Heinäkuun ennätyshelteet paahtoivat jo kolmatta päivää. Pihan hiekka oli heti aamusta tuntunut lämpimältä, miltei kuumalta paljaiden varpaiden alla. Koivut seisoivat hiljaa eivätkä edes haavan lehdet pitäneet havinaansa. Tuntui kuin luonto olisi raukeana antautunut helteille. Vain paarmat surisivat lähistöllä ja perhoset lepattivat laiskasti kukasta kukkaan.

Talon verannalta avautuivat näkymät kolmeen suuntaan. Puutarhasta pilkottivat penkeissään nuokkuvat keltaiset kultapiiskut ja kullerot, eriväriset joriinit, leimut, krassit ja kehäkukat. Keinu ja puutarhatuolit pitivät uima-altaan reunalla seuraa yksinäiselle muovijoutsenelle. Kasvimaalla oli avattu jo juhannukseksi yksi perunavako, ja mullassa lojui siellä täällä pieniä vaaleita perunoita.

 Piha-aidan takana makoili naapurin neljä lehmää leuat hitaasti jauhaen laidunheinää. Niiden rauhaa ei mikään häirinnyt. Laitumen takana maantiellä suuret Jyry-Sisut ja Scania Vabikset kuljettivat harjusta kaivettua soraa. Kerran päivässä kulki suuntaansa myös kirkkaan keltainen postiauto, joka heitti paitsi postit kylien yhteisiin postilaatikoihin, myös matkustajat pysäkeilleen. Muut tien kulkupelit, kuten paikallisliikenteen harmaat linjurit ja tavallisen kansan opelit, pösöt, volvot ja mosset, näkökenttä rekisteröi harvemmin.

Talon toisella puolella kiviaita rajasi pihapiirin sankasta havumetsästä. Juuri tällaisena päivänä metsässä käyskentelijä voisi tuntea voimakkaan havun ja pihkan tuoksun. Aurinko siilautuisi jännittävästi ylhäältä oksien välistä, mutta alhaalla puiden juurella olisi hämärää. Maa olisi pehmeä neulasista, mutta siellä täällä lojuisi kuivia oksanpätkiä, jotka rasahtelisivat jalkojen alla.

Helteinen hiljaisuus hämmästytti. Missä olivat kottaraisetkin, jotka alkukesästä kuuluivat ja näkyivät pihapiirissä. Nuoremmat linnut olivat ehkä jo muuttaneet etelämmäksi, mutta vanhempien lintujen muuttoaika oli vasta syyskuussa. Pitivätkö ne päivän mittaista siestaa pöntöissään puiden lehvien varjossa.

Reetta istui verannan pöydän ääressä ja joi punaista viinimarjamehua. Se maistui jo hieman kellarilta. Tämän vuoden mehut olivat vielä keittämättä, mutta pian marjat olisivat kypsiä. Silloin haettaisiin kaupasta Atamonia, kaivettaisiin Mehu-Maija esiin ja kuumennettaisiin tyhjät pullot uunissa. Mehunkeitto oli Reetasta hauskaa, vaikka kuuma höyry oli vaarallista. Valmiit pullorivistöt näyttivät niin upeilta ja saivat äidinkin iloiseksi.

Yksin istuessaan Reetta vaikutti miltei huomaamattomalta. Hän oli pienikokoisempi kuin muut kymmenvuotiaat. Lyhyet poikamaisesti leikatut hiukset nuorensivat häntä entisestään. Siniharmaat silmät tarkkailivat maailmaa otsatukan alta totisina. Reetta huomasi pihan poikki kulkevan, häntäänsä iloisesti heiluttavan koiran ja tunsi, miten iloinen huolettomuus oli hänelle harvinainen vieras.

