Giuseppe Verdi

Giuseppe Verdi

Verdi on italialaisen oopperan henkilöitymä. Hän halusi käsitellä näyttämöllä arkisia ongelmia ja inhimillisiä ominaisuuksia: rakkautta, mustasukkaisuutta, kunnianhimoa, kateutta ja urhoollisuutta. Hänellä ei ollut kirjallista kunnianhimoa, kuten esim. Wagnerilla, eikä syvällisiä teorioita musiikistaan. Verdi halusi vain luoda hyvää oopperaa kunnollisen ammattimiehen tavoin. Libretto oli tärkeydestään huolimatta toissijainen, mutta säveltäjän asiantuntemus teatterin ja draamassa toimivan musiikin suhteen oli ehdoton. Verdi korostaa juonen kohokohtia ja maalaa tunnelmaa mestarin tavoin. Italialaisen perinteen mukaisesti hän sävelsi oopperansa aina tilauksesta, sopimuksen perusteella johonkin oopperataloon.

Melodia on italialaisessa oopperassa kaiken keskipisteenä. Monista Verdin sävelmistä on tullut lähes kansanmusiikkia, ja hän kirjoittaa laulavaa melodiaa myös resitatiivikohtauksiin. Orkesterijohdannot, ensemblet, aariat, duetot ja kuorot nivoutuvat kuitenkin yhdeksi kokonaisuudeksi – erillisiä numeroita on varsinkin viimeisissä oopperoissa vähemmän. Keskeiset aariat ovat luonnollisesti aina päähenkilöillä. Verdin librettoja ja musiikkia voidaan pitää Wagnerille vastakkaisen tyylin edustajina välittömine inhimillisine tunteineen ja voimakkaine draamallisine tilanteineen. Hänen musiikissaan ei ole samanlaista sinfonista ajattelua kuin monien saksalaisten oopperoiden orkesteriosuuksissa.

Verdin oopperoiden ytimenä on elävä ihminen ja hallitsevana tekijänä musiikki. Musiikillisesti hän on täydellinen romantikko. Melodia hallitsee, soinnutuksessa esiintyy paikoin runsaastikin kromatiikkaa. Modulaatioita saattaa olla tiheään ja tonaalisesti varsin kaukaisiin sävellajeihin. Muoto syntyy draaman jännitteestä, ei ennalta valituista kaavoista.

Italia oli 1800-luvun alussa jakaantunut osin Ranskan ja Itävallan hallitsemiksi pieniksi ruhtinaskunniksi. Kansallinen liikehdintä ja vallankumousaate yltyivät, ja 1840-luvulta alkaen Verdin merkitys tuli yhä keskeisemmäksi. Näyttämö oli valmis köyhistä oloista kohoavalle säveltäjälle, joka hallitsi oopperaperinteen ja osasi panna sen palvelemaan hetken tarpeita. Verdin varhaiset oopperat olivat täynnä risorgimento -dramatiikkaa, kansanjoukkojen törmäyksiä, juonittelua ja salaliittoja, rikottuja lupauksia ja loukattua kunniaa.

Poliittinen sanoma oli selkeä. Italialle vaikeana aikana, jolloin maa halusi vapautua Itävallan herruudesta, yleisö ymmärsi heti, mistä esim. heprealaisten orjien laulussa oli kysymys. Melodia oli tarttuva, mutta kun seiniin joka puolella maata kirjoitettiin sana VERDI, sillä oli ennen kaikkea merkitys: Vittorio Emanuele, re d'Italia. Mieltä ei vankilan pelossa voitu osoittaa avoimesti. Verdin musiikki oli sekä purkausventtiili että vallankumoussignaali.

Verdin tärkeimmät oopperat ovat Rigoletto (1851), La Traviata (1853), Don Carlos (1867), Aida (1871) sekä myöhäiset Otello (1887) ja Falstaff (1893), mutta hän on niitä harvoja säveltäjiä, joiden miltei kaikista oopperoista voi käyttää sanaa "mestariteos". Jokainen niistä on omanlaisensa musiikillinen draama ja kuitenkin heti tunnistettavissa tyylinsä perusteella juuri Verdin aikaansaannokseksi. Säveltäjästä tuli teostensa myötä maailmankuulu, ja niitä esitettiin kaikilla maailman näyttämöillä.

Oopperoidensa lisäksi Verdi sävelsi yhden tärkeän teoksen: sielunmessun ihailemansa runoilijan Alessandro Manzonin kuoleman johdosta. Requiem valmistui v. 1874. Se on tyyliltään ominta Verdiä ja yhtä dramaattinen, "oopperamainen", kuin hänen parhaat näyttämöteoksensa.

