Humalan varsi kiertyy myötäpäivään

Humala kuuluu hamppukasvien heimoon. Se on ruohovartinen ja monivuotinen köynnöstävä kasvi, joka talvehtii juurakkonsa avulla. Keväällä humalan versot puhkeavat juurakon silmuista ja verso venyy jopa yhdeksänmetriseksi kesän aikana. Varsi on särmikäs ja tuntuu karhealta, koska siinä on koukkupäisiä piikkejä. Piikkien avulla humala tarttuu lähellä olevaan kasvustoon tai sille asennettuun tukeen. Varsi kiertyy yläpuolelta katsottuna aina myötäpäivään. Suomessa tavattavat luonnonkasvit kiertyvät vastapäivään.

Humalan lehdet ovat sormiliuskaiset, kuten esimerkiksi vaahteralla. Liuskojen määrä (3–5) riippuu siitä, missä osassa kasvia lehti sijaitsee. Liuskoittuneimmat, karheimmat ja suurimmat lehdet löytyvät päävarren alaosasta. Kaikki lehdet ovat hammaslaitaisia ja lehtien alapinta on aina yläpintaa vaaleampi.

Hedekasvien viljely on ollut aikoinaan Suomessa kiellettyä, koska niiden läsnäolon on todettu huonontavan sadon laatua. Niinpä pääosa Suomessa kasvavista humalista on emikasveja. Hedekasveja voidaan löytää esimerkiksi luonnonvaraisesti kasvavana lehtomaisista metsistä. Hede- ja emikasvin erottaa toisistaan kukinnosta. Emikasvin käpymäinen kukinto on monelle tuttu, kun taas hedekasvin kukinto on aivan toisennäköinen, harva ja leveä terttu. Kasvia, jonka emi- ja hedekukat esiintyvät eri kasviyksilöissä kutsutaan kaksikotiseksi.




Kuvassa hämäläisessä kartanossa säilynyt humalan emikasvi ja kävyt. Käpyjen pituus ja muoto sekä kemiallisten aineiden koostumus humalakannasta toiseen vaihtelee.

Humalaa kasvaa Muonion Pakarjärvellä asti

Humala menestyy lähes koko maassa Lappia myöten. Pohjoisimmat havainnot ovat Muonion ja Sodankylän korkeudelta. Humala kasvaa luonnonvaraisena kasvina laajalla alueella Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Olutta, köysiä, rohtoja ja versoja

Humala on Suomen vanhimpia viljelykasveja. Lakisääteisiä määräyksiä humalan kasvattamisesta löytyy 1300-luvulta lähtien. Humala kuului niihin tuotteisiin, jolla maksettiin veroja, ja sen viljelyksen laiminlyönneistä sakotettiin. Humalaa ei kasvatettu vain oluen ja siman mausteeksi. Nuoria versoja käytettiin myös vihanneksina ja leipomuksissa ja siitä on tehty köysiä, lankaa ja kankaita. Belgiassa syödään yhä suurena herkkuna humalan vaaleita, pimeässä kasvaneita versoja parsan tapaan. Lisäksi humala on ollut tärkeä lääkekasvi ja esimerkiksi unettomuuteen on siitä havaittu saatavan apua.

Suomessa humalan viljelyksessä ollaan Ruotsin vallan aikana oltu ilmeisesti erityisen ahkeria. Maassamme on toiminut jopa ns. humalatarhamestareita ja eräissä kartanoissa on ollut palkattuna aivan erityisesti tähän tehtävään paneutuneita humalatarhureita. Viljelykset ovat olleet Suomessa laajimmillaan 1700-luvulla ja tuottoisimpina aikoina Suomessa riitti humalaa jopa vientiin. Viljelyksen merkittävä väheneminen alkoi 1850-luvulla suomalaisten olutpanimoiden siirryttyä baijerilaiseen oluen valmistustapaan, jolloin tuli tavaksi tuottaa myös humalat Saksasta. Kotitekoisen oluen ja kaljan valmistukseen oman humaliston tuotteita käytettiin vielä 1900-luvulle asti, mutta kotitarveviljelyn lakattua kasvustot taantuivat.

Nykyisin olutteollisuuden Suomessa käyttämät humalat ovat tuontitavaraa. Humalaa viljellään nykyään Iso-Britanniassa, Saksassa, Tšekissä, Slovakiassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Myös Suomessa on virinnyt innostusta paikallisten vanhojen humalakantojen viljelemiseen paikallisoluen valmistamiseksi. Myös luomuolutta voitaisiin valmistaa viljelemällä humalaa Suomessa.