Tyttö oli huomannut jo varhain, ettei kotona ollut aikaa neuvoihin eikä lämpimiin iltahetkiin. Äidin ja isän raskaat askeleet ja heidän väsyneet olemuksensa loivat kodin ylle harmaan verhon. Reetta kantoi pienillä harteillaan vastuuta kodistaan. Hänen mielessään pyöri usein ajatus: jos en pidä silmiäni auki, kuka sitten pitää? Jäisikö jotain huomaamatta? Tuo pieni, selittämätön huoli oli pesiytynyt häneen. Reetta tunsi sen vatsanpohjassaan, painona rinnassa, pelkona siitä, että jotain pahaa voisi tapahtua, jos hän ei olisi valpas. Hän oli kuin pieni koira, joka kokonsa unohtaen puolustaa laumaansa isompaa vastustajaa vastaan. Joskus tämä vastuu painoi, väsytti, teki olon yksinäiseksi – mutta toisaalta se antoi tarkoituksen arjen harmauteen. Hän halusi, että kaikki olisi hyvin, eikä mikään paha pääsisi livahtamaan heidän kotiinsa.

Reetta joi mehulasinsa tyhjäksi. Mehua oli läikkynyt shortseille, mutta se ei vaivannut häntä. Märkä kuivuisi tällä ilmalla nopeasti. Hän nousi tuolilta, työnsi paljaat varpaansa rakkaisiin bali baleihin, jotka täti oli tuonut viime kesänä tuliaisina, mutta jotka olivat käyneet jo liian pieniksi. Sandaalit sanoivat rytmikkäästi klik klak, klik klak, kun hän käveli kuistin puulattialla ja astui portaita pihamaalle.

Helle ja tuoksut tulvahtivat Reettaa vastaan. Liian lyhyet sandaalit painoivat kantapäitä, joten hän riisui ne ja tunsi maan lämmön. Hän hengitti syvään, antoi ympäristön tuoksujen rauhoittaa, vaikka perushuoli jäi varjon lailla seuraamaan häntä. Silti, juuri tässä hetkessä, ympäröitynä kodin arkipäivällä, Reetta tunsi olevansa osa perhettään, jonka puolesta hän oli valmis seisomaan, vaikka joskus pelotti.

------

Iltapäivällä kahvi nautittiin verannalla. Kun Reetta saapui paikalle, kahvipannu höyrysi jo pöydällä, mutta vielä oli odotettava kahvinporojen laskeutumista. Kahvi ja pulla tuoksuivat ihanalta. Lapsille oli tehty kannuun rymdiä, pienistä kiteistä liuotettua mehua. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli paljon parempaa kuin iänikuiset viinimarjamehut. Joskus natiaiset puikahtivatkin salaa ruokakomeroon ja ottivat Rymd-pussista pelkkiä kiteitä kielensä päälle ja antoivat niiden sulaa siinä sihisten.

Äiti istui silmät kiinni keinutuolissa. Hän näytti nukkuvan, mutta Reetta tiesi, että uni oli ohutta. Äiti oli hyvin kalpea, sillä kesä oli kulunut sisätiloissa. Isä rapisutti pöydän ääressä sanomalehteä ja kommentoi harvakseltaan uutisia: Kyllä nyt on maailmankirjat sekaisin. Ensin Martin Luther King ja sitten Robert Kennedy. Ei kahta kolmannetta.

Pojat, kuusivuotias Olli ja kahdeksanvuotias Juho istuivat polvet koukussa lattialla ja vertailivat taskujensa aarteita: nauloja, muttereita, kiviä ja käpyjä.

Reetta luki neljävuotiaalle Tildalle satua. Kesken kaiken Tilda parahti sydäntä särkevästi itkuun, ponkaisi pystyyn ja juoksi nyyhkyttäen äidin helmoihin. Äiti havahtui keinutuolissaan ja nosti tytön syliinsä. Äiti oli unen ja valveen rajamailla.

• ”Mikä nyt on, pikku-Tilda?” Äiti katsoi pelästyneenä tyttöä ja silitti hänen päätään.
• ”P-p-pelottaa”, Tilda sai soperrettua suu mutrussa.
• ”Mikä sinua niin pelottaa? ”
• ”Satu.” Tilda painoi poskensa äidin rintaa vasten ja alkoi taas itkeä.
• ”Reetta, mitä siellä tapahtuu?” Äidin äänessä oli närkästystä keskeytyneestä lepohetkestä, mutta myös huolta Tildasta. Reetta tunsi pienen syytöksen itseään kohtaan.
• ”Ei mitään, luin vain yhtä Grimmin satua, ja sitten Tilda alkoi itkeä. Iso Klaus ja pikku Klaus taisi olla liian jännittävä.”

