Olen jo pitkään seurannut aktiivisesti, mitä maailmalla ja Suomessa tapahtuu, mutta luokanopettajakoulutukseni myötä olen alkanut kiinnittää erityisesti huomiota koulumaailmaan liittyviin uutisiin ja poliittisiin keskusteluihin. Haluan olla tietoinen siitä, millaista keskustelua yhteiskunnassa käydään omasta alastani; tuntuisi törkeältä toimia opettajana ja olla täysin välinpitämätön opetusalaan liittyvistä suuremmista kuvioista.

Koen myös vahvasti, että opettajilla on velvollisuus seurata aktiivisesti maailmanmenoa. Yksi tärkeistä opettajan työn tavoitteista on luoda edellytykset oppilaiden kiinnostukselle kouluyhteisön ja yhteiskunnan asioita kohtaan (POPS 2014, 24). Opettajan pitää toimia esimerkkinä oppilaille ja olla valveutunut yhteiskunnallisista asioista voidakseen muun muassa käydä keskusteluja oppilaiden kanssa uutisotsikoissa pyörivistä aiheista.

Tulevana opettajana oman roolini tärkeys yhteiskunnassa tuntuu melko valtavalta. Olen ajautunut opiskelijakavereideni kanssa useamman kerran keskusteluihin, joissa mietimme, miten käsissämme ovat kirjaimellisesti tulevaisuuden rakentajat. Valintamme opettajina voivat vaikuttaa muun muassa siihen, tunteeko joku lapsi olonsa unohdetuksi ja jätetyksi. Tämä voi lumipalloefektin mukaisesti vaikuttaa läpi ihmisen koko elämän. Opettajien valtavan tärkeänä tehtävänä on kuulla pienimpiäkin ääniä ja antaa niille arvoa.

Luokanopettajakoulutuksen kautta olen oppinut suhtautumaan kriittisemmin koulumaailman käytäntöihin. On tärkeää, että opettajat eivät sokeana seuraa tiettyä kaavaa, koska ”näin on aina tehty”. Lähes kaikilla monialaisten opintojen kursseilla aloin kyseenalaistamaan paljon asioita, joita olen itse kohdannut kouluaikoinani ja pitänyt täysin hyväksyttävänä; miksi juoksimme yläkoulussa joka vuosi 1500 metriä ilman, että meille opetettiin mitään juoksemisesta? Miksi saimme kirjoitelmista vain arvosanan ilman minkäänlaista kirjallista palautetta? Miksi ketjuvirkkaaminen elokuvan katsomisen aikana oli ehdottomasti kiellettyä? Miksi historian opetus tehtiin uskomattoman tylsäksi opettajan loputtomilla monologeilla, kun mahdollisuuksia mielenkiintoa herättävään oppimiseen olisi ollut lukemattomia?

Toisaalta aloin kyseenalaistamaan joitain meille esiteltyjä uusia käytänteitä. Ympäristöopin soveltavalla kurssilla esitetty tutkiva oppiminen on mielenkiintoinen ja varmasti oppilaita motivoiva pedagoginen malli, mutta suhtaudun siihen varauksella; innostuvatko oppilaat samalla tavalla 10 tutkivan oppitunnin jälkeen? Vaatiiko tämä malli opettajalta kohtuuttoman paljon? Ovatko jatkuvat spektaakkelit oppimisen näkökulmasta ihanteellisia? Kaikki vanha ei todellakaan ole käyttökelvotonta ja kaikki uudet ja upeat toimintamallit eivät ole välttämättä parhaita mahdollisia. Toivon, että osaan ja uskallan tulevaisuudessa opettajana kyseenalaistaa kaiken ja testailla uusia, itseäni jopa hieman epäilyttäviä toimintamalleja.