Kauhunovelli: Viimeinen valotunti

Koulun käytävillä oli hiljaista. Olin jäänyt jälkeen, koska etsin unohtunutta puhelintani, ja nyt olin yksin. Vahtimestari oli varmasti jo lukinnut ulko-oven, sillä kello seinällä näytti vähän yli kuusi.

“Loistavaa”, mutisin itsekseni. “Juuri tänään.”

Koulu tuntui erilaiselta iltaisin. Varjot olivat pidempiä ja ilma painavampi. Askelteni ääni kaikui liian kovaa, kuin joku olisi kulkenut perässäni.

Muistin yhtäkkiä, missä puhelimeni oli ollut.
“Kellarin salissa”, sanoin ääneen, aivan kuin puhuminen olisi tehnyt tilanteesta turvallisemman.

Astuin portaisiin, jotka veivät alas. Valot räpsähtivät. Hetken ajan ne sammuivat kokonaan.

“Älä nyt”, huokaisin. “Ei ole aika tällaiselle.”

Valot syttyivät uudelleen, mutta tunne rinnassani ei helpottunut. Käytävässä leijui outo haju, vähän kuin kostea multa. Kun saavuin salin ovelle, huomasin sen olevan raollaan.

“Olinhan minä tämän kiinni laittanut…” kuiskasin.

Työnsin oven varovasti auki.
“Onko täällä joku?” kysyin. Ääneni kuulosti pienemmältä kuin olisin halunnut.

Vastausta ei tullut.

Salissa oli pimeää, mutta lavalla paloi himmeä valo. Sen edessä seisoi vanha peili. En muistanut nähneeni sitä aiemmin. Lähestyin sitä varovasti ja katsoin omaa heijastustani.

“Hei… mitä ihmettä?” sanoin.

Heijastus ei liikkunut samaan aikaan kuin minä. Se hymyili.
“Et sinä ole minä”, kuiskasin.

Heijastus nyökkäsi hitaasti.

“Aika on melkein loppu”, se sanoi. Ääni kuulosti omaltani, mutta ontolta.

“Aika mille?” kysyin ja otin askeleen taaksepäin.

“Valotunnille.”

Silloin valot sammuivat kokonaan.

“Ei! Odota!” huusin ja hapuilin pimeässä. Kuulin askeleita vierestäni. Joku tarttui ranteeseeni, ja kylmä käsi puristi tiukasti.

“Viimeinen valotunti alkaa nyt”, ääni kuiskasi korvani juuressa.

Kun valot syttyivät uudelleen, sali oli tyhjä. Peili oli poissa.
“Ohhoh…” kuiskasin helpottuneena.

Mutta puhelimeni loisti lattialla. Sen ruudulla oli avoinna viesti, jota en ollut kirjoittanut:

Harjoitukset alkavat klo 18. Älä ole myöhässä.

Seuraavana päivänä koulun ilmoitustaululla oli lappu:
Etsitään vapaaehtoisia iltanäytäntöön.

Katsoin listaa ja nielaisin.
“Ei tämä ole mahdollista”, sanoin hiljaa.

Nimeni oli kirjoitettu siihen jo valmiiksi.