Luku 1: Tapaaminen

Pasi seisoi sulkapallohallin ovella, upea maila tiukasti otettuna ja tunsi olonsa hieman hermostuneeksi. Ulkona syksyn ruska oli saavuttanut huippunsa, tänä vuonna se oli saapunut paikallisesti aikaisin, ja tievarsien kirsikkapuut olleet liekehtivät kullan ja tulipunaisissä sävyissä. Oli kuin joku olisi maalannut maiseman elävillä, hehkuvilla väreillä. Tuoksui märiltä lehdiltä, maaperältä ja syksyn viileydeltä. Minä en ollut erityksen urheilullinen, enkä osannut lainkaan pelata sulkapalloa. Ystäväni oli melkein houkutellut minut ilmoittautumaan kurssille. Oli kuin kaikki hehkuvat ruskanvärit olisivat luvanneet, että tänään tapahtuisi joitain hyviä!

Valmentaja oli nainen nimeltä Elma. Hänellä oli yllään siisti urheiluasu. Hänen saapumisensa oli kuin hiljainen valonräjähdys. Hän on pitkä ja hoikka, yksinkertaiset mustat urheiluvaatteet korostivat vahvaa ja vartaloaan. Silmiinpistävintä oli hänen ruskeatukkansa, kuin koivunlehtien heijastus auringonvalossa, sidottuna siististi nutturalle, paljastaen sileän otsan ja kauniit kapean siistin kasvonsa. ”Hei kaikille, minä olen Elma, teidän sulkapallon alkeiskurssin valmentajanne.” Hänen äänensä oli kirkas ja voimakas, tyynnyttävän rauhallinen, kuin puro vuorenjuurella. ”Sulkapallo on hieno laji. Se ei ole vain pelkkää voimaa, vaan siinä taidolla, tahdilla ja kärsivällisyydellä. Seuraavien vuosien aikana opin ihan perusteista – mailan otteesta ja lyönneistä – ja edetään askel askeleelta. Toivon, että nautitte liikkumisesta ja hien virtaamisesta.” Nyt Pasi huomasi hänen pantaa tummansinisen pohjan yllensä valkoisilla geometrisillä kuvioilla, varmasti että erotti hänet välittömästi tavallisesta valmentajasta ja lisäsi häneen ainutlaatuista kulttuurillista sävyä ja tyynnyttävää eleganssia. 

Lämmittely alkoi. Elma johti ryhmän venyttelyyn ja polvennostojuoksuihin. Sen jälkeen Elma alkoi opettaa mailan perusotetta. Pasi yritti matkia muita, mutta ote tuntui kömpelöltä eikä tiennyt mihin sormet pitäisi asettaa.

Tunti päättyi. Elma kertoi kaikille että jokainen mestari on aloittanut aloittelijana sanoessa sitä rohkeasti. Paljon harjoittelu tulee mestariksi hymyillen sanoin siitä, mutta vilpitön, se pehmensi hänen hienopiirteiset kasvojaan. 

Pasi oli hiestä märkä, käsivarret tuntuivat väsyneiltä eikä syöttö vieläkään sujunut kunnolla. Hän huomasi Elman kentän toisella puolella opastavan kärsivällisesti erästä oppilasta, miten lyöntiin saadaan voimaa. Liikkeet olivat ammattimaisia ja huolellisia.

Pasi ajatteli, että Elma oli oikein hyvä – sekä kärsivällinen että ammattitaitoinen. Erityisesti se pannan kanssa varustettu, sirokasvoinen, liikkeessä ja levossa oleva hahmo jäi elävästi hänen mieleensä. Hän pakkasi mailansa ja poistui hallista.

 
Luku 2: kärsivällinen katse

Toisella tunnilla Pasi tuijotti tarkemmin valmentaja Elmaa. Kun hän näytti lyönnin, liike oli sulava ja tarkka, todella kaunis katsella. Hänen koko huomionsa kohdistui kuin valokeilan ohjaamana vain yhteen ihmiseen – valmentaja Elmaan. Elma näytti esimerkin etulyönnin lyöntiliikkeestä, hänen kehonsa kääntyi luonnollisesti sivuttain, valmistautuminen, lyönti, loppuunsaattaminen – koko sarja liukui kuin virtaava vesi, kuin rytmillisesti tarkka runo, täynnä voimaa ja kauneutta. Sulkapallo tuntui hänen käsissään saavan elämän, se lensi kuuliaisesti ennalta määrättyä rataa pitkin.

