kääntyy ensin tumman pöydän pintaan, joka on hienosti ajan patinoima. Kuinka paljon tuo pöytä onkaan nähnyt ja kuullut. Sitten katse nousee tutkailemaan valokuvia, jotka jaksavat aina kiehtoa. Miten onkaan maisema muuttunut – osaa paikoista ei meinaa edes tunnistaa. Viimein katse osuu taas tauluun, joka ylpeästi koristaa kahvilan takaseinää. Jälleen kerran tarkkailija löytää siitä uuden yksityiskohdan. Kyllä on yhteen tauluun saatu mahtumaan paljon tarinaa.

Tarkkailija siemaisee viimeisen kahvitipan mukistaan. Vilkaisee vielä ikkunasta ulos. Vastapäisen talon keltaiset seinät hohkavat alkuillan kosteassa hämärässä. Ulko-oven ruskea ovi näyttää lämpimältä ja kutsuvalta. Tarkkailija nousee, pukee kirkkaan oranssin takin päälleen, huutaa heipat Tuulalle ja poistuu kadulle. Pari kertaa tarkkailija vetää syvään henkeä ja lähtee sitten rivakasti kävelemään kohti kotia ja miettii, että mitäköhän sieltä telkasta tänään tulee?