Opetusharjoittelu 3 päätyttyä listasin itselleni tavoitteeksi tulevassa harjoittelussa, eli tässä harjoittelussa, syventyä erilaisiin tuen tarpeisiin ja eriyttämisen tarpeisiin. Haluan oppia näkemään ja ymmärtämään syvemmin erilaisia tuen tarpeita sekä haluan kehittyä tuen "tarjoajana" - näin kirjasin.

Erilaisten tuen tarpeiden näkeminen on mielestäni sekä eettistä että tieteellistä osaamista, toki myös pedagogista. Tuen tarve ei välttämättä liity oppimiseen vaan oppilas voi tarvita tukea esimerkiksi sosiaalisten suhteiden muodostamisessa. Alkuopetuksessa, 2. luokkalaisten kanssa, pinnalla oli kaveri- ja vuorovaikutustaitojen harjoitteleminen. Väärinymmärryksiä ja erimielisyyksiä tuli paljon ja se on luonnollista oppilaiden ollessa vielä niin pieniä. Alkuopetukseen haasteen tuokin monien oppimisen prosessien päällekäisyys - kovasti uutta asiaa tulee jo pelkästään koulun käyntiin liittyen (oppiaineet, kouluun liittyvät rutiinit ja käytänteet jne.), ja samaan aikaan oppilaat hakevat paikkaansa koulun sosiaalisessa ympäristössä. 

Useat haasteet liittyivät siihen, että koulukaveri oltiin jätetty porukasta ulkopuolelle - esimerkiksi koulumatkoilla ja välitunneilla. Ulkopuolelle jättäminen oli sekä sanallisesti että sanattomasti ilmaistu. 2. luokkalaiset olivat todella herkkiä huomaamaan luokkatovereittensa sanattomista eleistä, jos ulkopuolelle jäämistä toivottiin. Keskusteluja tilanteista käytiin asianomaisten kanssa, mutta usein teemaa käytiin läpi myös koko luokan kesken yhteisesti. Ohjaava luokanopettajamme oli lanseerannut luokan keskeiseksi teemaksi juuri kunnioittavan kohtaamisen ja harjoitteluparini kanssa pyrimme muistuttamaan teemasta ollessamme ohjuksissa. Täytyy sanoa, että varhaiskasvatuksen opettajana tunsin lämpöä ja kiitollisuutta sydämessäni siitä, että ainakin omien työkokemusten pohjalta pystyin välittämään viestiä eteenpäin jo varhaiskasvatuksessa painotettavasta kaveri- ja tunnetaitojen harjoittelemisesta. Jotta oppimisen prosessit olisivat mahdollisimman turvattuja, oppilas tarvitsee tunteen joukkoon kuulumisesta ja turvasta ympärillä.

Mielestäni koulun kontekstissa voisi puhua vieläkin enemmän kohtaamisesta. Koen, että sanayhdistelmä "moninaisuuden kohtaaminen" voi tuntua jopa turhankin monimutkaiselta. Kuten Marjatta Mikkola (2011, s. 181 ) väitöskirjassaan Pedagogista rajankäyntiä koulussa - Inkluusireitit ja yhdessä oppimisen edellytykset toteaa, on koulukasvatuksen tavoitteena taata jokaiselle oppilaalle kasvaminen ryhmän jäsenyydessä. Ryhmän jäsenyydessä 2. luokkalainen ja jokainen koululainen kykenee kasvamaan silloin, kun turvallinen aikuinen kykenee ottamaan luokan jokaisen oppijan huomioon ja omalla pedagogisella osaamisellaan luomaan väyliä yksilöllisten kasvun ja oppimisen prosessien muodostumiseen. Luokkayhteisön rakentaminen on pitkä ja jatkuva prosessi (Mikkola 2011, s. 181) ja siksi painottaisinkin opettajan taitoa nähdä itsensä me-hengen rakentajana. Harjoittelun pienryhmäkeskusteluissa keskustelimme uuden oppilaan saapumisesta luokkaan sekä siitä, millaisen myllerryksen se saattaa luokassa aiheuttaa. Ajattelen, että parhaimmillaan esimerkiksi juuri uuden oppilaan saapuminen ryhmän uudeksi jäseneksi antaa mahdollisuuden positiiviselle kuhinalle. Ryhmäytymisleikit voivat antaa mahdollisuuden uusille näkökulmille jo tosilleen entudestaan tutuillekin oppilaille. En usko, että ryhmäytymisleikeistä on koskaan haittaa - päinvastoin, niitä voisi ottaa aktiivisesti osaksi luokan arkea. Opimme jatkuvasti itsestämme ja toisistamme uutta.

Lähteet:

Mikola, M. 2011. Pedagogista rajankäyntiä koulussa. Inkluusioreitit ja yhdessä oppimisen edellytykset. Jyväskylä Studies in Education, Psychology And Social Research 412. Jyväskylän yliopisto.