Kun oli Pasin vuoro, kaikki tuntui oudon jäykältä. Hänen raajansa olisi vasta koottu yhteen eivätkä vielä tunteneet toisiaan. Käsi ei totellut kuin keppi, sujuvuudesta ei ollut tietoakaan, edes perustavaa koordinaatiota hän ei saanut aikaan. Lyönti meni ihan väärin. Mailan äännähdys kuulosti kamppailulta ja karkealta kuin Elman kirkas ja kevyt ääni ”suh” pallon lähtiessa ilmaan. Elma käveli luokseen. ”Rennommin, olet ihan kireä”, Hän sanoi ja napautti mailalla kevyesti Pasin käsivarren kohtaa. ”Voima kulkee näin”. Pasi jännittyi entistä enemmän, ja hänen liikkeensä näyttivät vielä kömpelömmiltä. Hänestä tuntui, ettei hän onnistunut lainkaan. Mutta Elma ei kärsimätöntä. Hän sanoi rauhallisesti: ”Vähän parempi, jatka vain etsimistä.” Sen jälkeen hän siirtyi auttamaan muita oppilaita. Vaikka Pasi tiesi, että sanat olivat ehkä vain rohkaisua, hänestä tuntui silti hyvältä. Pasi jäi paikalleen, täynnä outoa tunnetta. Se oli häpeän, kiitollisuuden ja lohdun lämmin sekoitus. Hän jatkoi harjoittelua, liikkeet olivat yhä kömpelöitä, jopa naurettavia. Mutta hänen katseensa ei enää seurannut vai tuota hoikkaa hahmoa, vaan sisälsi syvemmän pohdinnan. Pasi tuntui palaavan mielessään paitsi hänen mailanliikeisiinsä, myös siihen huomaamattomaan lempeyteen ja vahvaan, sisältä kumpuavaan rauhaan.

Hänen pelitaitonsa olivat yhä surkeat, mutta hänen mielensä oli jo kokonaan kiinnittynyt siihen hahmoon, joka hallin valoissa säteili kärsivällisyyttä ja tyynyyttä – ilman kiirettä, ilman painetta, luonnollisena kuin hengitys.


Luku 3: Pyhä tila

Sulkapallohallin pukuhuoneen ilma oli lämmin ja kostea hikisistä vaatteista, täynnä hengityksen ja höyryävien kehojen elmänmerkkejä. Seiniltä kaikui naureskelun ja suihkujen poreamisen sekametelia, kuin näkymätön, eloisa verho, joka peitti kaiken muun. Käytävillä paljain jaloin ja pyyhkeeseen kiedottuja hahmoja. Tuoksui voimakkaasti hielle, märille pyyhkeille joka yritti turhaan peittää muita aromeja. Kellertävä valaistus heitti pitkiä varjoja, ja kaikki tuntui liikkuvan nopeasti. Mutta tämän kaiken villin vilinän ja yheistöllisyyden sydämessä, Pasin maailma supistui täysin yhteen ainoaan, hijaiseen ja yksityiseen hetkeen, hänen muistikuvan Elman keskittyneestä katseesta, joka oli ohjannut häntä koko ajan harjoituksen tunnin aikana. Se oli kuin salainen aarre, jonka hän oli tuonut villin vilinan keskelle. 