Kuunneltavaa | Verdi: Otello

Loistokkaan Kairon oopperatalon avajaisiin tilatun Aidan jälkeen Verdi aikoi lopettaa oopperoiden säveltämisen, mutta kustantaja Giulio Ricordi järjesti hänen nähtäväkseen libreton, joka oli laadittu Shakespearen Othellon pohjalta. Se houkutteli yli 70-vuotiaan säveltäjän vielä työhön. Otellon menestys oli uskomaton: 16 vuotta oli kulunut ilman uutta Verdi-oopperaa, ja odotukset olivat korkealla. Yhteistyö Arrigo Boïton kanssa oli johtanut loistavaan librettoon, ja musiikki yhtyi siihen täydellisesti. Resitatiivi sulautuu nyt aariaan, ja "loputon melodia", yksi Wagnerin tyylin tunnusmerkeistä, leimaa italialaisenkin mestarin työtä.

Otello
Nelinäytöksinen ooppera, tapahtuu 1400-luvun lopussa, libretto Shakespearen mukaan Arrigo Boïto, ensi-ilta Milanon La Scala -oopperassa 5.2.1887.

I näytös: Kyproksella raivoaa myrsky. Saarelaiset odottavat Otelloa (tenori), maurilaista kenraalia, jonka Venetsia on lähettänyt suojelemaan uhkaavalta turkkilaisten laivastolta. Ukkosmyrskyssä he rukoilevat laivan satamaan pääsyn puolesta. Jagon (baritoni) pettymykseksi laiva pelastuu, ja Otello astuu maihin turkkilaisten tappiosta riemuitsevan kansan luo.

Jago on katkera siitä, että Otello on ottanut luutnantikseen Cassion. Roderigo, nuori venetsialainen, taas suree toivotonta rakkauttaan Desdemonaan (sopraano), Otellon vaimoon. Jago rohkaisee häntä ja sanoo, että Desdemona kyllästyy pian paksuhuuliseen villiinsä. Hän lupaa auttaa Roderigoa.

Kaupunkilaiset sytyttävät nuotion ja laulavat sen ympärillä. Jago juottaa Roderigon seurassa Cassiota, jonka Roderigo houkuttelee tappeluun. Otello saapuu ja erottaa humalaisen vartiopäällikkönsä Jagon teeskennellessä sovittelijaa. Desdemona saapuu ja he vaipuvat muistoihinsa Otellon kanssa, kun muut poistuvat. Musiikissa soi aihe "Un bacio ... ancora un bacio", joka kaikuu oopperan viime tahdeissa traagisen loppuratkaisun jälkeen.

II ja III näytös kuvaavat, kuinka Jagon juonittelut herättävät Otellossa Desdemonan ja Cassion kuvitellun suhteen takia mustasukkaisuuden, joka johtaa avoimeen välirikkoon.

IV näytöksessä Otello toteuttaa mielestään oikeutetun kostonsa ja tappaa Desdemonan. Ymmärrettyään erehdyksensä Otello surmaa itsensä.

Boïton libretto tiivistää Shakespearen tekstin hienosti jättämällä mm. ensimmäisen näytöksen ja pitkitetyn lopun kokonaan pois. Se tarjoaa lisäksi Verdille mahdollisuuden säveltää lyyrisiä kohtauksia, jotka draamasta muuten puuttuvat. Tällainen suvantokohta on esim. ensimmäisen näytöksen lopun duetto. Laulun ja orkesterin ihanteellinen sekoitus, dramaattisen ilmaisun voima, aarian ja resitatiivin tasapaino yhdistyvät Otellossa italialaisen oopperan huipentumaksi. Kaikki nämä ominaisuudet ovat olleet kuultavissa jo Verdin aiemmissa teoksissa, mutta tässä ne ovat kypsyneet todelliseksi mestaruudeksi. Verdi kirjoitti tilaisuuden tullen, Shakespearen ja Boïton salliessa, mieluusti aarian, dueton tai kuorokohtauksen, mutta tiesi koko elämänsä aikana kehittyneellä teatterivaistollaan, että hänen kannattaa keskittyä orkesterin kannatteleman dialogin ilmaisuun.

Tragedian tunnelma luodaan välittömästi, kun yleisö heitetään heti alussa keskelle myrskyä, joka ulkonaisesti raivoaa Kyproksen ympärillä, mutta sisäisesti ihmisten mielissä. Myllerrys rauhoittuu vasta näytöksen lopussa säveltäjän vaikuttavimpiin kuuluvassa rakkauskohtauksessa. Tämä musiikki myös huipentaa oopperan, kun kaikki teot on jo tehty ja muut sanat lausuttu.

KUUNTELU. Verdi: Ote oopperasta Rigoletto: La Donna É Mobile



Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä