Kuvataidetta 1800-luvun Suomesta

​

Linkki

Johan Ludvig Runeberg - Vänrikkö Stoolin tarinat 1860: Sven Dufva (katkelma)

Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää.

Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää.

"Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin.

Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.

Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' eriskummainen:

peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen

ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,

kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa,

kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.

Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai

oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa,

ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa;

mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;

nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

"Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika urhoinen,

äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!

Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.

Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti."

Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,

vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.

Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan

ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut

ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;

hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.

Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan,

ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;

mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt,

on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi,

enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi,

"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

Johan Ludvig Runeberg - Saarijärven Paavo 1830

Saarijärven salomailla asui

tilallansa hallaisella Paavo,

perkas, hoiti ahkerasti maataan;

mutta Jumalalta kasvun toivoi.

Vaimoineen ja lapsineen hän siinä

niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan,

ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta,

myötänsä vei puolet orahista;

tuli kesä, raekuuro kulki,

kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:

»Paavo parka, kovan onnen lapsi,

sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;

miero raskas, raskahampi nälkä.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

»Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane leipään puolet petäjäistä;

kaksin verroin minä ojaa kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.»

Pantiin leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo.

Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta,

mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki,

kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:

»Paavo parka, kovan onnen lapsi,

kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;

tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

»Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.

Pane toinen puoli petäjäistä,

ojat kahta suuremmat ma kaivan,

mutta Jumalalta kasvun toivon.»

Pantiin toinen verta petäjäistä,

kahta suuremmat loi ojat Paavo,

karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta,

mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki,

mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki;

tuli syksy, halla kultaviljan

koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Paavo polvistuen lausui:

»Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavon vaimo polvistuen lausui:

»Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Mutta miehellensä virkkoi vaimo:

»Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi,

nyt jo meillä alkaa ilon päivät,

nyt jo syrjään petäjäinen silkko,

nyt ma rukihisen leivän leivon.»

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:

»Vaimo, vaimo, sit’ ei kuri kaada,

veljeään ken hädässä ei hylkää.

Pane leipään puolet petäjäistä,

veihän naapurimme touon halla.»