Juuri tämän höyryävän, melun sydämessä, nuori mies Pasi, jonka ulkonäkö oli tavallisen tavanomainen, istui yksin penkin päässä. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, ja hänellä oli yllään hieman löysä urheliuasu, sellainen, joka helposti katoaa joukkoon. Hänen olemuksensa oli rento ja luonnollinen, selkä nojasi kylmää metallikaappia vasten, ikään kuin ympäröivä meteli olisi hänelle vain merkityksetöntä taustamelua. Hänen pehmeät, tummat hiuksensa lasketuivat otsalle, ja hänen katseensa oli alhaalla. Sirot ja rauhalliset kasvonsa ei ollut voimakkaita tunteita, mutta siitä huokui silti mieltä rauhoittava voima. Saman aikaan hänen silmänsä säteilivät syvää, melkein konkreettista keskittymistä, kuin syvä kaivo, kaikki valo ja ääni hänen lähellään näytti imeytyvän siihen keiskittymiseen, luoden hiljaisen, tuntuvan hänen ympärilleen, joka oli täysin hänen oma. Silloin Mika iski häntä kyynärpäällä ja virnisti ilkikurisesti. 

No Pasi, tuijotat sitä valmentajaa ihan kuin hän olisi kuningatar!" Mikan ääni kaikui pukuhuoneessa, täynnä tuttua pilkallista leikittelyä. Hän yritti vetää Pasin pois tuosta näkymättömästä kuorestaan ja heittää hänet takaisin veljelliseen höpöttelyyn, joka ympärillä tapahtui. 

Pasi säpsähti kuin joku olisi ottanut hänet yhtäkkiä pinnalle syvästä vedestä. Poskia poltti kuuma aalto, ja hän painoi katseensa kiireesti alas, välttääkseen kohtaamasta Mikan silmiä. Hänen äänensä nousi tavallista kireämpänä, puolustelevana, kun hän mutisi: "Höh, puhu nyt itsestäsi! Pää täynnä ihan mitä sattuu. Mä yritän vaan keskittyä liikkeen muistamiseen." Sanoissa ei ollut voimaa, ne kuulostivat heikoilta ja kalpeilta – enemmänkin itselle vakuuttelua kuin todellista vastausta Mikalle. Yritys peittää se arvokas kuva, joka hänen sisällään oli hetki sitten horjahtanut.

Mika kallisti päätään, eikä aikonut päästää asiasta irti. Huumori väheni hänen äänessään, kun hän nojautui vähän lähemmäs. Sävy muuttui vakavammaksi, jopa hiukan tutkivaksi – sellaiseksi veljellisen huolenpidon äänensävynä: "Hei oikeesti, Pasi, ootko sä vähän ihastunut häneen? Sehän on ihan normaalia. Elma on kyllä viehättävä." Ne sanat olivat kuin avain, joka yhtäkkiä työnnettiin Pasin sisimmän salaisimpaan lukkoon. Hetken hänestä tuntui, kuin paniikki olisi yrittänyt puskea ulos.

Pasi käänsi katseensa pois, aivan kuin Mikan silmät olisivat polttaneet. Hän ei sanonut enää mitään, vaan kääntyi repun puoleen ja alkoi pakata. Yksi tavara kerrallaan, hitaasti, melkein seremoniallisesti. Pyyhe taittui epätavallisen siistiin neliöön, vesipullon hihna pyörähti kierros toisensa jälkeen. Jokainen liike oli tarkka, harkittu – kuin pieni rituaali. Se ei ollut enää pelkkää keskustelun välttelemistä. Se oli sanaton julistus: muuri, jonka hän rakensi itsensä ja ulkomaailman väliin. Hän ei pakannut vain urheiluvälineitä, vaan sitä juuri mainittua, sisällään hehkuvaa nimeä, ja kaikkea siihen liittyvää. Tunne, joka oli syntynyt vasta, oli liian arvokas pilkan tai uteliaisuuden alle haudattavaksi. Hän sulki sen huolellisesti, kuin aarteen.