Suomalaiset vanhat humalakasvustot ovat arvokkaita

Suomesta kerättiin Pohjoismaiden geenipankin toimesta 2000-luvun alussa kymmenisen humalakantaa, joista kahdeksan humalakantaa on istutettu geenivarakokoelmaksi Tammelaan. Humalista useimmat ovat peräisin Pohjois-Karjalassa toteutetusta humalan viljelyprojektista. Tuolloin haluttiin elvyttää humalan viljelyä ja hanke aloitettiin saksalaisten humalalajikkeiden viljelyllä. Koska humalat eivät menestyneet Suomen ilmastossa, hanketta jatkettiin keräämällä vanhoja paikallisia humalia Itä- ja Pohjois-Suomesta. Nämä kasvit osoittautuivat ilmastoomme sopeutuneiksi kasvikannoiksi. Ne ennättävät tuottaa satoa lyhyen kasvukautemme aikana.

Geenipankin tutkimuksissa havaittiin, että eri paikoista kerätyt humalat ovat keskenään erilaisia monien ominaisuuksien suhteen. Versojen väri, kasvuvoimakkuus, lehtien muoto, sivuhaarojen pituus, kukinta-aikakäpyjen muoto ja kemiallinen koostumus vaihtelee.

Kansallinen kasvigeenivaraohjelma kuulutti vuonna 2012 sellaisia vanhoja humalakasvustoja, joiden alkuperästä ja iästä oli jonkinlaista tietoa. Vertailunäytteet kerättiin seitsemästä eri luonnonkasvipopulaatiosta. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, poikkeaako luonnonvarainen humala viljellyistä humalakannoista ja kuinka monimuotoinen humala Suomessa on. Kuulutuksen perusteella saatiin 75 eri lehtinäytettä, joiden DNA:ta eristämällä ja analysoimalla saatiin selvitettyä humalanäytteiden keskinäinen monimuotoisuus. Näytteet olivat kartanoiden, pappiloiden, torppien, maatalojen ja erämaatupien mailta. Yleisimmin talon omistajat kertoivat että humalaa oli kasvanut pihapiirissä aina, joten näytteiden tarkkaa ikää ei pystytty määrittämään. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että humalaa on siirretty talosta taloon juurakkona ja että luonnonvaraiset populaatiot ovat todennäköisesti viljeltyjen humalien jäänteitä tai niiden siementaimia.

Luonnonpopulaatioina pidetyt humalat eivät siis poikenneet viljelyjäänteistä geneettisesti. Sen sijaan eri kantojen välillä oli geneettistä eroavaisuutta ja niinpä tutkimuksessa löydettiin kuusi uutta säilyttämisen arvoista kantaa istutettavaksi tulevaisuudessa Tammelassa olevaan humalien geenivarakokoelmaan.

Käy tutustumassa humalien geenivarakokoelmaan

Tammelassa, Lounais-Hämeessä Mustialan maatalousoppilaitoksen alueella maataloushistoriallisen museon takana olevaan humalien geenivarakokoelmaan voi tutustua vapaasti. Humalia hyödynnetään maatalousoppilaitoksen yhteydessä olevassa olutpanimo Isossa Piipussa, jossa niistä tehdään Suoma-nimistä geenivaraolutta.

Lisätietoa:

• Humalan levinneisyys Suomessa Kasviatlas 2013 mukaan.
• Artikkelit geenivarahumalien tutkimuksesta ja kokoelman hyödyntämisestä: Maaseudun Tiede 4/2013.

Vinkkejä humalan viljelyyn

Vanhan humalakannan lisääminen kotikonstein onnistuu juuriversoista. Jos täysikokoisen humalan kaivaa maasta ylös, tulee ensiksi esille keskimäärin 35 cm pitkä juurenniska, johon kasvi tallettaa talveksi vararavintoa. Juurenniska haarautuu juuristoksi. Jopa puolentoista metrin syvyyteen ulottuvat pystyjuuret ovat sitkeitä ja kovia. Osa juurista on hauraita laakajuuria, joita pilkkomalla voidaan vanhaa humalakantaa lisätä. Tärkeää on, että juuripistokkaassa on mukana pieniä vaaleanvihreitä silmuja. Ne pilkistävät juuren pinnalta.

Humala viihtyy ravinteikkaassa, vettä pidättävässä maassa. Kuivassa, liian vähäravinteisessä maassa kasvaessaan humalaan iskee helposti tuholaiset ja taudit. Entisaikaan humalasalot iskettiin maahan vinoon, jotta kasvusto sai tasaisesti valoa ja kävyt kypsyivät. Nykyään humalien tukipuina käytetään lankoja ja vaijereita.