Ritari joka ei ollut olemassa

– Ja te? – Kuningas oli pysähtynyt ritarin eteen jonka haarniska oli vitivalkoinen; vain saumoja pitkin juoksi musta nauha; muuten se oli val­koinen, hyvin hoidettu, ei ainoatakaan naar­mua, joka nurkka loisti, ja kypärän töyhdössä oli ties minkä itämaisen kukon höyheniä, ne hehkuivat sateenkaaren väreissä. [– –]

– Minä olen, ääni kaikui metallisena suljetun kypärän sisältä, ikään kuin ei suu olisikaan puhunut vaan koko haarniska olisi värissyt kumeasti kaikuen, – Agilulf Emo Bertrandin Guildivernes ja Corbentraz ja Sura, Selimpia Citeriorin ja Fezin ritari!

– Jaaha, sanoi Kaarle Suuri, ja eteenpäin työnnetyltä alahuulelta pääsi pieni pärähdys, ikään kuin hän olisi halunnut sanoa: ”Olisipa se jos minun pitäisi muistaa teidän kaikkien nimet!” Mutta äkkiä hän rypisti kulmiaan.

– Mutta miksi te ette nosta silmikkoa ja näytä kasvojanne?

Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa.

– Koska minä en ole olemassa, sire.

– Mitä! – huudahti kuningas. – Onko meidän armeijassamme nyt sellainenkin ritari jota ei ole olemassa! Antakaa kun minä katson.

Agilulf näytti epäröivän vielä hetken, sitten hän nosti silmikkoa varmalla kädellä mutta hitaasti. Kypärä oli tyhjä. Valkoisessa kypä­rässä, jota koristi sateenkaaritöyhtö, ei ollut ketään.

– Mutta! Kaikkea sitä näkee! sanoi Kaarle Suuri. – Kuinka te voitte palvella jos teitä ei ole?

– Tahdonvoimalla, sanoi Agilulf, – ja uskosta meidän pyhään asiaamme!

– Sillä lailla, sillä lailla, hyvin sanottu, juuri niin on velvollisuus täytettävä. No, te olette melko etevä kun ottaa huomioon ettei teitä ole!

Italo Calvino, Ritari joka ei ollut olemassa. 1959.