Pukuhuoneen iloinen meteli jatkui ympärillä: naurua, vesihanan kohinaa, kaappien ovien rämähtelyä. Mutta Pasin sisimmässä ne äänet työnnettiin äkisti kauas, ne muuttuivat sumeiksi. Hän tunsi, kuinka täydellinen hiljaisuus laskeutui hänen sisälleen ja jäi sinne. Juuri siinä hetkessä, Mikan leikin ja kysymysten jälkeen, hän teki äänettömän valan. Hänen sydämessään oli nyt tila, joka oli olemassa Elmaa varten – ja se oli vahvistettu hiljaiseksi, pyhäksi tilaksi. Hän tajusi kirkkaasti, että tämä tunne, jokainen sen sykähdys, jokainen mitätön yksityiskohta – se, miten Elma pysähtyi lauseessa, miten liike jatkui hänen käsissään sulavasti, kuului vain hänelle. Tämä ei ollut pelkkää ujostelua. Se oli syvä, tietoinen päätös: hän kantaisi tätä ihailua yksin. Se olisi hänen aarteensa, jota hän vartioisi hiljaa. Hän ei jakaisi sitä Mikan kanssa, ei kenenkään kanssa. Eikä hän tulevina päivinä häiritsisi Elmaa edes kevyesti, saati vaatisi häneltä vastausta. Sen olemassaolo itsessään oli jo täydellisyys. Ulkopuolinen meteli ei voinut enää koskettaa tätä aluetta. Se kuului vain Pasille – ja sille hahmolle, joka eli hänen sydämensä syvimmässä 

 

Luku 4: Salaisuus

Sulkapallohallin iltahämärä oli niin hiljainen, että sydämenlyönnitkin tuntuivat kuuluvan. Viimeinen auringonsäde siivilöityi korkeasta ikkunasta, piirtäen tyhjälle lattialle lämpimän kultaisen juovan, jonka valossa pölyhiukkaset leijuivat hitaasti kuin tanssien.

Pasi avasi pukuhuoneen oven pidättäen hengitystään. Hänen katseensa haki hämärässä juomapulloa, mutta pysähtyi peilin eteen — Elma seisoi selin, kumartuneena avaamassa otsaansa vasten sidottua sinistä pantaa. Hänen liikkeensä olivat kevyitä, kuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä jotakin näkymätöntä. "Melkein olisin taas lähtenyt kotiin se päässäni..." hän kuiskasi peilille, huulillaan hienoinen, hieman väsyneen oloinen hymy.

Pasi vetäytyi huomaamattaan taaksepäin, ja hänen kenkänsä rahisivat hiljaa lattiaa vasten. Elma kääntyi äänen suuntaan — ja juuri silloin auringon säde hipaisi hänen vasenta kulmakarvaansa. Hento arpi tuli näkyviin, niin hienovarainen kuin koivun kuoren luontainen juova.

"Minä... tulin vain hakemaan unohtuneen pulloni." Pasin ääni oli kuivempi kuin hän olisi kuvitellut. Hän näki, kuinka Elma kosketti vaistomaisesti arpea sormenpäällä — liike, joka sai hänen sydämensä kiristymään. Elman hartiat jäykistyivät hieman. Hän kääntyi äkisti, sormet peittivät vaistomaisesti kulmakarvan seutua, mutta hän laski nopeasti kätensä ja tarttui penkillä olevaan pyyhkeeseen.
”Vesipullo on tuolla”, hän sanoi lyhyesti, katseensa viivähti vesipullossa, mutta ei kohdistunut Pasiin.

Pukuhuoneen verho värähti kevyessä illan tuulessa, ja valo sekä varjo vaihtuivat hitaasti. Pasiin tulvahti mielikuvia: ehkä pienenä Elma kurkotti kirjahyllylle ja sai kirjasta pienen haavan; ehkä hiihtotunnilla hän väisti ystävää ja oksa viilsi ohimennen; tai kenties myöhäisiltana hän kumartui työpöydän ääreen ja osui kulmaan... Jokainen ajatus teki arven lämpimämmäksi, kuin merkiksi eletystä elämästä. Todennäköisimmin pieni suloinen Elam kompastui leikkiessän sisarensa ja äitinsä kanssa. 

Ulkotuuli toi mukanaan tuoreen ruohon tuoksun. Pasi katsoi tuota lähes näkymätöntä jälkeä ja näki siinä kirjanmerkin, joka osoitti vuodet, joihin hän ei ollut saanut osallistua. Elma ei ollut enää vain täydellinen valmentaja kentällä, vaan ihminen, jolla oli kokonainen tarina — myös tämä kasvun jälki otsallaan.