Äiti lohdutteli Tildaa sylissään, mutta pian tyttö luisui sylistä ja juoksi takaisin Reetan luokse.

• ”Jatka,” hän komensi tomerasti Reettaa.

Reetta katsoi äitiin ikään kuin kysyäkseen lupaa, mutta äiti kaatoi jo kahvia kuppiin eikä huomannut katsetta. Reetta jatkoi lukemista.

 

Helteessä uinuvan iltapäivähetken päätteeksi äidin ääni herätteli kaikki:

• ”Jos huomenna on näin kuumaa, lähdemme saareen. Eihän tätä hellettä kestä kukaan.”

Heti ilmoitus herätti lasten ilon: nuoremmat pyörivät tasajalkaa niin että lattia tömisi ja veranta täyttyi kirkkaista huudoista: ”huomenna mennään saareen”. Reetta katseli hyppiviä sisaruksiaan. Viime aikoina Reettaa oli alkanut ärsyttää heidän yksinkertainen riemunsa ja sinisilmäinen uskonsa elämään, mutta nyt ilo tarttui häneenkin.

Saariretki oli kesän kohokohtia. Reetta muisti viime vuoden retken. Koko porukka oli sulloutunut pieneen puuveneeseen, jonka vanha peräprutku lähti käyntiin vasta noin seitsemännellä vedolla. Mukaan oli pakattu eväät, onget, uimarenkaat ja luettavat. Koirakin pääsi saareen. Se oli pudonnut veteen ja ravisteli kyljistään vettä niin, että kaikki kastuivat. Äitikin oli vain nauranut iloisesti.

Juhon huoli katkaisi hetkeksi ilon:

• ”Isä, löydämmekö me mistään matoja tällä helteellä?”
• ”Hessun kanalan takaa löytyy aina matoja,” isä vastasi vaisusti, ja Reetta yllättyi, sillä yleensä kalamiehen ääni oli innostunut.

Sitten isä jatkoi:

• ”Ei ole ihan kirkossa kuulutettua, että saariretki onnistuu huomenna.” Isä jatkoi luoden katseen äitiin, ja ilmassa alkoi väristä jännitettä, jonka Reetta tunnisti liiankin hyvin.
• ”No, mikä sitä estäisi. Sinullahan on vapaapäivä. Poljen vain Aaltoselle hakemaan eväitä.”
• ”Katsos, kun Korhonen pyysi eilen töissä veneen avainta. Hän halusi lähteä huomenna kaverinsa kanssa kuhaan.” Isä ei enää uskaltanut katsoa äitiin vaan piti silmänsä tiukasti sanomalehdessä.

Pettymyksen painava kivi oli humahtanut Reetan vatsaan ja jäi sinne. Sisarusten ilo oli poksahtanut rikki. Vielä pahempaa oli se, että ilmaan alkoi tihkua riidan aavistus.

• ”Vai kuhaan, kyllä hän sinne juopottelemaan lähtee”, äiti kiivastui ja keräsi mielenosoituksellisesti astioita pöydästä niin, että ne kilisivät ja kalisivat. ”Korhosenko pillin mukaan tässä taas tanssitaan.”

 Pojatkin vaistosivat ilmapiirin muutoksen ja siirtyivät aarteidensa kanssa syrjemmälle. Tilda alkoi selailla Grimmin kirjan kuvia.

Korhonen oli tehtaalta isän pikkupomo, jonka nimi synnytti perheessä vaivautunutta hiljaisuutta. Hänellä oli tapana lainailla tavaroita ja palauttaa ne, jos muisti. Korhonen oli myös kova viinamäen mies. Lapsetkaan eivät pitäneet viinalta ja tupakalta haisevasta miehestä, ja jopa koira oli ilmaissut hänestä äänekkään mielipiteensä.

Reetta halusi estää riidan, halusi palauttaa edes osan äskeisestä kepeydestä:

• ”Ehkä me voimme mennä saareen sen jälkeen, kun he palaavat kalareissulta”, hän yritti, vaikka tiesi jo etukäteen, ettei siihen uskoisi kukaan.
• ”He tulevat järveltä aikaisintaan ylihuomenna. Eihän se kuha näillä helteillä syö kuin aamulla ja illalla. Eikö sitä Korhosta kukaan saa aisoihin?” Äidin ääni oli jo noussut desibelejä ja Reetasta tuntui, että kohta helle ei enää ollut ainoa, joka teki hengittämisestä vaikeaa.

