Verratessani omaa vuorovaikutusosaamista vuoteen, jolloin aloitin yliopisto-opinnot (2018), näen itsessäni selkeän kehityksen. Iso osa tästä kehityksestä liittyy puhtaasti siihen, että olen kahden vuoden aikana kasvanut ihmisenä. Olen kohdannut opinnoissani ja vapaa-ajallani tilanteita, jotka ovat haastaneet vuorovaikutustaitojani ja työntäneet minua eteenpäin vuorovaikuttajana. Muun muassa musiikin soveltavalla kurssilla pidin usean tunnin kestäneen opetushetken alakouluikäisille kolmen luokanopettajaopiskelijakaverini kanssa. Vuorovaikutustaitojen ja moninaisuuteen liittyvän osaamisen kehittymisen näkökulmasta tunti oli opettavainen, sillä luokassa puhuttiin englantia ja suurimmalla osalla oppilaista oli äidinkielenään jokin muu kieli kuin suomi. Oman haasteensa tunnin vetämiseen toi myös se, että meitä opettajia oli oppilaisiin nähden todella paljon. Vaikka meillä oli selkeä tuntisuunnitelma ja yhteiset tavoitteet, oli jokaisella opettajalla oma tyyli ja ajatus siitä, miten tuntia vedettäisiin. Tällöin piti itse pystyä joustamaan ja muuttamaan omaa ajattelua lennosta sekä luottamaan toisten näkemykseen tunnin etenemisestä. Yhteisopettajuus usean opettajan kanssa on erittäin koetteleva ja opettavainen kokemus omille ryhmätyöskentelytaidoille, mutta ehkä juuri siksi se on tiimityötä parhaimmillaan!

Olen luonteeltani ihminen, joka tykkää ottaa ohjaimet käsiinsä ja hoitaa tilanteet tehokkaasti ilman turhaa häslinkiä. Lähes kaikkiin käymiini kursseihin on kuulunut jonkinlainen ryhmätyö, joten ryhmätyöskentelytaitoni ovat olleet jatkuvasti koetuksella. Olen pysynyt tarvittaessa taustalla ja kuunnellut rauhassa kaikkien ehdotukset, vaikka haluaisin itse mennä vauhdilla eteenpäin päässäni olevan selkeän suunnitelman mukaan. Olen toki myös ottanut joissakin tilanteissa ns. johtajan roolin (varsinkin silloin, kun olen ollut väsynyt ja useiden projektien palautuspäivät ovat lähestyneet uhkaavasti), mutta uskon olleeni muut huomioonottava ja reilu tässäkin roolissa. Olisi kylläkin mielenkiintoista kysyä kanssani työskennelleiltä ihmisiltä, onko heillä ollut sama mielikuva näissä hetkissä. Vaatimukset hyvistä ryhmätyöskentelytaidoista nousivat ihan uudelle tasolle, kun suunnittelimme ympäristöopin soveltavan kurssin tunnilla koko ryhmän yhteistä opetusprojektia (kahden päivän tiedeleiri alakouluikäisille lapsille). Normaalin neljän henkilön muodostaman ryhmän sijaan meitä oli suunnittelemassa tiedeleiriä vajaa kaksikymmentä opiskelijaa, joilla kaikilla oli omia näkemyksiä ja mielipiteitä tunnin pitämisestä. Haastavasta asetelmasta huolimatta suunnittelu oli melko nopeaa ja vaivatonta. Oma roolini oli melko passiivinen, mutta toin esille, kun olin jostain asiasta samaa/eri mieltä ja esitin toisinaan omia ehdotuksiani. Näin isossa ryhmässä toimiminen oli minulle melko uutta ja olenkin hyvin tyytyväinen siitä, että sain tällaisen kokemuksen. Uskon, että työelämässä tulee törmäämään tämän kaltaisiin tilanteisiin muun muassa opettajainkokousten muodossa.

Moninaisuus on ollut monella kurssilla esillä eri tavoin ja erilaisilla painotuksilla, mutta suomen kielen soveltava kurssi sai minut todella sukeltamaan moninaisuuden syvyyksiin. Suorittamani itsenäinen kurssi käsitteli monikielisen ja -kulttuurisen ryhmän opettamista. Viiden eri kirjallisen tehtävän myötä pääsin syventymään moninaisuuteen ja pohtimaan omia ajatuksiani aiheesta. Kurssin myötä minulle aukeni todella paljon asioita, joita en ollut aiemmin miettinyt liittyen muun muassa siihen, mitä kaikkea tulee ottaa huomioon luokassa, jossa on eritaustaisia oppilaita. Kurssiin kuului myös tehtävä, jossa pääsimme ohjaamaan suomen kieltä opiskelevaa maahanmuuttajaa. Tilanne oli minulle täysin uusi ja jopa hieman pelottava. Mielessäni pyöri, miten minä osaisin opettaa henkilöä, joka osaa suomea erittäin vähän. Tällöin vuorovaikutustaitoni astuivat kehiin ja selvisin tilanteista muun muassa nonverbaalisilla keinoilla. Opetushetki meni yllättävän hyvin ja sainkin huikean itsevarmuuspiikin opetushetken jälkeen! Tilanteen myötä sain myös kaadettua omia pieniä ennakkoluulon muureja; ei opetushetki ollutkaan tuhoon tuomittu, vaikka meillä ei ollut mitään selkeää yhteistä kieltä.

Asenteeni erilaisuutta kohtaan on avoin, hyväksyvä ja lähtökohtaisesti aina positiivinen negatiivisen sijaan, mutta en voi väittää, etteikö minulla olisi vieläkin tietynlaisia ennakkoluuloja ja uskomuksia erilaisten ihmisten kanssa toimimisesta. Uskon, että nämä ennakkoluulot voivat muuttua tai lieventyä vain työskentelemällä erilaisten ihmisten kanssa. Siksi onkin mielestäni tärkeää päästä toimimaan mahdollisimman laajasti erilaisten ihmisten kanssa.