Kun viimeinen säde hipaisi arpea, Pasi ymmärsi että juuri nämä pienet merkit tekivät Elmasta todellisen hänen silmissään. Arpi ei ollut epätäydellisyys, vaan hänen oma elämänkarttansa — arvokas jälki, jota hän halusi koskettaa, muttei uskaltanut.

Aikaa hiipi hiljalleen esiin. Pasi seisoi paikallaan juomapullo kädessään ja toivoi, että aika viipyisi vielä hetken, jotta hän voisi tallettaa tämän näyn ikuisesti — sen hauraan merkin, joka hämärässä kuului vain Elmalle.

 

Luku 5: Äidin hymy



Iltapäivän sulkapallohallissa mailojen säännöllinen ääni kutoi keskittynyttä rytmiä. Vinosti loistava aurinko siivilöityi korkeista ikkunoista ja levitti lattialle lämpimiä valokaistaleita. Juuri harjoituksen kiivaimmassa vaiheessa kentän laidalla oleva ovi avautui varovasti – ja sisään horjahteli vaalea lapsi, kuin pieni keijukainen, joka äkisti astui järjestykseen sidottuun kuvaan ja rikkoi sen huolellisen harmonian.

Lapsi lähti kömpelöin askelin jahtaamaan pyörähtävää sulkapalloa. Hänen horjuvat jalkansa jättivät lattiaan levottomia jälkiä. Hetkeä ennen kuin hän ehti koskettaa kirkkaankeltaista palloa, vartalo kallistui eteenpäin – hän oli kaatumassa suoraan maahan. Koko halli tuntui pysähtyvän. Jopa ilmassa lentävät pallot hidastivat rataansa.

"Varo!"
Kevyt hahmo pyyhälsi kuin kevättuuli kentän poikki. Elma ehti polvilleen vaivatta, ja hänen avonaiset käsivartensa ottivat pienen kehon vastaan juuri ennen törmäystä.

"Katsopa, mikä täällä kiiltää?"
Hän veti taskustaan rannekorun, johon oli kiinnitetty pieniä kelloja. Kun hän heläytti sitä, kirkas kilinä halkaisi jähmettyneen hetken.

Kun kaikki odottivat itkun puhkeavan, tapahtuikin jotain yllättävää. Lapsen kurtistuneet kasvot pehmenivät, silmät rävähtivät kosteina – ja sitten hän heläytti heleän naurun. Hän levitti kätensä kuin poikanen, joka on tunnistanut emonsa siiven, ja syöksyi Elman syliin riemukkaasti.

Elma nosti lapsen kevyesti ilmaan ja pyörähti ympäri. Lapsen nauru helisi kirkkaana kuin hopeakello, täyttäen koko hallin. "Nuku, nuku, ......" hän hyräili ikiaikaista kehtolaulua, välillä kannatellen lasta korkealle, välillä lennättäen häntä kuin pientä lentokonetta. Hänen katseessaan välkehti pohjaton ilo – se synnynnäinen aitous, joka sai hänet hetkeksi palaamaan lapsuutensa metsiin, hänen äidin ja siskon kanssa leikkinyttyyn aikaan.

Laskeva aurinko kehysti heidän hahmonsa kultaisella reunuksella, loi Elman ympärille lempeän hohteen. Kentän toisella puolella Pasi hellitti huomaamattaan otteensa mailasta ja antoi sen laskeutua hiljaa. Hän katseli näkyä – Elman vilpitöntä iloa lapsen kanssa – ja tunsi, kuinka jokin hänen sisimmässään, kauan uinunut ja unohdettu, heräsi. Tavallisesti tarkka ja ankara valmentaja näki Elman siinä hetkessä kuin ikuisesti lapsenmielisen haltian: koko olemus hehkui sitä syvälle juurtunutta lempeyttä, joka sai hänet säteilemään.

