Wagner muotoili oopperateoriansa lähtökohdan kirjassaan Oper und Drama (Ooppera ja draama, 1851). Sen mukaan myytti on ihanteellinen keino runoilijalle, sillä sen juuret ovat kansassa ja se sisältää ikuisen totuuden. Wagnerin mukaan ”musiikki ei osaa ajatella – mutta se osaa materialisoida ajatukset” eli musiikin tehtävänä on tulkita tekstiä ja musiikki on tekstin intensiivisempää ilmaisua. Tämä oli tähdätty kritiikiksi ranskalaista oopperaa (Meyerbeer) kohtaan, jota Wagner syytti ulkoisesta tehontavoittelusta.

Wagner kirjoitti myöhemmin artikkelin Zukunftsmusik (Tulevaisuuden musiikki, 1860), jossa on kuitenkin selvä muutos edelliseen tekstiin. Hän oli tällä välin löytänyt Schopenhauerin:

Musiikki ei kaikkien muiden taiteiden tavoin esitä ideoita eli tahdon esineellistymisasteita, vaan välittömästi itse tahtoa … musiikki on itsenäinen taide, jopa kaikista taiteista valtavin ja tarkoituksensa kokonaan omin neuvoin saavuttava, niin se ei myöskään tarvitse laulun sanoja eikä oopperan toimintaa … sanat ovat ja pysyvät musiikille vieraana, toisarvoisena lisänä, sillä sävelten vaikutus on verrattomasti mahtavampi, erehtymättömämpi ja nopeampi kuin sanojen; jos sanoja liitetään musiikkiin, täytyy niiden sen vuoksi joutua täysin alistettuun asemaan ja mukautua kokonaan musiikkiin.

Niinpä Tristan ja Isoldessa Wagneria ohjasi jo musiikki, ei teksti.