Isä oli sanaton. Hän ei todellakaan ollut mies, joka olisi saanut Korhosen aisoihin. Isä oli tyytyväinen, kun saattoi tuoda tilipussin säännöllisesti kotiin. Hän oli myös sompaillut työpaikan ihmissuhteissa niin, että sai tehdä työnsä rauhassa. Vaimon nalkutus alkoi ärsyttää häntä.

Silloin yksi kuistin ikkunoista räsähti rikki, ja kaikkien katseet kääntyivät lasinsirpaleisiin. Hiljaisuuden rikkoi Reetan kysymys: “Mitä oikein tapahtui?”

Juho kiirehti hajonneen ruudun luo, löysi höyhenen ja totesi äänessään kahdeksanvuotiaan asiantuntijan varmuus: “Se oli lintu, luuli varmaan ikkunan heijastusta oikeaksi puuksi. Siltä jäi höyhen.”

Isä nousi nopeasti, käveli portaat alas ja nosti linnun käteensä. “Kottarainen. On mennyt niska poikki, ei se enää lennä.” Äiti istui keinutuolissa ja totesi hiljaa: “Tämä tietää kuolemaa.” Isän otsa rypistyi entisestään. “Ole jo, ei lasten kuullen kannata puhua tuollaisia. Ja jos sillä olisi ollut joku merkitys, eikö sen olisi pitänyt olla mustarastas?”

Äiti vastasi uupuneesti: “Kyllä kottarainenkin voi olla murhelintu.” Hän mumisi puolittain runoa, sanat jäivät ilmaan roikkumaan.

Kottarainen, se murhelintu,

jota harvasti mainitaan,

oli oppinut elämältä

pienen, pienoisen laulun vaan.

Reetta ei halunnut enää kuunnella aikuisia. Miksi isä ja äiti eivät osanneet hoitaa asioita aiheuttamatta pettymystä ja riitoja. Reetta nousi päättäväisesti. Hän juoksi autotalliin, nappasi sieltä pari työkalua ja polkupyöränsä.

“Reetta, mihin sinä nyt menet? Otitko isän työkaluja? Mihin sinä niitä tarvitset?” äiti huikkasi, äänessä huolta ja arkea.

“Menen Annen kanssa rakentamaan majaa,” Reetta vastasi, eikä kääntynyt katsomaan taakseen. Anne oli Reetan paras koulukaveri. Hiekan rahina pyörän alla tuntui vapauttavalta.

------

Ilta alkoi pikkuhiljaa laskeutua talon ylle. Helle oli moninkertaistanut pihan tuoksut: herukoiden, timotein sekä äidin krassien ja kehäkukkien voimakkaat aromit. Lehmihaassa elikot hakeutuivat yösijoilleen ja laitumen takana oleva tie oli hiljentynyt päivän liikenteestä. Jotain liikettä tiellä sentään näkyi. Pieni tyttö polki reipasta vauhtia kotia kohden. Kotipihassa hän kurvasi suoraan autotalliin ja ripusti lainaamansa isän työkalut oikeille paikoilleen. Työkalujen viereen hän ripusti harmaan muovikuupan.

 

Epilogi

Paikallissanomat 15.7.1968

MIES HUKKUI PYHÄJÄRVELLÄ

Kalastamaan lähteneistä kahdesta miehestä toinen hukkui Pyhäjärven selällä kuluvan viikon tiistaina. Toinen pelastautui uimalla läheiseen saareen. Onnettomuus havaittiin, kun tehtaalle puutavaraa kuljettanut tukkilaiva ajoi kumollaan ajelehtivan puuveneen päälle. 

Pelastautunut kertoi, että vene alkoi keskellä järvenselkää täyttyä vedellä eikä hän toverinsa kanssa löytänyt vuotokohtaa eikä edes äyskäriä. Poliisin mukaan hukkunut oli lähes uimataidoton ja hänen verensä alkoholipitoisuus oli korkea.