 

Luku 6: Kesänpuraisu

Elokuun koivumetsä levittäytyi hiljaisena iltapäivän auringonvalossa. Kultaista valoa siivilöityi kellastuvien lehtien läpi ja lankesi paksun poronjäkäläpeitteen päälle. Kaatunutta puuta ympäröivät punertavat puolukkoita, ja kypsiä mustikkoita purkautuivat tummansinisinä mehuina askelten alla. Saniaisten lehdet huojuivat tuulessa, levittäen myöhäisen kesän tunnusomaista tuoksua.

Elma varmisti huolellisesti, että kaikki oppilaat olivat löytäneet mukavat paikat jäkälän peittämiltä kaatuneilta puunrungoilta, ennen kuin hän istuutui väkijoukon keskelle ja avasi Muumikuviolla koristetun eväspussinsa. Liikkeet olivat keveitä ja iloisia, aivan kuin hän olisi avannut arvokkaan lahjan.

"Tämän metsän puolukkoita ovat kasvaneet upeasti," hän sanoi varovasti väistäen marjapensaat jalkojensa vierestä ja hymyili viereiselle kaverille. "Muistakaa jättää vähän metsän pienille eläimille."

Hän puraisi itse tehtyä mustikkahillolla täytettyä voileipää, ja happaman ja makean maku levisi suussa. Silmät siristyivät tyytyväisinä. "Tulenkohan tänne joka vuosi poimimaan mustikoita, mutta en voi koskaan vastustaa kiusausta syöden ne matkalla," hän lisäsi.

Kun mustikkahillo suli suussa, Elma huokaisi hiljaa, suupieli hieman tahrautuneena violetista hillosta, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kasvot hehkuivat lapsenomaista tyytyväisyyttä, ja jopa puheäänestä kuului kevyt, iloinen sävy. Jokainen puraisu sai hänen poskensa hiukan, hengistys kulkemaan kevyesti ja rytmikkäästi. Joskus hän nojahti hieman eteenpäin, sitten kevyesti taaksepäin, kuin leikkisi oman ilonsa kanssa. Tuulenhenkäys leikitteli hänen hiuksillaan, ja hän siirsi vain hiuksen korvan taakse, silmät yhä keskittyneinä käsissään olevaan herkkuun.

Ei kaukana, Pasi näennäisesti poimi puolukkoita, mutta sormet puristivat huomaamatta kypsiä marjoja rikki, ja violetti mehu valui sormien välistä jäkälälle. Hän vilkuili valon liikettä seuraillen Elmaa; kun hän puraisi itse tehtyä kanelipullaa, hänen suupielensä kaartui hymyyn, ja Pasi pysähtyi hetkeksi, käsi hidastui kuin aika olisi hidastunut. Lopulta hän jatkoi kenkänsä nauhojen sitomista, mutta katse seurasi yhä hänen rytmiään valon ja varjojen leikkiessä.

Metsän tuuli muuttui yhtäkkiä lempeäksi, ja koivunlehdet kuiskivat hiljaisesti. Puolukkapensaat hohtivat auringossa kuin rubiinit. Koko metsä näytti vartioivan tätä elinvoimaista hymyä. Jokainen mustikan puraisu, jokainen hymy, oli kuin kesä olisi kevyesti laskeutunut tälle iltapäivälle. Jäkälän pehmeys, auringonvalo ja hillon violetit sävyt liikkuivat hänen rytminsä mukana, kevyesti, rauhallisesti – ja niin suloisesti, että oli mahdoton olla katsomatta.

 

Luku 7: Rohkaisun kaiku

Hämärä tiheni, ja sulkapallohallin valot loistivat kirkkaasti tummuvaa taivasta vasten. Hien tuoksu leijui ilmassa, sekoittuen sulkapallon viuhuvaan ääneen ja luoden harjoitusten oman tunnelman.

Pasi seisoi takarajan takana ja seurasi katseellaan tarkasti Elman jokaista liikettä. Hien pienet pisarat nousivat hänen otsalleen, mutta hänen katseensa ei irronnut Elman esimerkistä hetkeksikään. Hän jopa hillitsi hengitystään, ettei vain missaisi mitään yksityiskohtaa.

