Lokakuun 13. päivän perjantaiaamu kätki Aviapoliksen asemaa ympäröivän metsämaiseman harmaankoleaan usvaan. Siroava valo ei luonut selkeitä varjoja. Ilmassa leijuva vesi pehmensi aamuliikenteen melun kohinaksi, josta erottuivat vain lähimpänä kulkevat autot. Kostean metsän tuoksuun sekoittui jostain kitkerä palaneen käry.

Aseman liukuportaat kuljettivat minut tunnelista maantasoon. Suljin välillä silmäni kaivaten jatkoa liian lyhyiksi jääneille yöunilleni. Olin vähällä kompastua, kun liukuportaiden yläpää yllättäen ilmestyi eteeni. Tietokonelaukkua olalla raahaten löntystelin ulos bussipysäkille. Jalkani tuntuivat hienoisessa krapulassa kömpelöiltä. Ulkoilman viileydestä huolimatta kosteus nostatti kasvoilleni hien.

Kohta odottamani bussi saapuikin. Bussiin noustessani panin merkille auton numeron 666. Ilmestyskirjan pedon luvun tunnistaessani ajatukseni palasivat hetkeksi nuoruuteeni, jolloin olin etsinyt maailmanselitystä niin uskonnoista kuin kvanttifysiikan tieteenfilosofisista tulkinnoistakin. Aikaa myöten arjesta selviäminen oli kuitenkin syrjäyttänyt sellaiset pohdinnat. Tokkopa maailmaa koskaan edes pystyttäisiin täysin selittämään?

Asetuin istumaan. Pian aineeton naisääni kuulutti seuraavan pysäkin: "Toinen savu, Andra röken." Edessäni nuokkunut mies säpsähti hereille ja kiljaisi: "Mihin helvettiin tää bussi on menossa?" Hän tuijotti verestävin silmin ulos ikkunasta ja haroi oikealla kädellään kiivaasti hiussänkeään.

Kadun varren työmaalla olivat juuri liekit leimahtaneet valloilleen kitkerästi savuttavan bitumipadan alta. Työntekijät riensivät paikalle sammutusvälineitä kantaen —

* * *

"Seis." Taittaja huomasi tehneensä virheen maailmanorigamin taittelussa. Hän avasi kärsivällisesti käsittämättömän määrän viimeksi tekemiään taitoksia palauttaen maailmankaikkeuden muutamia minuutteja ajassa taaksepäin. Hän korjasi ongelmallisen taitoksen ja jatkoi taittelua.

Tällä kertaa leimahdusta ei tapahtunut. Muutama karsinogeeninen hiukkanen ei päässyt ilmaan, ei päätynyt erään lääketieteen opiskelijan keuhkoihin eikä laukaissut tämän ennenaikaiseen menehtymiseen johtavaa syöpää. Sen sijaan parinkymmenen vuoden kuluttua hän Lääkärit ilman rajoja -järjestön kenttätyössä pelastaisi erään odottavan äidin ja tämän syntymättömän lapsen hengen. Lapsen lapsenlapsenlapsesta tulisi aikanaan huomattava poliitikko ja miljoonien kuolemasta vastuullinen sotarikollinen. Tämä olisi siltikin kaiken kaikkiaan vähemmän huono kehityslinja kuin se, jolta Taittaja oli maailman pelastanut.

* * *

Bussinkuljettaja ei hätkähtänyt matkustajan äänekästä purkausta, vaan kokenein ottein käänsi ajoneuvonsa risteyksestä vasemmalle. Edessäni istuvan miehen pää alkoi jälleen nuokkua. Kuului kilahdus, kun joku painoi stop-nappia.

Edelisillan sateen jäljiltä tien epätasaisen päällysteen kuoppiin oli kertynyt vettä, jota autojen pyörät roiskuttivat. Lehtipuissa vielä viipyilevät syksyiset ruskan värit tien vasemman puolen metsikössä ja tien oikean puolen teollisuusalueen Stalker-estetiikka olivat kuin kahdesta eri maailmasta, mutta yksi ja sama tuulenpuuska heilutti niin puita vasemmalla kuin autokaupan tontin laidalla valopylväästä roikkuvia haalistuneita julisteenriekaleita oikealla. Tie siinä välissä muodosti maisemaan taitekohdan, joka yhdisti, ei erottanut.



^{Kuva: Midjourney}