​
Beethovenin aikaan riippumattomana säveltäjänä eläminen alkoi olla mahdollista, koska vallankumouksen myötä uusi voimakas porvaristo toi uuden, laajemman konserttiyleisön. Myös musiikin julkaisutoiminta vilkastui. Beethoven oli ensimmäinen, joka tuli toimeen myymällä sävellyksensä kustantajille. Hän työskenteli synnyinkaupungissaan Bonnissa hovimuusikkona vuodesta 1783, mutta muutti v. 1792 loppuelämäkseen vapaaksi taiteilijaksi Wieniin, jossa hän opiskeli lyhyen aikaa Haydnin johdolla. Beethoven oli Mozartin tapaan yksi aikansa parhaista pianisteista, mutta kuurous päätti pianistiuran.

Beethoven oli Haydnin ja Mozartin rinnalla yksi kolmesta suuresta wieniläisklassikosta, mutta hän mursi teoksissaan klassismin rajat. Hänen varhaisteoksensa noin vuoteen 1800 jatkavat Haydnin ja Mozartin tyyliä. Ns. keskikaudella valmistuivat useat Beethovenin tunnetuimmat teokset, mm. sinfoniat Eroicasta (n:o 3, 1805) kahdeksanteen (1812), pianosonaatti op. 57 (Appassionata) ja pianokonsertto n:o 5. Myöhäiskaudella 1810-luvun puolivälistä lähtien säveltäjä irtaantui entistä pitemmälle perinteisistä tyyli- ja muotoihanteista. Hän esiintyi viimeisen kerran julkisesti v. 1814.

Viimeistään pianosonaatti op. 106 B-duuri, Hammerklavier (1818), oli mittasuhteissaan ja vaikeudessaan merkki siitä, että musiikin esittämisessä parhaittenkin harrastelijoiden, "amatöörien", aika oli ohi. Beethovenin viimeisen luomiskauden töitä olivat Liederkreis, viimeiset pianosonaatit ja jousikvartetot, Missa solemnis ja yhdeksäs sinfonia. Näitä leimaa yksilöllisyys, jota myöhemmät säveltäjät saattoivat vain ihailla, eivät matkia. Vasta Mahlerin myöhäisromanttiset teokset veivät sinfonian kehityksen laajenemispäätepisteeseensä. Beethovenin sävellykset ovat nyt maailman orkesteri- ja kamarimusiikkirepertoaarin ydin.

Beethoven, päinvastoin kuin esim. Mozart, luonnosteli sävellyksensä paperille moneen kertaan ennen niiden lopullista muotoa. Hän sävelsi voimakkaita kehittelyjaksoja, laajensi rakenteita ja lujitti teosten osien välistä suhdetta. Beethovenin musiikin tyylipiirteitä ovat rytminen elävyys, selkeät vastakohdat ja dynamiikka. Hän ei ollut suuri melodikko kuten Mozart, mutta hänen teemansa ovat ytimekkäitä ja soveltuvat erinomaisesti kehittelyn lähtökohdaksi. Kvartetoissaan ja pianosonaateissaan Beethoven kokeili uusia mahdollisuuksia ja käytti hyväkseen klaviatuurin äärialueita. Piccolohuilu ja kontrafagotti tulivat uusina soittimina sinfoniaorkesteriin. Beethovenin tunnetuimpia teoksia ovat yhdeksän sinfoniaa, viisi pianokonserttoa, viulukonsertto, 16 jousikvartettoa, viulu- ja sellosonaatit ja 32 pianosonaattia. Merkittävä on myös hänen ainoa oopperansa Fidelio.

KUUNTELU. Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli
​

Sinfonia n:o 9 d-molli
Beethoven oli jo pitkään ajatellut säveltää Friedrich von Schillerin runoelman An die Freude, Ilolle, jossa on ilmaistu säveltäjän oma ihmisten veljeyden ihanne. Ajatusta sanojen yhdistämisestä sinfoniaan Beethoven lienee ruvennut luonnostelemaan noin v. 1817. Mikään muu Beethovenin teos ei tarvinnut niin pitkää kehittymisjaksoa: ensimmäisen ja kahdeksannen sinfonian välissä on yhtä paljon aikaa kuin kahden viimeisen. Vuonna 1824 valmistuneen sinfonian henki on väistämättä liitetty ulkomusiikillisiin tapahtumiin ja tunnelmiin: Ranskan vallankumouksen jälkivaikutukseen, Napoleonin sotiin, yksilön arvoon, ihmiskunnan kärsimykseen ja toivoon.

• Teoksen alkutahdit synnyttävät pelonsekaisen odotuksen tunnelman: ensiviulut soittavat kuiskaten lyhyitä laskevia sävelaiheita jousien ja käyrätorvien (nyt ensi kertaa neljä!) autioita kvinttejä vasten. Katkelmallinen aihe kasvaa ja räjähtää lopulta täyden orkesterin pauhuksi, joka tuo julki voimakkaan ja määrätietoisen pääteeman. Osan mitat, keskittyneisyys ja voima olivat aikanaan ennenkuulumattomat.
• Ensimmäistä kertaa sinfoniamuodon historiassa Beethoven sijoitti scherzon toiseksi. Tehokas rytmi perustuu säveltäjälle tyypilliseen, yksinkertaiseen kolmisäveliseen aiheeseen, joka myöhemmin kuullaan useita kertoja patarumpujen iskuissa.
• Hitaassa osassa soivat vuoroin kaksi teemaa muunnelmineen. Laajana ja monipolvisena osa on hieno esimerkki Beethovenin myöhäisestä orkesterityylistä.
• Finaali alkaa räjähtävällä soinnulla, jota seuraa viittauksia kolmen edeltävän osan aiheisiin, jotka kaikki keskeyttää sellojen ja bassojen "resitatiivi". Aluksi hiljaa, mutta yhä päättäväisemmin koko orkesteri tarttuu suureen teemaan, joka kasvaa "Oodiksi ilolle" kuoron ja neljän laulusolistin liittyessä mukaan.

Sinfonia sai myrskyisän suosion ja on jäänyt musiikin historiaan yhtenä vaikuttavimmista ilon ja riemun ylistyksistä.