"Kiinnitä huomiota ranteen kulmaan," Elman kirkas ääni kantautui kentän hälyn läpi. "Sen pitää liikkua luonnollisesti, kuin kääntäisit ovenkahvaa – ei liikaa voimaa." Hänen liikkeensä olivat sulavia ja kauniita, maila piirsi ilmaan täydellisen kaaren.

Kun Pasi vihdoin onnistui tekemään täydellisen lyönnin, Elma astui askeleen lähemmäs ja nyökkäsi kevyesti. "Hyvä, juuri noin. Sinusta tulee vielä hyvä pelaaja."

Tuo yksinkertainen lause oli kuin siemen, joka juurtui hiljaa Pasin sisimpäänsä. Kaikki kentän äänet – muiden oppilaiden puheensorina, sulkapallon viuhahdukset, askelten äänet – tuntuivat äkkiä katoavan kauas. Vain tuo lause kaikui selkeänä hänen korvissaan.

Seuraavien harjoitusten aikana hänen jokainen liikkeensä oli täynnä poikkeuksellista keskittymistä. Kun muut alkoivat väsyä, hän jatkoi huolellisesti jokaista toistoa. Kun jotkut jo keräsivät tavaransa lähteäkseen, Pasi jäi vielä harjoittelemaan sitä lyöntiä, josta oli saanut kehun.
Kun viimeinenkin oppilas poistui, tyhjäksi jääneellä kentällä näkyi enää hänen yksinäinen hahmonsa, joka jatkoi harjoitteluaan.

Myöhäisillan hallissa kuu valoi hopeista valoa korkeiden ikkunoiden läpi, valaisten lattialle jääneet uudet ja vanhat hien jäljet. Yövartija oli käynyt jo kolme kertaa, ja viimeisellä kerralla hän vain pudisti päätään ja sulki oven hiljaa perässään. Koko halli oli vaipunut äänettömyyteen — jäljellä oli vain sulkapallon ja mailan säännöllinen ääni, joka tuntui kertovan jostakin salaisesta lupauksesta.

Se oli lupaus, jonka todisti Pasia, jonka sisällä oli syttynyt sitkeys ja into – kaiken lähtökohtana yksi yksinkertainen rohkaiseva lause.

 

Loppu: Tarina päättyy ilman hyvästejä, eikä sillä ollut selvää alkua. On kuin Suomen kesä. Vaikka loppu lähestyy, päivän valo viipyy yhä horisontin yllä, varastoiden lempeyttä tulevaa yötä varten.

Se sulkapallohalli, jossa hiki virtasi, ja se metsäpolku, jolla metsän hiljainen puhe kaikui, ovat nyt vaienneet. Mutta jotakin jäi pysyvästi jäljelle: elämän syvyyksistä kumpuava viisaus ja tyyneys, kuin kirkas järvi, joka heijastaa toisen sielun kömpelyyden, vilpittömyyden ja kasvun.

Ja tuo kasvava sielu näki ensimmäistä kertaa tuossa syvässä ja rauhallisessa vedessä oman kuvansa , sen, joka on toivon arvoinen.

Sielu, joka oli kerran heijastunut tuossa järvessä, tahtoi itse olla sen rannalla – vartijana. Hänen olemisensa on kuin maa, joka kantaa metsää: äänetön, aina paikallaan. Tiesi selvästi järven rajat ja ymmärsi myös rantavallit. Ei vartioinut jotain lopputulosta, vaan itseään, joka hänen ansiostaan olisi parempi, ja sitä ainutlaatuista ihmettä, joka elämässä kohtasi hänen hänen kanssaan. Ehkä jonain tulevana, tyynenä hetkenä järven pinta värähtää hänen pitkän viipymisensä vuoksi – ei sattumana, vaan kahden tähden lempeänä, sanattomana yhteissointuna, kun ne kulkevat pitkillä radoillaan. Vaan antaa hänen jatka rauhassa, häiritsemättä, olemista syvän järvenä. 

Vartioiminen on hänelle muuttunut toiveikkaaksi odotukseksi.